Arki muuttuu

Sunnuntaiaamu valkeni tänään samanlaisissa merkeissä kuin ennenkin. Heräsin perheestämme ensimmäisenä ja sain nauttia auringonnoususta tovin yksikseni, ennen kuin esikoisemme alkoi huutelemaan sängystään vanhempiensa perään. Tytön siirryttyä pikkuveljeään tai äitiään herättämättä olohuoneen puolelle leikkimään legoilla, aloin valmistella aamupalaa itselleni sekä lapsille.

Kaikesta tavanomaisuudestaan huolimatta päivän olisi pitänyt tuntua jotenkin erikoiselta. Tänään on hoitovapaani viimeinen päivä ja huomenna on jälleen paluu työympyröihin, leveämmän leivän ääreen. En kuitenkaan kokenut tarvetta aloittaa päivää shampanjalla, surkutella aikakauden loppua tai liimailla "Ohi on 259"-tarroja pitkin ympäristön roskiksia ja puhelinpylväitä.

Elämä kotivanhempana on hyvinkin rutiininomaista ja arki noudattelee vahvasti tiettyjen päivän hetkien määrittelemää kiertokulkua. Päivittäinen työrupeama muistuttaa draaman kaareltaan linjastotyöläisen arkea, sillä erotuksella, että työpäivän päättymistä ei ilmoiteta kellon soitolla ja työrupeamat kestävät periaatteessa aamun koitosta iltaan saakka.

Pyhistä lupauksista ja hoitovapaan alun vastaan pyristelystä huolimatta päivittäinen arki asettui uomiinsa hyvinkin nopeasti. Vaikka tarkoitus oli keksiä kaikenlaista tekemistä sekä itselle että lapsille, kesti vain muutamia viikkoja kunnes päivät koostuivat ruokailujen ja päiväunien välissä olevista lyhyistä hetkistä, joiden aikana ei mitään kirjasto-, leikkipuisto- tai kauppareissua kummoisempaa ollut aikaa tehdä. Lisäksi on pakko myöntää, että elämä lasten kanssa on sujuvampaa, kun on tietyt rutiinit, joista pitää kiinni. Lasten on helpompi hahmottaa päivän kulkua, kun ateriat ilmaantuvat lautasille osapuilleen samaan aikaan päivittäin ja hampaiden pesu tarkoittaa joko päivän alkua tai loppua. Omat lapsemme ovat onneksi suhteellisen mukautuvaisia, mutta siitä huolimatta saamme iltaisin kärsiä seuraukset päivistä, joiden kulku poikkeaa oleellisesti normaalista.

Huomisesta alkaen arjen kuviot pitää määritellä ja keksiä taas uudestaan, ainakin osittain. Nuorimmaisemme on ollut isosiskonsa mukana tutustumassa päiväkotiin jo edellisen kahden viikon ajan ja henkilökunnan mielestä asettunut taloksi hyvin. Tästä huolimatta odotan jännityksellä huomisaamua, kun tosipaikka tulee eteen ja jätän molemmat lapseni toisten hoidettavaksi kokonaisen työpäivän ajaksi. Tietoisuus siitä, että lapset ovat todella hyvässä hoidossa, ei välttämättä kanna loppuun asti, kun takana on 10 kuukauden yhtäjaksoinen rupeama lasten kokopäiväistä hoitovastuuta. Todennäköisintä silti on, että ensimmäisen aamun erohetki tulee olemaan vaikeampi isälle kuin kummallekaan lapsista.

Työ- ja päivähoitokuvioiden järjestelyistä on kotonamme puhuttu loppujen lopuksi verrattain vähän. Periaatteet siitä, kuka vie lapset aamulla ja kuka hakee iltapäivällä, ovat selvillä, mutta käytäntö näyttää, millaiseksi arki näiltä osin muodostuu. Kuviossa pitää ottaa vielä huomioon sekä lasten että vanhempien harrastukset, jotka saattavat sekoittaa hakukuvioita. Vielä on hiomatta muun muassa se, miten hoidetaan ruoanlaitto siten, että perheen iltaruoka on osapuilleen valmiina tarjolla, kun iltaisin kokoonnutaan tahoiltamme yhteisen pöydän ääreen. Viime aikoina tarvittavat kokkaukset on hoidettu nuorimmaisen päiväunien aikana, mutta nyt tähänkin järjestelyyn tulee pakon edessä muutos.

Lasten päivittäinen rytmi saanee entistä tarkemmin säädellyn rungon päiväkodin rutiinien seurauksena. Äidin arki selviää pienimmillä muutoksilla, mutta allekirjoittaneen kohdalla ero on huomattava. Hyvästi aamupalan keskeytyminen kuopuksen vessahätään, tervetuloa häiriötön lounastauko. Tervemenoa keskustelut eri prinsessojen tanssiaisasuista, kääntyköön puhe ITIL-prosessien implementoimiseen globaaleissa yritysfuusioissa. En kai missään vaiheessa väittänyt, että kaikki muutokset olisivat parempaan suuntaan...

Aivan täysin en koti-isän roolista hennonnut päästää irti, vaan jatkan tekemällä nelipäiväistä viikkoa ainakin kuluvan vuoden loppuun. Tästä huolimatta arki määritellään jatkossa työpäivien perusteella, pelkästään jo siitä syystä, että niiden osuus viikon päivistä on aavistuksen verran suurempi. Tuleva viikko, todennäköisesti vielä seuraavakin, menee perheeltämme uuteen tilanteeseen totuttautuessa ja arkirutiinien hakiessa muotoaan.

Vaikka olen ollut vastaavassa tilanteessa kerran aiemminkin, jännittää alkava viikko tavanomaista enemmän. Osoittautuupa muutos hyväksi tai huonoksi, on kyseessä kuitenkin yhden ajanjakson loppu. Hoitovapaasta käteen jääviin asioihin palaan tuonnempana, jahka saan itse summattua asioita yhteen.

Vielä malja iltateetä hoitovapaan päättymisen johdosta ja pää tyynyyn odottelemaan uuden arjen alkamista.

*****

Kun perustin Sakkokierroksen, oli ideana kirjoittaa koti-isän mieltä askarruttavista asioista hoitovapaan aikana. Aiheet ovat vaihdelleet (erityisesti alussa) ruokareseptien jakamisesta syvällisempiin pohdintoihin, kunnes oma tyyli on alkanut pikku hiljaa löytyä syksyn loppua kohden. Tarkoitus oli pitää kirjoitusprojekti hoitovapaan mittaisena ja viime aikoina, koti-isyyden lähestyessä loppuaan, ovat ystävät ja kylänmiehet kyselleet Sakkokierroksen tulevaisuuden suunnitelmia. Asiaa pintapuolisesti pohdittuani, on pakko sanoa, että en todella tiedä, mitä jatkossa tapahtuu. 

En ainakaan vielä ole valmis puhaltamaan pilliin ja lopettamaan tätä projektia tähän. Lähitulevaisuudessa kangastelee muutamia aiheita, joista voisin kuvitella kirjoittavani, kuten varsinainen töihinpaluu, työelämän sovittaminen isän roolin kanssa sekä tuo mainitsemani tilinpäätös hoitovapaan saldosta.

Kiitokset kuitenkin jo tässä vaiheessa lukijoille, jotka olette jaksaneet näitä kirjoitelmia käydä lukemassa. Toivon mukaan muutamia kiinnostuneita löytyy jatkossakin, vaikka koti-isä liittyykin taas osaksi tietotyöläisyhdyskunnan harmaata massaa. Kotivanhemmuus on ohi, mutta isyys jatkuu. 

Vuoden isä

Aiemmin viikolla YLE uutisoi Sosiaali- ja terveysministeriön jakaman "Vuoden isä"-palkinnon myöntämisestä. Palkinto on jaettu vuodesta 2006 saakka isille, jotka ovat omalla esimerkillään edistäneet isyyden arvostusta sekä työn ja perheen yhteensovittamista. Tänä vuonna YLE mainitsi perusteluiksi mm. isyysvapaan, isäkuukauden ja vieläpä vanhempainvapaankin käytön sekä ajoittaisen koti-isyyden.

Uutinen vääjäämättä lähti leviämään sosiaalisessa mediassa ja kirvoitti ansaitusti humoristisia kommentteja kunniamaininnan myöntämiskriteereistä. Pohjimmiltaan ihmeteltiin sitä, kuinka lakisääteisten oikeuksien käytöstä voidaan palkita komealta kalskahtavalla "Vuoden isä"-arvonimellä.

Allekirjoittanutta uutinen kiinnosti siinä määrin, että kävin etsimässä ministeriön alkuperäisen tiedotteen, josta onneksi selvisi hieman tarkemmat perustelut kolmen valitun ansioista. Kävi ilmi, että työn ja perhe-elämän yhdistämisen lisäksi ansiolistalta löytyy isien perhevapaiden ilosanoman levittämistä sekä työpaikkojen isäystävällisten käytäntöjen edistämistä. Erityisesti koskettivat perustelut kolmannen palkinnon saajan kohdalla. Tom Björkfors hoitaa yksinhuoltajana kahta autistista poikaansa ja tekee työnsä lyhennetyn työajan ja etätöiden puitteissa. Hänen tekemistään ratkaisuista voi kuka tahansa isä ottaa opiksi ja harkita omalla kohdallaan, mihin tärkeysjärjestykseen elämänsä palaset asettaa.

Vaikka YLE:n tiivistelmä alkuperäisestä tiedotteesta osoittautui vähintäänkin puutteelliseksi, sai se silti pohtimaan, kuinka hyvin itse on suoriutunut isyyden vaatimuksista, erityisesti kuluneen vuoden aikana.

"Vuoden isä"- tai "Vuoden vanhemmat"-palkintoja on meidänkin perheessämme jaettu huumorimielessä jo esikoisen syntymästä saakka. Tämän vuoden puolella palkinnon on voinut voittaa mm. antamalla kolmivuotiaan valvoa uuden vuoden aattona reilusti puolen yön yli, viemällä lapset epähuomiossa kuumeisina uimaan, antamalla esikoisen syödä 12 palloa jäätelöä laivan jälkiruokabuffetista tai sallimalla lasten katsoa piirrettyjä tuntitolkulla, koska itse ei ole jaksanut keksiä jälkikasvulle mitään tekemistä.

Vakavasti puhuen, lasten kanssa kotona vietetty aika on ollut arvokasta ja sen vaikutukset toivottavasti näkyvät vielä vuosienkin päästä. Pelkästään sen varjolla ei kuitenkaan ainakaan allekirjoittaneen onnistumista isänä voi arvioida. Hoitovapaiden käyttäminen ei ole itseisarvo, jonka perusteella isä voidaan luokitella "paremmaksi" kuin töissä käyvä ilta- ja viikonloppuisä. Välillä tuntuu, että hoitovapaan kuluessa vääjäämättä loppuun, tekee pelkästään rutiineihin leipääntyminen isänä olemisesta tarpeettoman työlästä. Toivoisin todella pystyväni olemaan enemmän henkisesti läsnä ja mukana lasteni arjessa, mutta ajoittain he joutuvat valitettavasti tyytymään lähes pelkkään fyysiseen läsnäoloon ja säännöllisesti ruokapöytään ilmaantuviin aterioihin.

En silti koe, että olisin millään lailla epäonnistunut vanhempana. Arvioin itseni kyllä hyväksi isäksi, vaikka toivoisinkin pystyväni vielä jollain lailla parempaan. STM:n "Vuoden isä"-palkinto antaa itse asiassa jonkinlaisen ulkoisen mittariston oman panoksen arviointiin ja noiden mittareiden perusteella olen vähintäänkin hyvää keskitasoa. Tom Björkforsin tasolle en mitenkään pääse, mutta toivon myös syvästi, etten koskaan päädy lähellekään vastaavaan tilanteeseen. Nostan hänelle hattua ja onnittelen hyvin ansaitusta kunniamaininnasta.

Omaa suoritustani arvioiva raati koostuu kahdesta äänioikeudettomasta jäsenestä sekä välillisesti näiden äidistä ja muista sukulaisista neuvonantajien rooleissa. Palaute on yleensä välitöntä, suoraviivaista ja kaikkea muuta kuin objektiivista. Toistaiseksi arvosana häilyy jossain rasittavan ja korvaamattoman välimaastossa ja päivittäiset, jopa hetkittäiset vaihtelut ovat suuria. Paradoksaalisesti teot, joita itse pidän hyvän isyyden tunnusmerkkeinä, saattavat hetkellisesti heilauttaa suosioni täysin pohjamutiin.

Ministeriö otsikoi Vuoden isä-tiedotteensa toteamuksella: "Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen on mahdollista." Tämä tuskin tuli kenellekään enää uutisena. Uskon kaikkien kansalaisten tuntevan ainakin yhden sotien jälkeisen Suomen äidin, joka on sovittanut yhteen perheenhoidon ja työssä käymisen.

Isien kohdalla tilanne on toki edelleen toinen. Omassa tuttavapiirissäni perhevapaiden käyttö on onneksi jo arkipäivää ja vaikka isäkuukausi ilmeisesti käytetäänkin yleensä lähinnä perheen kesken lomailuun, on suuntaus silti oikea. Hoitovapaiden käyttö on selvästi harvinaisempaa, mutta näitäkin esimerkkejä alkaa jo löytymään. Muistan itse aina kysyttäessä ja kysymättä mainostaa hoitovapaan autuutta ja positiivisia vaikutuksia, mutta ymmärrän kyllä tiettyyn rajaan asti perheitä, joissa lastenhoitovastuu kaatuu perinteiseen malliin pääasiassa äidin harteille. 

Isien oikeus ja velvollisuus kantaa kortensa kekoon lastenhoidollisissa tehtävissä on toki oleellista, mutta isän käyttämissä perhevapaissa on mielestäni pohjimmiltaan kyse yhdestä asiasta: lapsilla on oikeus isänsä tarjoamaan aikaan ja hoivaan. Nyky-Suomessa tilanne on edelleen heikossa jamassa ja vain murto-osa kaikista isistä käyttää lakisääteistä oikeuttaan perhevapaisiin isyysvapaan ja isäkuukauden lisäksi. Petrattavaa siis on ja toivon mukaan vireillä oleva lainsäädäntö saa asiaan pysyvää muutosta. Pelkkä asennekasvatus ja median kautta tapahtunut valistustyö ei ole siihen pystynyt.

Hoitovapaakin loppuu aikanaan ja jo tässä vaiheessa olen ehtinyt harmittelemaan asioita, joita en saanut toteutettua sekä asioita, joita olisin halunnut tehdä toisin. Hoitovapaan päättymisen aiheuttamaa ahdistusta on helpottanut merkittävä havainto siitä, ettei isänä oleminen lopu koti-isyyden loppumiseen. Aikaa asioiden toteuttamiseen tulee vielä tulevaisuudessakin. Virallisia "Vuoden isä"-mitaleita tuskin voitetaan työssä käyvänä perheenisänä, mutta niitäkin tärkeämpiä palkintoja on edelleen mahdollista saada päivittäin.

Näissä tunnelmissa toivotan kaikille blogia lukeville isille (ja muillekin lukijoille) onnellista ja hauskaa isänpäivää! Olet sitten alati lapsia paimentava, pullantuoksuinen koti-isä tai kalenteriisi lasten leikkihetket merkitsevä uraohjus, olet juhlapäiväsi ansainnut. Muistakaa, kenen takia juhlaa oikeasti vietetään ja käyttäkää päivä lastenne kanssa.

Nelivuotissynttärit

Tyttäreni saavutti neljän vuoden iän tällä viikolla ja synttäreitä juhlittiin peräti kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kierroksella talon valtasivat tyttären omat kaverit ja viikonloppuna kestittiin sukulaisia.

Kaverisynttärit olivat tyttärelle ensimmäiset, joissa hän itse toimi emäntänä. Pariin otteeseen hän on osallistunut kavereidensa syntymäpäiväjuhliin kutsuttuna vieraana, mutta tällä kertaa totesimme tytön kasvaneen jo sellaiseen ikään, että kaverisynttärien järjestäminen tuntui luontevalta. Vieraiden määrä rajattiin ikävuosien määrään, mutta neuvottelujen jälkeen venyimme antamaan luvan vielä yhteen ylimääräiseen kutsuun. Loppujen lopuksi yksi kutsutuista ei päässyt paikalle, joten vierasmäärä jäi etukäteen ajateltuun.

Juhlat järjestettiin arkipäivänä illansuussa ja tuolla varjolla saatiin juhlien kesto näppärästi rajattua kahteen tuntiin. Kovin paljon pidempään juhlia ei käytännössä olisi voinutkaan jatkaa, sillä sekä sankari itse että vieraat alkoivat jo osoittaa hyytymisen merkkejä juhlien loppupuolella. Ohjelmanumeroita ei ollut paljon, mutta kaikesta päätellen kuitenkin riittävästi. Viimeiseksi suunniteltu onginta oli jopa lähellä unohtua, mutta muistettiin kuitenkin järjestää juuri ennen ensimmäisten vieraiden poistumista.

Juhlien ensimmäinen osuus oli pöytäliinan koristelu. Tähän saatiinkin kulumaan lähes 10 minuuttia.

Viime vuonna synttäreille valmistettiin tyttären toiveesta auton muotoinen kakku, jossa päällinen oli muotoiltu sokerimassasta. Tällä kertaa toimittiin taas sankarin toiveiden mukaan ja leivottiin kakku, jonka täytteinä oli vaniljaa, suklaata ja mansikkaa. Koristeilla saatiin aikaan etäisesti kruunua muistuttava luomus, prinsessakauden teeman mukaisesti. Kakun maussa ei ollut valittamista, mutta koostumus olisi voinut olla parempi. Lisäksi opin taas yhden ohjeen elämää varten. Kakkupaperin käyttöä kannattaa välttää, mikäli kakun jättää kostumaan jo selvästi aiemmin. Vettyneen paperin palasia suusta onkiessa saatoin vain toivoa, etteivät vieraat saa kakusta vatsanväänteitä tai suolitukosta.

Kun ensimmäisistä juhlista oltiin selvitty, oli hetki aikaa hengähtää ennen seuraavien kekkereiden valmistelujen aloittamista. Sukulaiset saapuivat paikalle lauantaina ja tarjoilut noudattivat melko lailla samaa kaavaa aiempien juhlien kanssa. Kakun suhteen oltiin otettu opiksi ja toinen yritys oli kaikin puolin onnistuneempi. Sukulaisjuhlat sujuivat vanhempien näkökulmasta kevyemmin, sillä lapsia oli vähemmän ja leikkisetiä ja -tätejä enemmän. Itse pystyimme keskittymään lähinnä tarjoiluista huolehtimiseen ja kahvin riittävyyden varmistamiseen.

Lahjoja tuli taas ovista ja ikkunoista ja päivänsankari oli saamistaan paketeista ikionnellinen. Erityisesti Einolta saatu prinsessamekko, Empun tuoma käsirengas ja Mummin paketista löytynyt tiara on ollut voittamaton yhdistelmä jatkuvassa prinsessaleikissä. Lahjatoiveita oli muutenkin kuunneltu ja pikkutyttöjen Friends-legot ovat olleet suosiossa heti paketin avaamisesta lähtien.

Pikku hiljaa alkaa juhlaviikko olla paketissa ja sunnuntaita on vietetty kohtuullisen laiskoissa tunnelmissa oman perheen kesken. Kirjan lukeminen on tervetullutta vaihtelua jatkuvaan ruoanlaittoon, leipomiseen ja paikkojen siistimiseen. Kunnes on taas aika alkaa laittaa ruokaa ja siistiä paikkoja.

Elämä lasten kanssa sujuu nykyään melko ripeässä tahdissa ja ajan kulumista seurataan lähinnä lasten kehittymisen kautta. Välillä on kuitenkin virkistävää hengähtää ja muistella menneitä. Tyttären syntymäpäivä antaa loistavan aasinsillan muistella sitä lokakuista päivää ja yötä vuonna 2009, jolloin perheemme valtiomuoto vaihtui puolisoiden näennäisdemokratiasta lasten diktatuuriin. Tänään tuntuu edelleen aivan käsittämättömältä, että pienestä, ryppyisestä kääröstämme on kasvanut neljävuotias pikkutyttö, joka leikkii omia leikkejään prinsessamekko päällä ja tiara päässä. Uskon ja toivon, ettei tuon ihmeen suuruus lakkaa hämmästyttämästä tulevienkaan syntymäpäivien myötä ja mieli palaa aina niihin ensimmäisiin hetkiin esikoisemme kanssa.