perjantai 24. toukokuuta 2013

Oma kaveri

Lasten kasvamista ja kehitystä on hauska seurata. Parhaidenkin kavereiden lapsia näkee ainoastaan satunnaisesti, joten kehitys tuntuu tapahtuvan portaittain ja kehitysaskeleet kerrataan sanallisesti vanhempien toimesta. Omien lasten kohdalla sen sijaan on selvästi havaittava sokea piste. Kun selkeästi määritellyt etapit, kuten ensimmäinen hymy, sana, hammas, konttaaminen ja kävely on koettu, tapahtuu suurin osa seuraavista muutoksista pikku hiljaa ja ne lopulta huomaa kuin varkain.

Yksi tällainen muutos on leikkimisverkostojen kehittyminen. Vielä vuosi sitten esikoisen leikkiseuraksi kelpasi oikeastaan kuka tahansa (mielellään osapuilleen samanikäinen) lapsi ja välillä riitti, että lähistöllä vain oli muita lapsia leikkimässä, vaikka leikit olivatkin täysin erillisiä. Tänä kesänä olen herännyt huomaamaan, että tiettyjen lasten seura on tyttärelleni muita tärkeämpää ja kysely näiden perään on lisääntynyt.

Kääntöpuolena tässä kehityksessä on, että tyttäreni myös ottaa enemmän itseensä, jos jää joukon ulkopuolelle tai ei kelpaa leikkiin mukaan. Jo viime kesänä kotipihassa oli selvästi havaittavissa tiettyjä lapsia, jotka olivat ottaneet pihan pomon roolin ja määrittivät, mitä leikitään, miten leikitään ja ketkä leikkivät. Tyttäreni porukan pienimpänä jäi usein tuon määritellyn valiojoukon ulkopuolelle, mutta asiaan yritettiin puuttua vain harvoin, koska tyttöä itseään se ei tuntunut kauheasti harmittavan, eikä hän välttämättä tilannetta täysin ymmärtänytkään.

Tänä kesänä tilanne on toinen. Kotipihan kaverisuhteet ovat muuttuneet, mutta isompien tyttöjen kaksikko löytyy edelleen. Perheemme esikoisen kannalta harmillisesti hän ei kuulu siihen. On ikävää seurata vierestä, kuinka tyttö hymyillen yrittää ottaa kontaktia, aloittaa leikkejä ja osallistua jo käynnissä oleviin leikkeihin, mutta tulee torjutuksi ja välillä hieman jopa kiusatuksi. Silloin isi saa kuulla, kuinka muut tytöt leikkivät "tyhmiä leikkejä" ja kertomuksia siitä, kuinka tällä kertaa ei voinut osallistua keinumisleikkiin ja naruhyppyyn.

Asiaan on edelleenkään vaikea hakea muutosta, koska perusteita ei oikein ole. Lapset saavat toki itse valita leikkitoverinsa ja vanhemmat puuttuvat tilanteeseen vasta, kun asiat etenevät nimittelyn, huutelun ja kiusaamisen asteelle. Reilun vuoden ikäero on tässä vaiheessa vielä aika iso ja vaikuttaa selkeästi leikkien nyansseihin. On selvää, ettei isompien kärsivällisyys aina riitä nuorempien lasten mukaan ottoon. Lisäksi taustalla voi olla pidempiaikaisia kaverisuhteita (esim. päiväkodista), joiden vaikutusta ei pidä väheksyä. Olisi toki hienoa, jos pihapiirissä asustaisi harmonisesti yhdessä leikkivä pikkuihmisten lauma, mutta näin lienee vain harvoin.

Edellä kirjoitettua tekstiä ei pidä tulkita siten, että kotipihamme on lapsille jotenkin ikävä paikka, eikä kavereita ole. Molemmat lapsemme viihtyvät pihassa hyvin ja leikit sujuvat kenen tahansa kanssa hienosti, kun vain määrättyjä parivaljakoita ei pääse muodostumaan. Eikä ongelmia silloinkaan välttämättä synny. Valitsin kotipihan esimerkkiympäristöksi, sillä siellä tulee nykyisellään vietettyä valtaosa leikkimisajasta.

Kaiken tämän huomioon ottaen on ollut riemastuttavaa havaita, kuinka omalla lapsella on ainakin se yksi kaveri, jonka kanssa leikit sujuvat poikkeuksetta hienosti ja jonka kanssa on aina hauska lähteä telmimään. Musiikkileikkikoulussa alkanut kaveruus on jatkunut myös kevätkauden päätyttyä ja leikkitreffejä on jatkettu kerran viikossa. Lapset viihtyvät keskenään hienosti ja leikkirupeamilla on taipumus venyä yli suunnitellun, kun tytöt intoutuvat leikkimään keskenään prinsessaa, kampaajaa tai ajamaan pyörillään. Koko päivän kaverinsa kanssa riehuva tyttö on poikkeuksetta hyvällä tuulella ja vanhemmat illalla kiitollisia, kun lapset kerrankin nukahtavat helposti. Bonuksena kuviossa on tietenkin se, että myös isä viihtyy. Päivällä ei tarvitse itse tehdä ruokaa, kun lounas hoituu jossain sopivassa ravintolassa, välipalakin yleensä kuitataan tien päällä ja koko päiväksi on aikuista juttuseuraa. Pelkkää plussaa kaikille osapuolille.

Lapsien leikkeihin kytkeytyvät sosiaaliset verkostot ovat kuitenkin alati muuttuvia sekä lapsille että vanhemmille. Kotipihan dynamiikka saattaa hyvinkin kehittyä kesän edetessä, kun päiväkoti väistyy hetkeksi taka-alalle ja aikaa vietetään enemmän kaikkien pihapiirin lapsien seurassa. Samoin vanhempien kotona viettämä aika on rajallista ja tiedän jo nyt jokaviikkoisten leikkitreffien päättyvän tai ainakin radikaalisti muuttuvan viimeistään kesän loputtua, kun treffiseuran vanhemmat palaavat takaisin palkkatöidensä ääreen ja omakin esikoinen aloittaa (taas) päiväkodissa. Uusien kaverisuhteiden luominen on osoittautunut hankalaksi, kuten jo aiemmin kirjoitin, enkä välttämättä usko jaksavani aktiivisesti yrittää uusien tuttavuussuhteiden muodostamista. Onneksi miespuolinen opiskelukaverini on aloittamassa oman hoitovapaajaksonsa syksyn alussa. Jään jännityksellä odottamaan, tuoko se tullessaan jotain nykyisestä poikkeavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti