Oma kaveri

Lasten kasvamista ja kehitystä on hauska seurata. Parhaidenkin kavereiden lapsia näkee ainoastaan satunnaisesti, joten kehitys tuntuu tapahtuvan portaittain ja kehitysaskeleet kerrataan sanallisesti vanhempien toimesta. Omien lasten kohdalla sen sijaan on selvästi havaittava sokea piste. Kun selkeästi määritellyt etapit, kuten ensimmäinen hymy, sana, hammas, konttaaminen ja kävely on koettu, tapahtuu suurin osa seuraavista muutoksista pikku hiljaa ja ne lopulta huomaa kuin varkain.

Yksi tällainen muutos on leikkimisverkostojen kehittyminen. Vielä vuosi sitten esikoisen leikkiseuraksi kelpasi oikeastaan kuka tahansa (mielellään osapuilleen samanikäinen) lapsi ja välillä riitti, että lähistöllä vain oli muita lapsia leikkimässä, vaikka leikit olivatkin täysin erillisiä. Tänä kesänä olen herännyt huomaamaan, että tiettyjen lasten seura on tyttärelleni muita tärkeämpää ja kysely näiden perään on lisääntynyt.

Kääntöpuolena tässä kehityksessä on, että tyttäreni myös ottaa enemmän itseensä, jos jää joukon ulkopuolelle tai ei kelpaa leikkiin mukaan. Jo viime kesänä kotipihassa oli selvästi havaittavissa tiettyjä lapsia, jotka olivat ottaneet pihan pomon roolin ja määrittivät, mitä leikitään, miten leikitään ja ketkä leikkivät. Tyttäreni porukan pienimpänä jäi usein tuon määritellyn valiojoukon ulkopuolelle, mutta asiaan yritettiin puuttua vain harvoin, koska tyttöä itseään se ei tuntunut kauheasti harmittavan, eikä hän välttämättä tilannetta täysin ymmärtänytkään.

Tänä kesänä tilanne on toinen. Kotipihan kaverisuhteet ovat muuttuneet, mutta isompien tyttöjen kaksikko löytyy edelleen. Perheemme esikoisen kannalta harmillisesti hän ei kuulu siihen. On ikävää seurata vierestä, kuinka tyttö hymyillen yrittää ottaa kontaktia, aloittaa leikkejä ja osallistua jo käynnissä oleviin leikkeihin, mutta tulee torjutuksi ja välillä hieman jopa kiusatuksi. Silloin isi saa kuulla, kuinka muut tytöt leikkivät "tyhmiä leikkejä" ja kertomuksia siitä, kuinka tällä kertaa ei voinut osallistua keinumisleikkiin ja naruhyppyyn.

Asiaan on edelleenkään vaikea hakea muutosta, koska perusteita ei oikein ole. Lapset saavat toki itse valita leikkitoverinsa ja vanhemmat puuttuvat tilanteeseen vasta, kun asiat etenevät nimittelyn, huutelun ja kiusaamisen asteelle. Reilun vuoden ikäero on tässä vaiheessa vielä aika iso ja vaikuttaa selkeästi leikkien nyansseihin. On selvää, ettei isompien kärsivällisyys aina riitä nuorempien lasten mukaan ottoon. Lisäksi taustalla voi olla pidempiaikaisia kaverisuhteita (esim. päiväkodista), joiden vaikutusta ei pidä väheksyä. Olisi toki hienoa, jos pihapiirissä asustaisi harmonisesti yhdessä leikkivä pikkuihmisten lauma, mutta näin lienee vain harvoin.

Edellä kirjoitettua tekstiä ei pidä tulkita siten, että kotipihamme on lapsille jotenkin ikävä paikka, eikä kavereita ole. Molemmat lapsemme viihtyvät pihassa hyvin ja leikit sujuvat kenen tahansa kanssa hienosti, kun vain määrättyjä parivaljakoita ei pääse muodostumaan. Eikä ongelmia silloinkaan välttämättä synny. Valitsin kotipihan esimerkkiympäristöksi, sillä siellä tulee nykyisellään vietettyä valtaosa leikkimisajasta.

Kaiken tämän huomioon ottaen on ollut riemastuttavaa havaita, kuinka omalla lapsella on ainakin se yksi kaveri, jonka kanssa leikit sujuvat poikkeuksetta hienosti ja jonka kanssa on aina hauska lähteä telmimään. Musiikkileikkikoulussa alkanut kaveruus on jatkunut myös kevätkauden päätyttyä ja leikkitreffejä on jatkettu kerran viikossa. Lapset viihtyvät keskenään hienosti ja leikkirupeamilla on taipumus venyä yli suunnitellun, kun tytöt intoutuvat leikkimään keskenään prinsessaa, kampaajaa tai ajamaan pyörillään. Koko päivän kaverinsa kanssa riehuva tyttö on poikkeuksetta hyvällä tuulella ja vanhemmat illalla kiitollisia, kun lapset kerrankin nukahtavat helposti. Bonuksena kuviossa on tietenkin se, että myös isä viihtyy. Päivällä ei tarvitse itse tehdä ruokaa, kun lounas hoituu jossain sopivassa ravintolassa, välipalakin yleensä kuitataan tien päällä ja koko päiväksi on aikuista juttuseuraa. Pelkkää plussaa kaikille osapuolille.

Lapsien leikkeihin kytkeytyvät sosiaaliset verkostot ovat kuitenkin alati muuttuvia sekä lapsille että vanhemmille. Kotipihan dynamiikka saattaa hyvinkin kehittyä kesän edetessä, kun päiväkoti väistyy hetkeksi taka-alalle ja aikaa vietetään enemmän kaikkien pihapiirin lapsien seurassa. Samoin vanhempien kotona viettämä aika on rajallista ja tiedän jo nyt jokaviikkoisten leikkitreffien päättyvän tai ainakin radikaalisti muuttuvan viimeistään kesän loputtua, kun treffiseuran vanhemmat palaavat takaisin palkkatöidensä ääreen ja omakin esikoinen aloittaa (taas) päiväkodissa. Uusien kaverisuhteiden luominen on osoittautunut hankalaksi, kuten jo aiemmin kirjoitin, enkä välttämättä usko jaksavani aktiivisesti yrittää uusien tuttavuussuhteiden muodostamista. Onneksi miespuolinen opiskelukaverini on aloittamassa oman hoitovapaajaksonsa syksyn alussa. Jään jännityksellä odottamaan, tuoko se tullessaan jotain nykyisestä poikkeavaa.

Vuodatus

Tällä viikolla kauppareissut eivät ole menneet kuin Strömsössä, vaan lähes joka päivä on ollut syytä tehdä uusi hankintamatka, kun edellisellä kerralla jotain on unohtunut ostaa tai joidenkin artikkeleiden menekki on ylittänyt arvion. Onneksi kelit ovat suosineet ja joku päivän ulkoilureissuista on saatu kuitattua kärrykävelyllä sekä esikoisen potkupyöräilyllä.

Jälleen kerran siis lähdimme aamupalan jälkeen kohti Iso Omenaa, koska tarkoitus oli samalla reissulla hoitaa myös kirjastokäynti sekä uuden hellehatun hankinta kuopukselle. Menomatka sujui mukavasti; lämmin ilma, alamäki sekä reippaat lapset saivat aikaan hyvän mielen myös isälle. Kirjastostakin selvittiin ilman hermojen kiristymistä, eikä normaalia kärttämistä uusien kirjojen lainaamisesta esiintynyt. Varsinainen hauskuus alkoi vasta ruokakaupassa.

Viime aikoina missä tahansa kaupan alan liikkeessä asiointi on venyttänyt kärsivällisyyttä äärimmilleen esikoisen siirryttyä isommalle vaihteelle kaiken koskemisessa sekä "mä haluun... / voidaanko ottaa tämä" -vaiheessa, eikä tämä reissu ollut poikkeus. Hetken ostoksilla pyörittyämme myös kuopus kyllästyi kaupassa kulkemiseen ja alkoi nousta seisomaan rattaissa, kääntyen selin kulkusuuntaan päin ja ottaen tukea kuomusta. Alkuun esikoisesta oli apua kauppakorin vetäjänä, mutta maitohyllyn jälkeen painoa alkoi olla liikaa ja korin kahva siirtyi isän käteen. Tässä kohtaa eivät kädet enää riittäneet ostoksien vetämiseen, kärryjen työntämiseen ja pojan kiinnipitämiseen. Lopulta luovutin ja protestoinnista huolimatta köytin kuopuksen rattaiden turvavöihin.

Kassalle ja kassan läpi selvittiin suhtkoht kunnialla, mutta seuraava haaste tuli vastaan, kun kielsin tytärtäni ottamassa ostettua pillipakettia itselleen ja pakkasin ne omaan reppuuni. Asiasta loukkaantunut kolmevuotias päätti yksinkertaisesti ottaa jalat alleen ja maleksi kohti uloskäyntiä, häviten pian isän näkyvistä. Loppujen ostosten pakkaaminen kesti vielä hetken, minkä jälkeen kävelin tytön perään ja löysin tämän istumassa keskeltä lattiaa noin 50 metrin päästä. Ilmeestä arvasin, että tytär odotti lohduttelua ja anteeksipyyntöä, mutta olin asiasta toista mieltä. Annoin tytön kuulla kunniansa karkaamisesta, selitin miksi se on ruuhkaisessa kauppakeskuksessa vaarallista ja samalla painoin toisella kädellä vieressä vaunuissaan seisomaan pyrkivää, riemuissaan hihkuvaa pikkuveljeä takaisin istumaan. Tyttärestä irtosi toivottu reaktio: viesti ei yleensä mene perille ellei tilanne pääty itkuun.

Jätin tytön hetkeksi miettimään tekosiaan ja aloin juttelemaan viereen sattuneen entisen naapurimme kanssa. Samaan aikaan paikalle ilmestynyt iäkkäämpi rouvashenkilö alkoi jutella itkevälle tyttärelleni ja ihmettelemään, miksei isä lohduta. Selitin tilanteen uudestaan rouvalle (osoittaen kuitenkin sanani tyttärelleni) toivoen tämän ymmärtävän tilanteen kasvatuksellisen puolen, mutta turha toivo. "Ei isä varmaan pahalla tarkoittanut; no, lohduta nyt häntä; tekee pahaa kuunnella itkevää lasta; jos ei isä ota syliin, niin kyllä minä kohta otan..." Mitä muuta tässä enää voi tehdä? Periaatteessa kyllä kannatan yhteisöllistä kasvatusta, mutta toivoisin silti hieman pelisilmää tilanteisiin pystymetsästä tulevilta ulkopuolisilta.

Tapahtunutta sivusta seurannut ex-naapuri onneksi antoi moraalista tukea tilanteen rauettua ja kertoi vastaavaa tapahtuneen hänellekin lukuisia kertoja. "Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos." Varmasti hyvä neuvo, jonka yritän pitää mielessä vastaisuudessa.

Seuraavaksi vuorossa oli reissun viimeinen etappi eli hellehatun hankkiminen kuopukselle. Kärryjä työnnellen ja tytärtä sylissä kantaen taivalsimme kohti vaatekauppaa. Matkalla vastaan osui mainosilmapallojen jakopiste ja mukaan tarttunut ilmapallo käänsi taas tyttären suupielet kohti korvia. Ilman suurempia kommelluksia pääsimme kaupan hattuhyllylle, valitsimme päähineen ja maksamisen jälkeen lähdimme kohti bussipysäkkiä. Matkalla vielä mukaan ilmapallo myös pojalle ja koko perhe oli jälleen kerran suhteellisen tyytyväinen.

Jos joku ajatteli, että loppu hyvin kaikki hyvin, niin erehtyi suuresti. Tragikoominen finaali oli vielä edessä.

Sopiva bussi oli tulossa pysäkille noin kymmenen minuutin kuluttua. Tytär viihdytti itseään pyörimällä potkupyörällään pientä ympyrää katoksen sisällä ja poika kiipeili jälleen kerran rattaissaan. Ilma oli jo selvästi viilennyt ja tuuli voimistunut, eivätkä lyhythihaiset paidat enää lämmittäneet lapsia riittävästi. Tytär valitteli kylmää, mutta minkäs teet? Enempää vaatteita ei ollut, mutta eipä hätiä. Kohta olisimme kotona. Pisteeksi i:n päälle alkoi bussipysäkin kattoon ropista sadepisaroita, mutta kuuro onneksi jäi verrattain lyhyeksi. Pari minuuttia ennen bussin saapumista katseeni osui rattaiden jalkatuen päällä pyörivään hellehattuun eli oletettavasti siihen, jonka juuri hankimme pojalle. Hieman ihmettelin hatun päätymistä jalkatuen päälle, koska elävästi muistin tunkeneeni kaupan muovipussin rattaiden tarvikelaukkuun, joka oli molempien lasten ulottumattomissa. Tarkemmin asiaa tarkasteltuani totesin hatun kyllä olevan samanlainen kuin hankkimamme, mutta muutamaa pykälää pienempää kokoa. Eli toinen lapsista oli huomaamattani noukkinut hatun hyllystä ja jemmannut rattaisiin.

Eipä tässä muuta voinut kuin lähteä palauttamaan vajaan neljän euron myssyä takaisin kauppaan. Tyttärenikin tajusi seuraukset ja kehotti meitä juoksemaan, jotta ehtisimme kuitenkin bussiin. Suojatiellä tietä ylittäessä tuuli nappasi toisen ilmapalloista isän kädestä ja heitti sen jonnekin kohti Iso Omenan kattoa. Poika taisi huomata lentävän pallon, muttei ehkä tajunnut, että oma pallo siinä liitelee tavoittamattomiin. Tytär sai erityisluvan viedä pyöränsä sisälle kauppakeskukseen ja sisällä vedettiin puolijuoksua kohti vaatekauppaa, tyttären takertuessa kymmenen metrin välein ihmettelemään milloin mitäkin näyteikkunaa ja myyntiesittelijää. Hatun palautus onnistui kivuttomasti, hälyttimet eivät soineet, eikä vartijoita kutsuttu paikalle. Samaa puolijuoksua takaisin bussipysäkille ja kuin ihmeen kaupalla ehdimme juuri ja juuri kyytiin kotiin vievään bussiin.

Kotona pikaisesti lapsille lounas pöytään ja vaipanvaihdon kautta kuopus päiväunille. Päiväunien aikana sain onneksi jonkinlaisen lepotauon, kun tytär halusi kuulla satuja äänikirjoilta ja lisäksi vielä kiehnäsi isän kainaloon kuuntelemaan.

Illalla kelailin tapahtumia uudestaan ja kerroin niistä vaimolle. Nauroimme molemmat kyyneleet silmissä ja totesimme, ettei näitäkään muistoja olisi, ellen olisi jäänyt reilu pari kuukautta sitten hoitovapaalle. Työtä on riittänyt, stressiä sekä kiristynyttä pinnaa, mutta niin on myös näitä hetkiä, jotka tekevät kaikesta vaivan arvoista. Vaikka päivä olisi kulunut kuinka huonosti ja työteliäästi tahansa, niin jokaisen illan lopussa tuntee jääneensä plussan puolelle. Päivääkään en vaihtaisi pois.

P.S. Vastaavia katoamistempauksia varten kannattaa varustaa muksut jonkinlaisilla tunnistusvälineillä. Vanhemmille lapsille voi tunkea taskuun oman käyntikorttinsa, mutta omille lapsillemme olemme toistaiseksi vielä suosineet Muotokielen Taaperokylttejä.

Pizzaa, prego!

Edellisestä blogikirjoituksesta onkin näemmä vierähtänyt tovi. Välissä on ollut kaikenlaista, mm. wappu ja vaimon yli viikon jatkunut sairastaminen, joka on tehnyt lastenhoidosta lähes 24/7-työtä isälle. Lisäksi on tapahtunut kaikenlaista muutakin ja loppujen lopuksi on käynyt niin, että kirjoittaminen on valahtanut työlistalla pakollisten hommien taakse.

Joka tapauksessa, otetaan takataskusta "helppo" ruoka-aihe ja laitetaan sorvi taas pyörimään.

Jokin aika sitten kyllästyin normaaliin kotona laitettuun pizzaan eli sellaiseen, jossa on paksu pohja, tomaattipyrettä täytteiden alla ja runsaasti juustoa päällä. Lisäksi päässä oli pyörinyt ajatus pizzakiven hankkimisesta, mutta se oli ollut jo pitkän aikaa pelkän pohdinnan asteella. Joulun tienoilla kuitenkin sain viimein aikaiseksi tilata moisen keittiöturhakkeen ja samalla alkoi hurja googlaaminen sopivan pizzataikinan reseptin perässä.

Sopivalta tuntunut resepti löytyi viimein Tommi K:n Isyyspakkaus-blogista. Toivon mukaan on sallittua lainata reseptiä, kun lähde on mainittu. Liitän pizzapohjan reseptin tämän kirjoituksen loppuun. Itse asiassa pohjan raaka-aineet ovat lähes identtiset pizzakiven mukana tulleeseen reseptiin verrattuna, mutta Tommin juju on hidas, jääkaapissa tapahtuva taikinan nostatus. Täytyy vielä mainita, että Tommin alkuperäisessä reseptissä pizzan täytteet ovat erikoisemmasta päästä (ainakin itselleni) ja tuota varsinaista Pizza Biancaa en ole vielä kokeillut tehdä. Tarkoitus kyllä joskus olisi.

Tämän pizzapohjan kanssa oli myös pizzakiven neitsytmatka. Koska käytössä oli lähes ammattimainen paistoalusta sekä pizzalapio ja olo kuin mursuviiksisimmällä Luigilla, päädyin jättämään väliin pizzapohjien esipaistamisen. En myöskään käyttänyt pizzapohjan muotoilemiseen käsiä vaan kaulinta. Ensimmäinen paistorupeama oli melkoinen floppi. Taikina tarttui ensin kaulimeen, täytettynä ei halunnut liikkua pizzalapion päälle ja pizzan uuniin saaminen oli käytännössä mahdotonta. Jo ennen kuin ensimmäinen pizza oli edes paistumassa olivat sekä pizzalapio että pizzakivi tahriintuneet taikinasta ja täytteistä. Ensimmäisestä kolmesta pizzasta yritin urheasti paistaa kahta ensimmäistä pizzakivellä, mutta viimeisen laitoin suosiolla pellin päälle ja jäin pohtimaan pizzaleipurin urasta luopumista.

En kuitenkaan luovuttanut ja pizzaa on tehty muutaman kerran tämän jälkeenkin. Kiireessä on käytetty nopeampaa taikinan nostatusta ja välillä taas taikina on saanut kohota rauhassa jääkaapissa. Pikku hiljaa homma alkaa olla hanskassa. Oleellisin käteen jäänyt oppi on jauhojen runsas käyttö. Näin estetään pizzapohjan tarttuminen pizzalapioon ja paistoalustaan. Lisäksi kannattaa suosiolla jättää pohja hieman paksummaksi, jotta se ei hajoa pizzalapiolla siirrettäessä. Pari edellistä paistokertaa olen taipunut esipaistamaan pohjia pellillä muutaman minuutin ja täytteiden lisäämisen jälkeen tekemään viimeisen paiston pizzakiven päällä.

Toinen pizzan tekoon liittyvä juttu on hyvän tomaattikastikkeen tekeminen. Aiemmin käytin lähinnä tomaattipyrettä tai tomaattimurskan ja pyreen yhdistelmää erilaisin yrttimaustein, mutta lopputulos ei oikein koskaan miellyttänyt makunystyröitä. Asiaa joskus ääneen pohdiskeltuani vinkkasi ystäväni Chicago Style pannupizzan reseptiin, josta jälleen kerran nappasin vain osan ja tein ohjeen tomaattikastikkeen. Tietenkään kaikkia ainesosia ei löytynyt (tai ainakaan samoissa määrissä), joten tein pieniä muutoksia lennosta. Tällä reseptillä kastiketta tulee aika reilusti, joten käytin sitä tarvittavan määrän ja pakastin loput. Yhteen pizzaan menee noin 1 dl tomaattikastiketta. Resepti löytyy kirjoituksen lopusta. Ohjeessa ei asiasta erikseen mainita, mutta pyri käyttämään tuoreita yrttejä, mikäli mahdollista. Voitte itse arvata, sattuiko meiltä juuri silloin löytymään kaikki yrtit tuoreina. Alkuperäisessä reseptissä myöskin tarkoitus oli jättää kastike karkeudeltaan tomaattimurskan asteelle, mutta ensimmäisen kokeilun jälkeen surautin loppukastikkeen sileäksi sauvasekoittimella.

