Tämä blogi on tavallaan jatkoa blogille, jota ei koskaan ollut. Jäin ensimmäistä kertaa hoitovapaalle esikoisen kanssa melko tarkalleen kaksi vuotta sitten ja heti alusta alkaen oli tarkoitus alkaa kirjaamaan päässä pyöriviä ajatuksia alas tuttavien ja kylänmiesten luettavaksi. Kävi niin kuin usein käy ja kun noin puolet vajaan kuuden kuukauden hoitovapaasta oli takana ei tekstiä ollut syntynyt riviäkään. Tällä kertaa olisi voinut käydä samoin, mutta lähipiirissä vallitseva blogibuumi antoi sen viimeisen kimmokkeen alkaa kirjoittamaan myös itse.
Kerrataanpa siis hieman, mitä ensimmäisessä osassa tapahtui: Tyttäreni syntyi lokakuussa 2009 ja ensimmäiset noin puolitoista vuotta hän oli äidin hoivissa kotona. Itselleni on ollut aina selvää, että jos/kun lapsia joskus on, haluan hoitaa oman osani heidän hoidostaan, muutenkin kuin ilta- ja viikonloppuisäilyn muodossa. Kevään 2011 koittaessa oli siis oma vuoroni jäädä kotiin ja selvitä arjen haasteista parhaaksi katsomallani tavalla. Vaikka olin mielestäni ollut aktiivisesti mukana lapsemme hoidossa koko siihenastisen ajan, oli jokapäiväinen 24/7-elämä kuitenkin yllättävän haastavaa. Rutiinien löydyttyä alkoi elämä kuitenkin helpottumaan ja päiväkotiajan koittaessa syksyllä jäin harmittelemaan lähinnä hoitovapaajakson jäämistä liian lyhyeksi. Jälkikäteen olen ollut vahvasti sitä mieltä, että suhteeni tyttäreeni on selvästi erilainen tuon yhdessä vietetyn puolivuotisen ansiosta. Päätin jo tuolloin, että tuloillaan olevan perheenlisäyksen myötä pidän seuraavan hoitovapaan pidempänä.
Jouluna 2011 syntynyt poikani on nyt vajaat puolitoista vuotta vanha ja on aika punnita kovat puheet. Hoitovapaata on luvassa kahdeksan ja puoli kuukautta ja kotona temmeltää yhden vaippaikäisen lisäksi myös omaa tahtoaan esittelevä kolmivuotias. Saas nähdä, miten äijän käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti