Taistelu tylsyyttä vastaan

Kuvaillaanpa yhdenlainen päivä kotona lasten kanssa: ruoanlaittoa säännöllisesti aamupuurosta lounaan ja päivällisen kautta iltapuuroon saakka, vaippasouvia jatkuvalla syötöllä, kiukkukohtauksia saava kolmivuotias ja riitojen sovittelua lasten välillä. Pahin mahdollinen kuvaus, eikö totta?

Väärin. Pahin mahdollinen päivä on se, jona ei ole mitään tekemistä. Kun edellisen päivän siivouspuuskan jäljiltä talo on melko siistissä kunnossa, päivän ruoat odottavat jääkaapissa, eikä ole oikein mitään, mitä pitäisi tehdä. Vaipat pitää toki vaihtaa ja ruoat lämmittää, mutta muuten ohjelmassa on lähinnä leikkivien lasten kiipeilytelineenä toimimista.

Ihmisiä on toki moneen junaan, mutta ainakin itselleni toimeton päivä on tällä hetkellä melkoinen kauhistus. Kun pari tuntia on istuskellut paikoillaan tekemättä mitään, alkaa normaaleistakin rutiineista selviäminen tuntua ylivoimaiselta tehtävältä. Ilmiö on itse asiassa hyvin tuttu myös työelämästä: jos mitään tekemistä ei ole, ei mitään myöskään tule tehtyä. Muistan toimettomuuden peikon jo ensimmäiseltä hoitovapaalta. Osapuilleen puolivälissä havaitsin etukäteen laaditun tehtävälistan tyhjentyneen ja loppuaikana lapsen päiväunihetki (eli isän "oma aika") kului lähinnä sohvalla tv-sarjoja katsellen. Tällä kertaa moiseen ei onneksi pääse sortumaan, koska nuorimmaisen nukkuessa vaatii esikoinen jatkuvaa huomiota.

En itse asiassa kaipaa tekemiseksi mitään erikoista tai erityisen "omaa" juttua. Ruoanlaitto, ulkoilu (muukin kuin hiekkalaatikon reunalla istuminen), kaupassa käynti, siivous tai mankelointi käy aivan hyvin, kunhan niihin pystyy edes hetkellisesti keskittymään kunnolla. Lasten kanssa touhutessa täytyy toki pystyä laskemaan tavoite riittävän alas, sillä edes puolen tunnin yhtäjaksoinen pätkä tuntuu melko kaukaiselta haaveelta.

Vaikka lähes koko ajan onkin tarve kehittää jotain tekemistä arkirutiinien rinnalle, niin mitään isompia kodinparannusprojekteja en tällä hetkellä edes suunnittele. Voin vain kuvitella kuinka hyvin ne todellisuudessa onnistuisivat: "Ei saa ottaa vasaraa sieltä laatikosta", "Pistä se pora pois", "Älä töki pikkuveljeä sillä ruuvimeisselillä", "Nyt se liimapurkki pois suusta!", jne. Ei kiitos. Rehellisesti sanoen, kyseessä on toki myös yhdenlainen muna/kana-tilanne. Mikäli oikeasti keksisin jonkun jutun, jonka haluaisin kotona tehdä, keksisin varmasti myös keinon sen toteuttamiseen, apulaisista huolimatta. Täytyy siis toistaiseksi olla tyytyväinen, että pahin pesänrakennusvimma on tyydytetty.

Normaalien arkiaskareidenkin tekeminen kahden lapsen pyöriessä jaloissa osoittautuu välillä yllättävän hankalaksi. Ruoanlaitto tai leipominen yhdellä kädellä (nuorimmaisen seuratessa tapahtumaa sylissä) on ehkä hivenen haastavaa, mutta pääsääntöisesti kuitenkin onnistuu. Pyykkien ripustaminen tai siivoaminen lasten kanssa taasen onnistuu jo selvästi paremmin. Positiivisena puolena voi sanoa kasvaneen vaikeuskertoimen ehkäisevän tehokkaasti tylsistymistä.

Multitasking

Jos ei satu olemaan sopiva päivä ja Angry Birdsiin saatavilla päivityksen mukanaan tuomia uusia kenttiä, joita pelata lapsilta piilossa, on syytä miettiä voisiko päivän rutiininomaista kulkua rikkoa jollain tapaa? Ehkäpä herkkuhammasta kolottaa sen verran, että viitsisi alkaa leipomaan jotain (lapsetkin tykkäävät.) Olisiko ulkona riittävän hyvä keli, että voisi pakata lapset vaunuihin ja suunnata kahville pienen kävelymatkan päähän? Tässä vaiheessa vuotta voi todeta ruohon vaikuttavan vihreämmältä... no, lumihangen alla, ja kevään sekä kesän tarjoamien mahdollisuuksien houkuttelevan alati kiihtyvällä tahdilla. Tiettyjä odotuksia kevät- ja kesäajalle on jo mielessä, mutta ehkäpä niistä lisää jahka ne tulevat ajankohtaisemmiksi.

Osittain tästä tekemisen tarpeesta juontaa juurensa myös tapani kutsua kavereita lounas- tai kahviseuraksi sekä itse itsensä kutsuminen toisten luo. Aikuisemman juttuseuran lisäksi rohkaisevat vierailut panostamaan tavallista enemmän ruokapöydän antimiin tai keksimään jotain tavallisesta poikkeavaa tarjottavaa.

Lopuksi voin kuitenkin todeta, että ongelmien ollessa tällä tasolla ei oikeasti pitäisi valittaa. Lienee vain hyvä, että työntäyteisten päivien lomassa on myös päiviä, joina voi hengähtää ja vaikka ideoida seuraavan blogikirjoituksen aihetta. Pelkkien aktiivipäivien seuratessa toisiaan saattaisivat seuraavat kuukaudet tuntua pitkiltä sekä isästä että lapsista.