Tuo alkuperäinen pizzakivi jäi meidän taloudessamme aika lyhytikäiseksi. Epäonnistuneiden paistoyritysten seurauksena kivi imaisi jotain sisäänsä ja viimeiset pari paistokertaa johtivat epämiellyttävään hajuun keittössä sekä lievään päänsärkyyn. Kivi sinänsä on aika hauska paistoväline, mutta onnettomasta kokista johtuen joudumme hankkimaan jossain välissä uuden. Vanha on jo käyty nakkaamassa Kierrätyskeskuksen kokoelmiin.

Ideatasolla olen viritellyt ajatusta pizzabuffetin järjestämisestä kaveriporukalle. Tarkoitus olisi leikata täytteet valmiiksi, esipaistaa pizzapohjia riittävä määrä ja antaa vieraiden itse täyttää pizzat, jotka sitten paistettaisiin loppuun pizzakivellä. Helppoa, pieni vaiva (?) ja toivon mukaan hauskaa. Jäädään odottelemaan, milloin tämän saisi toteutettua.

Mukavaa kokkailua myös perheen pienimmille

Pizzapohja

Ainekset

2 dl vettä
12,5 g tuorehiivaa (¼ pakettia)
1 tl suolaa
n. 4 dl vehnäjauhoja
½ dl oliiviöljyä

Valmistaminen

1. Mittaa kädenlämpöinen vesi leivontakulhoon, murenna hiiva veteen ja sekoita, kunnes hiiva on liuennut
2. Lisää suola
3. Lisää vehnäjauhot vähitellen sekoittaen taikinaa samalla. Uskalla jättää taikina löysäksi. (toim.huom.: Mikäli pizzat paistaa kivellä, voi jauhoja joutua lisäämään jossain vaiheessa, joko taikinaa tehdessä tai pohjia muotoillessa. Muuten pizzapohjia ei pysty siirtämään pöydältä kivelle pohjan takertumatta ja hajoamatta.)
4. Vaivaa taikinaa n. 10 minuuttia, jotta siihen muodostuu hyvä sitko
5. Lisää lopuksi oliiviöljy ja jatka vaivaamista pari minuuttia
6. Peitä taikinakulho ja aseta se jääkaappiin yöksi
7. Seuraavana päivänä jaa taikina kahtia, muotoile taikinasta kaksi palloa ja painele pallot käsin leivinpaperin päälle ohuiksi pizzapohjiksi
   (toim.huom.: Taikinasta tulee helposti kolmekin pizzaa, jos mitoittaa ne pizzalapioon sopiviksi. Tämä tietenkin on oleellista vain, jos paistamiseen käyttää pizzakiveä.)
8. Esipaista pohjia ilman täytteitä noin viisi minuuttia.

Tomaattikastike

Ainekset

2 rl oliiviöljyä
1 rl pilkottua valkosipulia
2 tl pilkottua basilikaa
1 tl pilkottua oreganoa
¼ tl fenkolin siemeniä
½ tl suolaa
¼ tl mustapippuria
¼ tl punapippurilastuja (taisin käyttää jotain chilirouhetta)
800 g tomaattimurskaa
1 tl punaviiniä
1 tl sokeria

Valmistaminen

Kuumenna öljy pannussa. Lisää valkosipuli ja freesaa kevyesti (n. 30 sekuntia). Lisää yrtit, siemenet, suola, pippurit ja paista sekoittaen n. 30 sekuntia. Lisää tomaattimurska, viini sekä sokeri ja kuumenna kiehuvaksi. Vähennä lämpöä ja anna kastikkeen poreilla kevyesti välillä sekoittaen, kunnes kastike saostuu (n. 20-30 minuuttia.) Jäähdytä ja käytä pizzan täytteenä.