sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Tee se itse: Mankelin kunnossapitoa

Kuulumme siihen harvalukuiseen joukkoon kotitalouksia, joissa on mankeli. Aiemmin käytimme taloyhtiön pesutupaa ja siellä sijainnutta mankelia lakanapyykin tasoittamiseen, mutta mankelointia ihmetelleet kaverimme hankkivat meille oman kotimankelin häälahjaksi joskus... hmm... melko kauan sitten. Mankeli oli jo tuolloin käytetty, mutta on kestänyt hyvin käytössä meilläkin jo reilun puoli vuosikymmentä.

Toisin kuin nykyaikaiset elektroniset vimpaimet, mankelit kuuluvat siihen samaan joukkoon kodinkoneita pesu- ja tiskikoneiden kanssa, joiden olettaa kestävän äidiltä tyttärelle tai ainakin useita vuosia. Säännöllisellä huollolla ja kunnossapidolla totta kai. Itse asiassa tämäkin härveli kävi juuri huollossa, mutta mankelin kangas repesi kunnolla vasta huollon jälkeen, joten vaihto jäi sillä kertaa tekemättä. Huolto oli sen verran kallis, että saituri sisälläni ei antanut viedä konetta enää uudestaan pajalle pelkän kankaan vaihdon takia. "Kyllähän sen nyt itsekin vaihtaa." Sitä paitsi itse tekeminen on hauskaa, joten ei kun hommiin.

Ensin etsittiin sopiva kangas hakukoneen avulla. Hinta hipoi pilviä, mutta samassa luokassa liikuttiin verkkokaupasta toiseen. Päädyin tilaamaan uuden kankaan Joensuusta (TS-Store). Kangas saapui parissa päivässä, joten ei valittamista tilausprosessista.

Seuraavaksi odoteltiin sopivaa iltaa kankaan vaihdon suorittamiseen. Operaatio pitää luonnosesti suorittaa illalla, jotta vältytään pieniltä apukäsiltä. Ei niissäkään mitään valittamista, mutta tekeminen nopeutuu huomattavasti, kun ei tarvitse koko ajan estellä apureiden tekemisiä.

Kun viimein sopiva työskentelyrako löytyi, aloitettiin vaihto-operaatio: Työkalut siistin riviin ja mankelin toimintaa tutkimaan. Käännetään laite ylösalaisin ja löydetään ruuvein kiinnitetty luukku. Irrotetaan ruuvit ja ihmetellään koneistoa: telat ja jotain sähköjohtoja, mutta ei nähtävästi keinoa päästä irroittamaan vanhaa kangasta.

Käännetään mankeli takaisin pystyasentoon. Ihmetellään lisää. Kas, päädyt näyttävät irtoavan, jopa ilman työkaluja. Valitettavasti täältäkin löytyy vain osa koneistoa, eikä yhtään sellaista ruuvia, joita haluaisin oikeasti alkaa irroittamaan. Harmillisesti kädet ovat nyt aivan rasvassa, joten seuraa käsien puhdistus, jottei esim. puhdas kangas tahriinnu.

Kun kone on taas kasattu alkuperäiseen ulkoasuunsa, tarkastellaan itse kangasta ja kiinnityskohtaa tarkemmin. Näyttäisi siltä, että kangas liikkuu hieman kiinnityskohdan puikon mukana. Ehkäpä tämän saa irti ilman työkaluja? Kiroilun ja pienten sorminäppäryysharjoitusten jälkeen kangas on irrotettu ja jäljellä on enää uuden kiinnitys. Lisää kiroilua, enemmän sorminäppäryyttä ja uusi kangas on paikoillaan kiinni mankelissa.

TSI-projektiksi tämä oli hienoinen pettymys. Työkaluista ei varsinaisesti ollut apua, en edelleenkään täysin ymmärrä, mikä osa koneistosta suorittaa mitäkin tehtävää, enkä päässyt rakentamaan tai korjaamaan mitään. Bonuspuolena voidaan todeta, että mankeli edelleen toimii, tehtävä tuli suoritettua, osia ei jäänyt yli ja aivan kaikki korjausvälineet eivät jääneet käyttämättä. Seuraavaa projektia odotellessa...

"Ennen"-kuva



torstai 28. maaliskuuta 2013

Uudet rattaat

Meillä on hyvät lastenrattaat. Ostimme ne ennen esikoisen syntymistä ja valinta suoritettiin silloin tärkeäksi katsottujen kriteerien perusteella ilman kokemuksen tuomaa häiritsevää näkökulmaa. Autottomalle, yksilapsiselle perheelle nuo panssarivaunun kokoiset rattaat olivat joka tapauksessa hyvät ja kulkevat edelleenkin kelissä kuin kelissä ilman moitteita.

Hieman myöhemmin naapurista pois muuttanut lapsiperhe tarjosi heillä tarpeettomaksi jääneitä matkarattaitaan meille. Emme varsinaisesti olleet ajatelleet hankkivamme sellaisia, mutta kun ilmaiseksi saatiin, niin otimme nuo varastoon. Mitenkään priimakuntoiset ne eivät olleet, mutta pesimme kaikki kankaat koneessa ja putsasimme rungon kunnolla ja kas, meillä oli käytössä lähes uudenoloiset rattaat matkakäyttöä varten. Pienen lapsen kanssa rattaat toimivatkin suhteellisen hyvin, mutta muksun painon kasvaessa alkoi rattaiden pieni puoltaminen tulla selvemmin esiin ja ajatus uusien hankkimisesta itää.

Siirryttyämme autollisten leiriin huomasimme nopeasti, etteivät niin sanotut päärattaamme todellakaan olleet tarkoitetut mukana kuljetettaviksi. Suhteellisen tilavasta tavaratilasta huolimatta ei varsinaisille matkatavaroille jäänyt liiemmin tilaa. Tässä vaiheessa päädyimme katsomaan matkarattaidemme pieniä puutteita läpi sormien ja ne otettiin aina reissuille mukaan.

Ajatus uusista pikkurattaista heräsi uudelleen hieman ennen toisen lapsemme syntymää, kun mietimme erilaisia vaihtoehtoja liikuttaa yhden sijasta kahta lasta. Kaksosrattaita emme vaimoni kanssa kummatkaan halunneet ja tilapäisvaihtoehtona harkitsimme kaksien rattaiden käyttöä perheen ollessa kokonaisuudessaan liikkeellä. Kävi kuitenkin niin, että menimme siitä, mistä aita on matalin ja esikoisemme sai matkustaa rattaisiin kiinnitettävällä seisomalaudalla aina kun ei jaksanut kävellä tai pyöräillä mukana. Kävin kuitenkin varmuuden vuoksi tutustumassa vaihtoehtoihin ja päädyin jo tuolloin Brio Pony -rattaisiin. Tällä kertaa valintakriteereissä painoivat vahvasti siihen astiset kokemukset ja niinpä mm. kuljetusmahdollisuus pienessä tilassa, ohjattavuus yhdellä kädellä ja takapyörien jousitus katukiveysten ylitykseen näyttelivät jo huomattavan suurta roolia. Ainoastaan makuuasennon puute jäi mietityttämään.

Oliko sitten kyseessä saituus, saamattomuus vai mikä, mutta rattaat jäivät kuitenkin tuolloin hankkimatta.

Tässä välissä hankintatarve on nostanut päätään aina silloin tällöin ja mahdollisuuksia rattaiden ostoon erilaisilla alennuksilla on ollut useita. Samat ostoestot ovat kuitenkin olleet voimassa ja elo on jatkunut olemassa olleiden rattaiden kera. Ainoastaan harmituksen ja kiroilun määrä on ajan kuluessa lisääntynyt.

Jonkinlainen virstanpylväs saavutettiin, kun sain jätettyä matkarattaamme esikoistaan odottavalle lankomiehelle. Mainospuheeni oli osapuilleen seuraavanlainen: "Ei nämä hyvät ole ja puoltaakin vähän, mutta kokeile näitä, niin tiedät millaiset oikeasti tarvitsette." Täysin rehellistä puhetta, mutta olin silti yllättynyt, että rattaat kelpasivat. Tässä vaiheessa toivoin saavani tarvittavan kimmokkeen uusien ostoon, mutta kestihän siinä silti, ennen kuin jotain tapahtui.

Nyt kuitenkin jotain naksahti päässä ja sain viimein aikaiseksi painaa "Tilaa"-nappia nettikaupassa. Pakettia hakiessa ei sitten tuntunutkaan kovin kummoiselta, kaipa asiaa oli märehditty jo riittävän kauan.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Hankintaa on turha perustella lapsen tarpeella, sillä lapsille on aivan yhdentekevää, millaisessa pyörällisessä tuolissa he matkustavat. Olisimmeko edelleen pärjänneet ilman takakonttiin mahtuvia rattaita? Varmasti. Ainoastaan manaamisen määrä kauppareissuilla olisi entisestään lisääntynyt, kunnes olisi lopullisesti lakannut vaunuvaiheen jäätyä taakse. Säästyikö rahaa? Ei. Lopullinen hankinta tehtiin täyteen markkinahintaan. Voidaan tietysti ajatella hankinnan lykkäämisen olevan säästämistä, mutta vastaavasti rattaista saatava hyötyaika jää lyhyemmäksi. Tyydyttikö tämä isän ostotarvetta? Kyllä ja ei. Kuten sanottua, ei rattaiden hakeminen loppujen lopuksi tuntunut juuri miltään hienoista helpotuksen tunnetta lukuun ottamatta, mutta itse hankintaprosessista sai aina aika ajoin tyydytystä.

No onko ne Ponyt sitten hyvät? Vaikea sanoa, mutta hyvin ovat kulkeneet auton takakontissa viimeiset pari päivää.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kanaa paprika-kookosmaitokastikkeessa

Perheellämme on joukko ruokia, jotka toistuvat ruokalistallamme selvästi muita useammin. En nyt välttämättä kutsuisi niitä lempiruoiksi, mutta kun päivät pakkautuvat täyteen, on helpompaa valmistaa jotain, jonka osaa vaikka silmät sidottuna ja ulkomuistista. Näihin ruokiin lukeutuvat mm. spagetti ja jauhelihakastike, kana-wokki, caesar-salaatti ja endiivi-pasta. Alkuperäiset reseptit ovat tarttuneet jostain mukaan, niitä on matkan varrella muokattu välillä rankallakin kädellä ja nykyisin niiden raaka-aineet muistaa kaupassa ilman ostoslistaa ja valmistusajan pystyy arvioimaan riittävällä tarkkuudella.

En tiedä muusta perheestä, mutta ainakin itseäni alkaa tämä ruokalajien lyhyt kierto jo hieman tökkimään. Niinpä otin yhdeksi (ehkä ainoaksi) hoitovapaan tavoitteeksi repertuaarin laajentamisen ja pääsin hyvään alkuun jo hoitovapaan ensimmäisellä viikolla. Vilkaisin eräänä päivänä jääkaappiin ja pienen inventaarion jälkeen päädyin loihtimaan olemassa olevista aineksista seuraavanlaisen tarjoomuksen:

Raaka-aineet:

2 punaista paprikaa
2 sipulia
1 chili
1 purkki ananasta
cashewpähkinöitä
1 purkki kookosmaitoa
2 dl kermaa
~600 g kanan rintafileitä
suolaa
mustapippuria

Valmistus
  1. Pilko paprikat, sipulit ja chili reiluhkoiksi paloiksi ja soseuta ne esim. tehosekoittimella.
  2. Sekoita kastike paprikasoseesta, kookosmaidosta ja kermasta. Mausta suolalla ja pippurilla.
  3. Pilko kanat ja ananakset sopivan kokoisiksi paloiksi ja sekoita uunipadassa pähkinöiden kanssa.
  4. Kaada kastike pataan ja kypsennä uunissa n. 150 astetta, kunnes kana on kypsää.
  5. Tarjoa esim. basmatiriisin kanssa.
Sen verran voin tunnustaa, että täysin uudesta ruoasta ei ehkä voi puhua, vaan lainailin muutamasta päässä pyörineestä reseptistä olennaisimmat osat ja yhdistin käytettävissä olevien raaka-aineiden puitteissa.

Ja loppuun vielä ennaltaehkäisevät vastaukset:
  • Paprikoita ei ollut enempää, mutta olisi voinut olla. Sama homma kanan kanssa. Lientä oli muuhun ruokaan verrattuna hieman liikaa.
  • Chiliä kannattaa käyttää oman maun mukaan tai jättää kokonaan pois. Tällä kertaa ruokaan tuli omasta mielestäni mukava "takapotku", mutta tyttäreni piti ruokaa liian tulisena. Noista markettien chileistä ei oikein osaa sanoa, milloin maistuvat joltain ja milloin paprikalta.
  • Kuvaa ei ole, koska ei tullut mieleeni ottaa.
Hyviä kokkailuhetkiä ja vinkkejä hyviksi koetuista perheruoista otetaan mielellään vastaan!

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Taistelu tylsyyttä vastaan

Kuvaillaanpa yhdenlainen päivä kotona lasten kanssa: ruoanlaittoa säännöllisesti aamupuurosta lounaan ja päivällisen kautta iltapuuroon saakka, vaippasouvia jatkuvalla syötöllä, kiukkukohtauksia saava kolmivuotias ja riitojen sovittelua lasten välillä. Pahin mahdollinen kuvaus, eikö totta?

Väärin. Pahin mahdollinen päivä on se, jona ei ole mitään tekemistä. Kun edellisen päivän siivouspuuskan jäljiltä talo on melko siistissä kunnossa, päivän ruoat odottavat jääkaapissa, eikä ole oikein mitään, mitä pitäisi tehdä. Vaipat pitää toki vaihtaa ja ruoat lämmittää, mutta muuten ohjelmassa on lähinnä leikkivien lasten kiipeilytelineenä toimimista.

Ihmisiä on toki moneen junaan, mutta ainakin itselleni toimeton päivä on tällä hetkellä melkoinen kauhistus. Kun pari tuntia on istuskellut paikoillaan tekemättä mitään, alkaa normaaleistakin rutiineista selviäminen tuntua ylivoimaiselta tehtävältä. Ilmiö on itse asiassa hyvin tuttu myös työelämästä: jos mitään tekemistä ei ole, ei mitään myöskään tule tehtyä. Muistan toimettomuuden peikon jo ensimmäiseltä hoitovapaalta. Osapuilleen puolivälissä havaitsin etukäteen laaditun tehtävälistan tyhjentyneen ja loppuaikana lapsen päiväunihetki (eli isän "oma aika") kului lähinnä sohvalla tv-sarjoja katsellen. Tällä kertaa moiseen ei onneksi pääse sortumaan, koska nuorimmaisen nukkuessa vaatii esikoinen jatkuvaa huomiota.

En itse asiassa kaipaa tekemiseksi mitään erikoista tai erityisen "omaa" juttua. Ruoanlaitto, ulkoilu (muukin kuin hiekkalaatikon reunalla istuminen), kaupassa käynti, siivous tai mankelointi käy aivan hyvin, kunhan niihin pystyy edes hetkellisesti keskittymään kunnolla. Lasten kanssa touhutessa täytyy toki pystyä laskemaan tavoite riittävän alas, sillä edes puolen tunnin yhtäjaksoinen pätkä tuntuu melko kaukaiselta haaveelta.

Vaikka lähes koko ajan onkin tarve kehittää jotain tekemistä arkirutiinien rinnalle, niin mitään isompia kodinparannusprojekteja en tällä hetkellä edes suunnittele. Voin vain kuvitella kuinka hyvin ne todellisuudessa onnistuisivat: "Ei saa ottaa vasaraa sieltä laatikosta", "Pistä se pora pois", "Älä töki pikkuveljeä sillä ruuvimeisselillä", "Nyt se liimapurkki pois suusta!", jne. Ei kiitos. Rehellisesti sanoen, kyseessä on toki myös yhdenlainen muna/kana-tilanne. Mikäli oikeasti keksisin jonkun jutun, jonka haluaisin kotona tehdä, keksisin varmasti myös keinon sen toteuttamiseen, apulaisista huolimatta. Täytyy siis toistaiseksi olla tyytyväinen, että pahin pesänrakennusvimma on tyydytetty.

Normaalien arkiaskareidenkin tekeminen kahden lapsen pyöriessä jaloissa osoittautuu välillä yllättävän hankalaksi. Ruoanlaitto tai leipominen yhdellä kädellä (nuorimmaisen seuratessa tapahtumaa sylissä) on ehkä hivenen haastavaa, mutta pääsääntöisesti kuitenkin onnistuu. Pyykkien ripustaminen tai siivoaminen lasten kanssa taasen onnistuu jo selvästi paremmin. Positiivisena puolena voi sanoa kasvaneen vaikeuskertoimen ehkäisevän tehokkaasti tylsistymistä.

Multitasking
Jos ei satu olemaan sopiva päivä ja Angry Birdsiin saatavilla päivityksen mukanaan tuomia uusia kenttiä, joita pelata lapsilta piilossa, on syytä miettiä voisiko päivän rutiininomaista kulkua rikkoa jollain tapaa? Ehkäpä herkkuhammasta kolottaa sen verran, että viitsisi alkaa leipomaan jotain (lapsetkin tykkäävät.) Olisiko ulkona riittävän hyvä keli, että voisi pakata lapset vaunuihin ja suunnata kahville pienen kävelymatkan päähän? Tässä vaiheessa vuotta voi todeta ruohon vaikuttavan vihreämmältä... no, lumihangen alla, ja kevään sekä kesän tarjoamien mahdollisuuksien houkuttelevan alati kiihtyvällä tahdilla. Tiettyjä odotuksia kevät- ja kesäajalle on jo mielessä, mutta ehkäpä niistä lisää jahka ne tulevat ajankohtaisemmiksi.

Osittain tästä tekemisen tarpeesta juontaa juurensa myös tapani kutsua kavereita lounas- tai kahviseuraksi sekä itse itsensä kutsuminen toisten luo. Aikuisemman juttuseuran lisäksi rohkaisevat vierailut panostamaan tavallista enemmän ruokapöydän antimiin tai keksimään jotain tavallisesta poikkeavaa tarjottavaa.

Lopuksi voin kuitenkin todeta, että ongelmien ollessa tällä tasolla ei oikeasti pitäisi valittaa. Lienee vain hyvä, että työntäyteisten päivien lomassa on myös päiviä, joina voi hengähtää ja vaikka ideoida seuraavan blogikirjoituksen aihetta. Pelkkien aktiivipäivien seuratessa toisiaan saattaisivat seuraavat kuukaudet tuntua pitkiltä sekä isästä että lapsista.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Tervetuloa kevät!

Oikeastaan tänään piti pitää radiohiljaisuutta blogin osalta, mutta kauppareissu ihanan aurinkoisessa säässä sai aikaan vastustamattoman halun purkaa kevätinnostusta myös kirjallisesti. Pidetään viesti kuitenkin lyhyenä.

Aamupäivällä ei vaivauduttu lasten kanssa ulos ollenkaan. Auringonpaisteesta huolimatta lämpömittari pysytteli liikaa pakkasen puolella ja kun muksujen yhteisleikit sujuivat keskimääräistä paremmin, päätyi perheen pää pitämään pesueensa sisätiloissa. Päiväunien jälkeen alkoivatkin sitten jo vähän seinät kaatumaan päälle ja lähdimme leivänhakureissulle Iso Omenaan.

Lämpötila oli iltapäivään mennessä noussut jo siedettäviin lukemiin, joten ensimmäistä kertaa tänä keväänä jätin omat toppavaatteet naulakkoon ja kaivoin kevyemmän ulkoilupuvun talvisäilöstä. Kellarista nostettiin esikoisen potkupyörä, ilmaa renkaisiin ja satulaa pari senttiä korkeammalle, koko porukalle aurinkolasit päähän ja menoksi. Pyöräily sujui tytöltä vielä vanhasta muistista ja matka kaupoille taittui alta aikayksikön iloisten hihkaisujen saattelemana. Kauppareissun jälkeen paluumatka ylämäkeen alkoi jo vähän hyydyttää pientä pyöräilijää, mutta sitkeästi kuitenkin päästiin kotiin saakka omin voimin. Matkaakin kertyi mittariin lähemmäs neljä kilometriä.

Pyörän käyttö muksun liikuttamiseen on noin ylipäänsäkin aivan loistava juttu. Virallisesti syy on lapsen riemu pyörällä ajosta ja epävirallisesti olen erittäin kiitollinen, ettei tyttöä tarvitse lykkiä eteenpäin lastenrattaiden seisomalaudalla. Ilman ylimääräisiä kyytiläisiä tuntuvat rattaatkin liikkuvat lähes itsestään.

Tässä vaiheessa vuotta pitää alkaa nauttimaan pidentyvistä päivistä, vaatekerrosten vähenemisestä ja luonnon heräämisestä, ennen kuin viimeksi mainittu laittaa nenän tukkoon ja silmät vuotamaan.

Ihanaa! Mahtavaa! Tervetuloa kevät!


keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Itse syöminen

Lapsiperheen arki pyörii monella tapaa ruoan ympärillä. Pyritään ensinnäkin varmistamaan, että ruokaa aina löytyy ja niinpä ruokavarastojen täydennys täytyy järjestää jollain tapaa suhtkoht säännöllisesti. Toisekseen päivittäinen rytmi järjestellään mahdollisimman säännöllisten ruoka-aikojen ympärille ja viimeiseksi tulevat itse ruokailut. Perheestä huolehtiminen on normaalioloissakin riittävän työlästä, nälkää ei kannata lisätä vaikeuttavien asioiden listalle.

Omasta syömisestään huolehtiminen on osoittautunut ensiarvoisen tärkeäksi. Nälkäänsä tai muuten vaan kiukuttelevat lapset kestää huomattavasti paremmin, kun oma vatsa ei ole täysin tyhjä, eikä huutonälkä möyryä mahassa. Olen aktiivisesti pyrkinyt eroon tavasta, jossa huolehditaan, että lapsilla on ruoka syötynä ennen kuin aletaan syödä itse. Yleensä käy kuitenkin niin, että lapset keksivät alkaa vaatimaan jotain juuri, kun ensimmäinen lusikallinen on liikahtamassa kohti omaa suuta ja ketjureaktioperiaatteen mukaan on oma ruoka jo täysin kylmää, kun viimeinenkin toive pöydässä on täytetty. Toki käytännössä oman ruokailun saattaa saada käyntiin ennen ensimmäisiä keskeytyksiä, mutta harvemmin hennon jättää lasten (järkeviä) pyyntöjä toteuttamatta vain saadakseni itse syödä lämmintä ruokaa. Ja noh, ollaan nyt rehellisiä: jos ruoka todella ehtii kylmenemään, löytyy hyllystä kuitenkin mikroaaltouuni, jolla sapuskan saa uudelleen lämmitettyä, vaikka samalla ehkä häviääkin se tuoreen ruoan tuntuma. Tästä asiasta olen saanut kuulla omilta vanhemmiltani, jotka päivittelevät nykyvanhempien arjen helppoutta. Ainakin joissain asioissa.

Kuten jo aiemmin mainitsin, saavutti nuorimmaiseni merkittävän rajapyykin pari viikkoa sitten ja alkoi syödä itse. Oi sitä autuutta, kun ruokapöydässä istuessa isän kädessä onkin oma haarukka syöttölusikan sijasta. Nyt ruoan syöminen lämpimänä on mahdollista, ellei jopa todennäköistä. Samaan syssyyn vaihtui pojan ruokavalio soseista "oikeaan" ruokaan ja selviämme nykyään käytännössä yhden ruoan valmistamisella. Poikakin tuntuu olevan otetusta kehitysaskeleesta innoissaan, ainakin jos jotain voi päätellä syödystä ruokamäärästä.

Osa ruoasta eksyy suuhunkin asti
Vaikka kokemusta yhdestä lapsesta jo oli, en kuitenkaan muistanut, enkä siten ollut osannut odottaa, kuinka paljon aikaa oikeasti vapautuu vaikkapa vanhempien omaan ruokailuun. Jos olisin aiemman kokemuksen muistanut, olisin varmasti kokeillut kaikki mahdolliset kommervenkit lapsen itseruokailun opettelun kannustamiseksi.

Lopuksi sananen itse syömisestä eli ruokailuista... Kuulun koulukuntaan, jonka mukaan perheen yhteiset ruokailut ovat tärkeitä ja niinpä pyrimme pitämään tätä tapaa yllä, vaikka lapset eivät vielä olekaan kykeneviä keskustelemaan päivänsä kulusta, ainakaan oma-aloitteisesti. On kuitenkin hienoa istahtaa alas vaimon saavuttua töistään ja ottaa pieni hengähdystauko koko perheen kesken ennen edessä häämöttäviä iltarutiineja. Kun vielä iltapuuroista on selvitty, voikin todeta ympyrän taas pyörähtäneen ja saman rumban odottavan seuraavana päivänä uudestaan.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Mitä kuoleminen on?

Kiitti. Minkä puun takaa tämä tuli?

Juuri tällaista kierrepalloa kaipasinkin keskellä täyttä, liikenteen mukana matelevaa ruuhkabussia kauppakeskuksessa vietetyn pitkän päivän jälkeen. Istuin pienessä horroksessa penkillä komentaen ponnettomasti vuoroin sylissä, vuoroin vieressä istuimella kiemurtelevaa kolmivuotiastani, kun tämä täräytti kirkkaalla lapsen äänellään ilmoille tuon kysymyksen: "Mitä kuoleminen on?" 

Säpsähdin horteestani ja tunsin bussillisen silmäpareja tuijottavan minuun päin, odottaen kieli pitkällä vastausta yhteen elämän suurista kysymyksistä. "No, kuoleminen on sitä, että elämä loppuu. Lakkaa hengittämästä ja elämästä." Tai ainakin jotain sinne päin. Kuoleeko joku meistä? "Kaikki ihmiset kuolee joskus."

Todellisuudessa tuskin kukaan bussin muista matkustajista kuuli tyttäreni kysymystä ja vielä vähemmän suhteellisen hiljaa annettuja vastauksia. Kasvojen ilmeestä päätellen kanssamatkustajia kiinnosti lähinnä ostosruuhkasta tai töistä kotiinpääsy ja kotona odottava sohvan nurkka.

Ilmeisesti tyttäreni kuitenkin jollain lailla tiedosti kuoleman olevan jotain lopullista, koska seuraavat kysymykset koskivat omaa perhettä ja sitä, kuoleeko meistä joku kohta. Hän ja veljensä ovat kuulemma vielä lapsia (ja siten ilmeisesti pois vaaravyöhykkeeltä) ja vakuuteltuani, että eivät isä ja äitikään ole kuolemassa pitkään aikaan kääntyi silmäkulmassa orastanut kyynel iloiseen hymyyn.

Lopullisesti tilanne raukesi kolmivuotiaan kahden minuutin keskittymiskyvyn kääntyessä johonkin toiseen mieltä askarruttavaan asiaan tai leikkiin, muistaakseni pipon kiskomiseen pois päästä isän kielloista ja estelyistä välittämättä. Selvisin siis ensimmäisestä vaikeasta kysymyksestäni melko kuivin jaloin - tällä kertaa. Samalla kuitenkin tajusin, kuinka täydellisen valmistautumaton olin kohtaamaan näitä tilanteita, joita varmasti alkaa lähitulevaisuudessa tulla eteen kiihtyvällä tahdilla. Täytyykin alkaa pohtia, mistä lapset tulevat, onko Joulupukkia oikeasti olemassa ja miksi ruoaksi täytyy välillä syödä muutakin kuin pastaa ja kalapuikkoja.

Lopuksi todettakoon, että kotona asia ei enää pyörinyt lapseni mielessä. Äidille selitettiin suu vaahdossa vakuutusyhtiössä syödyistä suklaista, kotiin saaduista Angry Birds-pehmoista sekä mukaan tarttuneista ilmapalloista. Kaikki taas hyvin maailmassa.

Kiitokset Kiinteistömaailmalle kahden lapsen onnelliseksi tekemisestä.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Ensimmäinen viikko takana

Blogin perustamisesta on vasta päivä, mutta hoitovapaa on jatkunut jo reilusti toisen viikon puolelle. En voi väittää perusrutiinien vielä löytyneen, enkä sitä oikeastaan kyllä odottanutkaan. Ensimmäisellä hoitovapaalla tuntui, että vasta parin-kolmen kuukauden jälkeen päivät kuluivat jonkinlaista vakiokaavaa noudattaen, joten odotusarvo sakkokierroksella on osapuilleen niillä samoilla kulmilla. Lapset ovat onneksi suhtautuneet vuoronvaihtoon äidin ja isän välillä verrattain hyvin. Asiaa varmasti edesauttoi juuri ennen hoitovapaata pidetty isäkuukausi, jonka aikana isän läsnäoloon päivittäisessä arjessa ehti jo tottua.

Hoitovapaan alku on kulunut pienoisen flunssa-aallon kourissa, joka on luonnollisesti omalta osaltaan hankaloittanut rutiinien löytymistä. Sairastelu johti myös epätyypillisiin yövalvomisiin lasten kanssa ja yhtenäkin yönä valvoimme nuorimmaisen kanssa kolmisen tuntia käyttäen ajan syöttötuolin kasaamiseen, yöpalan syömiseen ja satujen lukemiseen. Perheen naiset saivat sentään nukkua.

Onkin kokonaan toinen kysymys, onko lapsiperheessä tyypillistä päivää edes olemassa? Tietyt elementit toki pyritään pitämään vakiona, kuten ruokailuajat, pesuhetket ja nukkumaanmenoaika, mutta esimerkiksi kauppareissut, harrastukset ja ruoanlaitto tekevät parhaansa sekoittaakseen kellontarkoiksi laadittuja suunnitelmia. Onneksi kukaan perheessämme ei tunnu olevan erityisen paljon tarkkojen rutiinien tarpeessa ja päivistä jotenkin selvitään aina yksi kerrallaan.

Henkilökohtainen havainto, jonka kyllä oikeastaan arvasin ja tiesin jo etukäteen, on se, ettei "omaa aikaa" kahden lapsen kanssa oikeasti ole. Yhtä muksua hoivatessa sai hengähtää edes sen hetken, kun lapsi oli päiväunilla ja muutenkin päivät sujuivat pääsääntöisesti vähän rauhallisemmin. Nyt kahden tenavan ravatessa ympäri huushollia kuluu aikaa joko kotia hoitaessa, sotkuja siivotessa, leikkeihin osallistuessa tai riitoja ratkoessa. Nuorimmaisen ollessa päiväunilla yritän saada raivattua vähän aikaa teekupposen juomiseen, mutta muuten yritän viettää sen pätkän esikoisen kanssa. Vaippaikäinen tarvitsee väkisinkin enemmän huomiota ja syliä kuin kolmevuotias, joten päiväunien aikaan yritän kompensoida tätä huomion puutetta toisen kanssa.

Viikon ehdoton tähtisaavutus kuuluu pojallemme. Pitkään aikaan ruoan syöminen itse ei kiinnostanut lainkaan, mutta viimeisen viikon aikana on ruoka alkanut löytää tiensä suuhun omaa lusikkaa käyttäen. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, kuinka mukavaa on, kun ruokailun aikana saa syödä oman ruokansa lämpimänä, samaan aikaan muun perheen kanssa. Jälleen yksi merkkipaalu saavutettu nuoren miehen elämässä.

Summa summarum: Ensimmäisen hoitovapaaviikon saldoksi jäi muutama peruttu harrastuskerta, turha retki Jorvin päivystykseen ja koko perheen retki Luonnontieteelliseen museoon. Kotona ollessa on leikitty (lähes) kyllästymiseen saakka juhlia legopalikkaherkkupöytineen ja taisteltu syömisestä sekä lastenohjelmien katsomisesta. Aika normiviikko siis.

Piilosilla

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Sakkokierros

Tämä blogi on tavallaan jatkoa blogille, jota ei koskaan ollut. Jäin ensimmäistä kertaa hoitovapaalle esikoisen kanssa melko tarkalleen kaksi vuotta sitten ja heti alusta alkaen oli tarkoitus alkaa kirjaamaan päässä pyöriviä ajatuksia alas tuttavien ja kylänmiesten luettavaksi. Kävi niin kuin usein käy ja kun noin puolet vajaan kuuden kuukauden hoitovapaasta oli takana ei tekstiä ollut syntynyt riviäkään. Tällä kertaa olisi voinut käydä samoin, mutta lähipiirissä vallitseva blogibuumi antoi sen viimeisen kimmokkeen alkaa kirjoittamaan myös itse.

Kerrataanpa siis hieman, mitä ensimmäisessä osassa tapahtui: Tyttäreni syntyi lokakuussa 2009 ja ensimmäiset noin puolitoista vuotta hän oli äidin hoivissa kotona. Itselleni on ollut aina selvää, että jos/kun lapsia joskus on, haluan hoitaa oman osani heidän hoidostaan, muutenkin kuin ilta- ja viikonloppuisäilyn muodossa. Kevään 2011 koittaessa oli siis oma vuoroni jäädä kotiin ja selvitä arjen haasteista parhaaksi katsomallani tavalla. Vaikka olin mielestäni ollut aktiivisesti mukana lapsemme hoidossa koko siihenastisen ajan, oli jokapäiväinen 24/7-elämä kuitenkin yllättävän haastavaa. Rutiinien löydyttyä alkoi elämä kuitenkin helpottumaan ja päiväkotiajan koittaessa syksyllä jäin harmittelemaan lähinnä hoitovapaajakson jäämistä liian lyhyeksi. Jälkikäteen olen ollut vahvasti sitä mieltä, että suhteeni tyttäreeni on selvästi erilainen tuon yhdessä vietetyn puolivuotisen ansiosta. Päätin jo tuolloin, että tuloillaan olevan perheenlisäyksen myötä pidän seuraavan hoitovapaan pidempänä.

Jouluna 2011 syntynyt poikani on nyt vajaat puolitoista vuotta vanha ja on aika punnita kovat puheet. Hoitovapaata on luvassa kahdeksan ja puoli kuukautta ja kotona temmeltää yhden vaippaikäisen lisäksi myös omaa tahtoaan esittelevä kolmivuotias. Saas nähdä, miten äijän käy.