Vuodatus

Tällä viikolla kauppareissut eivät ole menneet kuin Strömsössä, vaan lähes joka päivä on ollut syytä tehdä uusi hankintamatka, kun edellisellä kerralla jotain on unohtunut ostaa tai joidenkin artikkeleiden menekki on ylittänyt arvion. Onneksi kelit ovat suosineet ja joku päivän ulkoilureissuista on saatu kuitattua kärrykävelyllä sekä esikoisen potkupyöräilyllä.

Jälleen kerran siis lähdimme aamupalan jälkeen kohti Iso Omenaa, koska tarkoitus oli samalla reissulla hoitaa myös kirjastokäynti sekä uuden hellehatun hankinta kuopukselle. Menomatka sujui mukavasti; lämmin ilma, alamäki sekä reippaat lapset saivat aikaan hyvän mielen myös isälle. Kirjastostakin selvittiin ilman hermojen kiristymistä, eikä normaalia kärttämistä uusien kirjojen lainaamisesta esiintynyt. Varsinainen hauskuus alkoi vasta ruokakaupassa.

Viime aikoina missä tahansa kaupan alan liikkeessä asiointi on venyttänyt kärsivällisyyttä äärimmilleen esikoisen siirryttyä isommalle vaihteelle kaiken koskemisessa sekä "mä haluun... / voidaanko ottaa tämä" -vaiheessa, eikä tämä reissu ollut poikkeus. Hetken ostoksilla pyörittyämme myös kuopus kyllästyi kaupassa kulkemiseen ja alkoi nousta seisomaan rattaissa, kääntyen selin kulkusuuntaan päin ja ottaen tukea kuomusta. Alkuun esikoisesta oli apua kauppakorin vetäjänä, mutta maitohyllyn jälkeen painoa alkoi olla liikaa ja korin kahva siirtyi isän käteen. Tässä kohtaa eivät kädet enää riittäneet ostoksien vetämiseen, kärryjen työntämiseen ja pojan kiinnipitämiseen. Lopulta luovutin ja protestoinnista huolimatta köytin kuopuksen rattaiden turvavöihin.

Kassalle ja kassan läpi selvittiin suhtkoht kunnialla, mutta seuraava haaste tuli vastaan, kun kielsin tytärtäni ottamassa ostettua pillipakettia itselleen ja pakkasin ne omaan reppuuni. Asiasta loukkaantunut kolmevuotias päätti yksinkertaisesti ottaa jalat alleen ja maleksi kohti uloskäyntiä, häviten pian isän näkyvistä. Loppujen ostosten pakkaaminen kesti vielä hetken, minkä jälkeen kävelin tytön perään ja löysin tämän istumassa keskeltä lattiaa noin 50 metrin päästä. Ilmeestä arvasin, että tytär odotti lohduttelua ja anteeksipyyntöä, mutta olin asiasta toista mieltä. Annoin tytön kuulla kunniansa karkaamisesta, selitin miksi se on ruuhkaisessa kauppakeskuksessa vaarallista ja samalla painoin toisella kädellä vieressä vaunuissaan seisomaan pyrkivää, riemuissaan hihkuvaa pikkuveljeä takaisin istumaan. Tyttärestä irtosi toivottu reaktio: viesti ei yleensä mene perille ellei tilanne pääty itkuun.

Jätin tytön hetkeksi miettimään tekosiaan ja aloin juttelemaan viereen sattuneen entisen naapurimme kanssa. Samaan aikaan paikalle ilmestynyt iäkkäämpi rouvashenkilö alkoi jutella itkevälle tyttärelleni ja ihmettelemään, miksei isä lohduta. Selitin tilanteen uudestaan rouvalle (osoittaen kuitenkin sanani tyttärelleni) toivoen tämän ymmärtävän tilanteen kasvatuksellisen puolen, mutta turha toivo. "Ei isä varmaan pahalla tarkoittanut; no, lohduta nyt häntä; tekee pahaa kuunnella itkevää lasta; jos ei isä ota syliin, niin kyllä minä kohta otan..." Mitä muuta tässä enää voi tehdä? Periaatteessa kyllä kannatan yhteisöllistä kasvatusta, mutta toivoisin silti hieman pelisilmää tilanteisiin pystymetsästä tulevilta ulkopuolisilta.

Tapahtunutta sivusta seurannut ex-naapuri onneksi antoi moraalista tukea tilanteen rauettua ja kertoi vastaavaa tapahtuneen hänellekin lukuisia kertoja. "Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos." Varmasti hyvä neuvo, jonka yritän pitää mielessä vastaisuudessa.

Seuraavaksi vuorossa oli reissun viimeinen etappi eli hellehatun hankkiminen kuopukselle. Kärryjä työnnellen ja tytärtä sylissä kantaen taivalsimme kohti vaatekauppaa. Matkalla vastaan osui mainosilmapallojen jakopiste ja mukaan tarttunut ilmapallo käänsi taas tyttären suupielet kohti korvia. Ilman suurempia kommelluksia pääsimme kaupan hattuhyllylle, valitsimme päähineen ja maksamisen jälkeen lähdimme kohti bussipysäkkiä. Matkalla vielä mukaan ilmapallo myös pojalle ja koko perhe oli jälleen kerran suhteellisen tyytyväinen.

Jos joku ajatteli, että loppu hyvin kaikki hyvin, niin erehtyi suuresti. Tragikoominen finaali oli vielä edessä.

Sopiva bussi oli tulossa pysäkille noin kymmenen minuutin kuluttua. Tytär viihdytti itseään pyörimällä potkupyörällään pientä ympyrää katoksen sisällä ja poika kiipeili jälleen kerran rattaissaan. Ilma oli jo selvästi viilennyt ja tuuli voimistunut, eivätkä lyhythihaiset paidat enää lämmittäneet lapsia riittävästi. Tytär valitteli kylmää, mutta minkäs teet? Enempää vaatteita ei ollut, mutta eipä hätiä. Kohta olisimme kotona. Pisteeksi i:n päälle alkoi bussipysäkin kattoon ropista sadepisaroita, mutta kuuro onneksi jäi verrattain lyhyeksi. Pari minuuttia ennen bussin saapumista katseeni osui rattaiden jalkatuen päällä pyörivään hellehattuun eli oletettavasti siihen, jonka juuri hankimme pojalle. Hieman ihmettelin hatun päätymistä jalkatuen päälle, koska elävästi muistin tunkeneeni kaupan muovipussin rattaiden tarvikelaukkuun, joka oli molempien lasten ulottumattomissa. Tarkemmin asiaa tarkasteltuani totesin hatun kyllä olevan samanlainen kuin hankkimamme, mutta muutamaa pykälää pienempää kokoa. Eli toinen lapsista oli huomaamattani noukkinut hatun hyllystä ja jemmannut rattaisiin.

Eipä tässä muuta voinut kuin lähteä palauttamaan vajaan neljän euron myssyä takaisin kauppaan. Tyttärenikin tajusi seuraukset ja kehotti meitä juoksemaan, jotta ehtisimme kuitenkin bussiin. Suojatiellä tietä ylittäessä tuuli nappasi toisen ilmapalloista isän kädestä ja heitti sen jonnekin kohti Iso Omenan kattoa. Poika taisi huomata lentävän pallon, muttei ehkä tajunnut, että oma pallo siinä liitelee tavoittamattomiin. Tytär sai erityisluvan viedä pyöränsä sisälle kauppakeskukseen ja sisällä vedettiin puolijuoksua kohti vaatekauppaa, tyttären takertuessa kymmenen metrin välein ihmettelemään milloin mitäkin näyteikkunaa ja myyntiesittelijää. Hatun palautus onnistui kivuttomasti, hälyttimet eivät soineet, eikä vartijoita kutsuttu paikalle. Samaa puolijuoksua takaisin bussipysäkille ja kuin ihmeen kaupalla ehdimme juuri ja juuri kyytiin kotiin vievään bussiin.

Kotona pikaisesti lapsille lounas pöytään ja vaipanvaihdon kautta kuopus päiväunille. Päiväunien aikana sain onneksi jonkinlaisen lepotauon, kun tytär halusi kuulla satuja äänikirjoilta ja lisäksi vielä kiehnäsi isän kainaloon kuuntelemaan.

Illalla kelailin tapahtumia uudestaan ja kerroin niistä vaimolle. Nauroimme molemmat kyyneleet silmissä ja totesimme, ettei näitäkään muistoja olisi, ellen olisi jäänyt reilu pari kuukautta sitten hoitovapaalle. Työtä on riittänyt, stressiä sekä kiristynyttä pinnaa, mutta niin on myös näitä hetkiä, jotka tekevät kaikesta vaivan arvoista. Vaikka päivä olisi kulunut kuinka huonosti ja työteliäästi tahansa, niin jokaisen illan lopussa tuntee jääneensä plussan puolelle. Päivääkään en vaihtaisi pois.

P.S. Vastaavia katoamistempauksia varten kannattaa varustaa muksut jonkinlaisilla tunnistusvälineillä. Vanhemmille lapsille voi tunkea taskuun oman käyntikorttinsa, mutta omille lapsillemme olemme toistaiseksi vielä suosineet Muotokielen Taaperokylttejä.