Oma kaveri

Lasten kasvamista ja kehitystä on hauska seurata. Parhaidenkin kavereiden lapsia näkee ainoastaan satunnaisesti, joten kehitys tuntuu tapahtuvan portaittain ja kehitysaskeleet kerrataan sanallisesti vanhempien toimesta. Omien lasten kohdalla sen sijaan on selvästi havaittava sokea piste. Kun selkeästi määritellyt etapit, kuten ensimmäinen hymy, sana, hammas, konttaaminen ja kävely on koettu, tapahtuu suurin osa seuraavista muutoksista pikku hiljaa ja ne lopulta huomaa kuin varkain.

Yksi tällainen muutos on leikkimisverkostojen kehittyminen. Vielä vuosi sitten esikoisen leikkiseuraksi kelpasi oikeastaan kuka tahansa (mielellään osapuilleen samanikäinen) lapsi ja välillä riitti, että lähistöllä vain oli muita lapsia leikkimässä, vaikka leikit olivatkin täysin erillisiä. Tänä kesänä olen herännyt huomaamaan, että tiettyjen lasten seura on tyttärelleni muita tärkeämpää ja kysely näiden perään on lisääntynyt.

Kääntöpuolena tässä kehityksessä on, että tyttäreni myös ottaa enemmän itseensä, jos jää joukon ulkopuolelle tai ei kelpaa leikkiin mukaan. Jo viime kesänä kotipihassa oli selvästi havaittavissa tiettyjä lapsia, jotka olivat ottaneet pihan pomon roolin ja määrittivät, mitä leikitään, miten leikitään ja ketkä leikkivät. Tyttäreni porukan pienimpänä jäi usein tuon määritellyn valiojoukon ulkopuolelle, mutta asiaan yritettiin puuttua vain harvoin, koska tyttöä itseään se ei tuntunut kauheasti harmittavan, eikä hän välttämättä tilannetta täysin ymmärtänytkään.

Tänä kesänä tilanne on toinen. Kotipihan kaverisuhteet ovat muuttuneet, mutta isompien tyttöjen kaksikko löytyy edelleen. Perheemme esikoisen kannalta harmillisesti hän ei kuulu siihen. On ikävää seurata vierestä, kuinka tyttö hymyillen yrittää ottaa kontaktia, aloittaa leikkejä ja osallistua jo käynnissä oleviin leikkeihin, mutta tulee torjutuksi ja välillä hieman jopa kiusatuksi. Silloin isi saa kuulla, kuinka muut tytöt leikkivät "tyhmiä leikkejä" ja kertomuksia siitä, kuinka tällä kertaa ei voinut osallistua keinumisleikkiin ja naruhyppyyn.

Asiaan on edelleenkään vaikea hakea muutosta, koska perusteita ei oikein ole. Lapset saavat toki itse valita leikkitoverinsa ja vanhemmat puuttuvat tilanteeseen vasta, kun asiat etenevät nimittelyn, huutelun ja kiusaamisen asteelle. Reilun vuoden ikäero on tässä vaiheessa vielä aika iso ja vaikuttaa selkeästi leikkien nyansseihin. On selvää, ettei isompien kärsivällisyys aina riitä nuorempien lasten mukaan ottoon. Lisäksi taustalla voi olla pidempiaikaisia kaverisuhteita (esim. päiväkodista), joiden vaikutusta ei pidä väheksyä. Olisi toki hienoa, jos pihapiirissä asustaisi harmonisesti yhdessä leikkivä pikkuihmisten lauma, mutta näin lienee vain harvoin.

Edellä kirjoitettua tekstiä ei pidä tulkita siten, että kotipihamme on lapsille jotenkin ikävä paikka, eikä kavereita ole. Molemmat lapsemme viihtyvät pihassa hyvin ja leikit sujuvat kenen tahansa kanssa hienosti, kun vain määrättyjä parivaljakoita ei pääse muodostumaan. Eikä ongelmia silloinkaan välttämättä synny. Valitsin kotipihan esimerkkiympäristöksi, sillä siellä tulee nykyisellään vietettyä valtaosa leikkimisajasta.

Kaiken tämän huomioon ottaen on ollut riemastuttavaa havaita, kuinka omalla lapsella on ainakin se yksi kaveri, jonka kanssa leikit sujuvat poikkeuksetta hienosti ja jonka kanssa on aina hauska lähteä telmimään. Musiikkileikkikoulussa alkanut kaveruus on jatkunut myös kevätkauden päätyttyä ja leikkitreffejä on jatkettu kerran viikossa. Lapset viihtyvät keskenään hienosti ja leikkirupeamilla on taipumus venyä yli suunnitellun, kun tytöt intoutuvat leikkimään keskenään prinsessaa, kampaajaa tai ajamaan pyörillään. Koko päivän kaverinsa kanssa riehuva tyttö on poikkeuksetta hyvällä tuulella ja vanhemmat illalla kiitollisia, kun lapset kerrankin nukahtavat helposti. Bonuksena kuviossa on tietenkin se, että myös isä viihtyy. Päivällä ei tarvitse itse tehdä ruokaa, kun lounas hoituu jossain sopivassa ravintolassa, välipalakin yleensä kuitataan tien päällä ja koko päiväksi on aikuista juttuseuraa. Pelkkää plussaa kaikille osapuolille.

Lapsien leikkeihin kytkeytyvät sosiaaliset verkostot ovat kuitenkin alati muuttuvia sekä lapsille että vanhemmille. Kotipihan dynamiikka saattaa hyvinkin kehittyä kesän edetessä, kun päiväkoti väistyy hetkeksi taka-alalle ja aikaa vietetään enemmän kaikkien pihapiirin lapsien seurassa. Samoin vanhempien kotona viettämä aika on rajallista ja tiedän jo nyt jokaviikkoisten leikkitreffien päättyvän tai ainakin radikaalisti muuttuvan viimeistään kesän loputtua, kun treffiseuran vanhemmat palaavat takaisin palkkatöidensä ääreen ja omakin esikoinen aloittaa (taas) päiväkodissa. Uusien kaverisuhteiden luominen on osoittautunut hankalaksi, kuten jo aiemmin kirjoitin, enkä välttämättä usko jaksavani aktiivisesti yrittää uusien tuttavuussuhteiden muodostamista. Onneksi miespuolinen opiskelukaverini on aloittamassa oman hoitovapaajaksonsa syksyn alussa. Jään jännityksellä odottamaan, tuoko se tullessaan jotain nykyisestä poikkeavaa.

Vuodatus

Tällä viikolla kauppareissut eivät ole menneet kuin Strömsössä, vaan lähes joka päivä on ollut syytä tehdä uusi hankintamatka, kun edellisellä kerralla jotain on unohtunut ostaa tai joidenkin artikkeleiden menekki on ylittänyt arvion. Onneksi kelit ovat suosineet ja joku päivän ulkoilureissuista on saatu kuitattua kärrykävelyllä sekä esikoisen potkupyöräilyllä.

Jälleen kerran siis lähdimme aamupalan jälkeen kohti Iso Omenaa, koska tarkoitus oli samalla reissulla hoitaa myös kirjastokäynti sekä uuden hellehatun hankinta kuopukselle. Menomatka sujui mukavasti; lämmin ilma, alamäki sekä reippaat lapset saivat aikaan hyvän mielen myös isälle. Kirjastostakin selvittiin ilman hermojen kiristymistä, eikä normaalia kärttämistä uusien kirjojen lainaamisesta esiintynyt. Varsinainen hauskuus alkoi vasta ruokakaupassa.

Viime aikoina missä tahansa kaupan alan liikkeessä asiointi on venyttänyt kärsivällisyyttä äärimmilleen esikoisen siirryttyä isommalle vaihteelle kaiken koskemisessa sekä "mä haluun... / voidaanko ottaa tämä" -vaiheessa, eikä tämä reissu ollut poikkeus. Hetken ostoksilla pyörittyämme myös kuopus kyllästyi kaupassa kulkemiseen ja alkoi nousta seisomaan rattaissa, kääntyen selin kulkusuuntaan päin ja ottaen tukea kuomusta. Alkuun esikoisesta oli apua kauppakorin vetäjänä, mutta maitohyllyn jälkeen painoa alkoi olla liikaa ja korin kahva siirtyi isän käteen. Tässä kohtaa eivät kädet enää riittäneet ostoksien vetämiseen, kärryjen työntämiseen ja pojan kiinnipitämiseen. Lopulta luovutin ja protestoinnista huolimatta köytin kuopuksen rattaiden turvavöihin.

Kassalle ja kassan läpi selvittiin suhtkoht kunnialla, mutta seuraava haaste tuli vastaan, kun kielsin tytärtäni ottamassa ostettua pillipakettia itselleen ja pakkasin ne omaan reppuuni. Asiasta loukkaantunut kolmevuotias päätti yksinkertaisesti ottaa jalat alleen ja maleksi kohti uloskäyntiä, häviten pian isän näkyvistä. Loppujen ostosten pakkaaminen kesti vielä hetken, minkä jälkeen kävelin tytön perään ja löysin tämän istumassa keskeltä lattiaa noin 50 metrin päästä. Ilmeestä arvasin, että tytär odotti lohduttelua ja anteeksipyyntöä, mutta olin asiasta toista mieltä. Annoin tytön kuulla kunniansa karkaamisesta, selitin miksi se on ruuhkaisessa kauppakeskuksessa vaarallista ja samalla painoin toisella kädellä vieressä vaunuissaan seisomaan pyrkivää, riemuissaan hihkuvaa pikkuveljeä takaisin istumaan. Tyttärestä irtosi toivottu reaktio: viesti ei yleensä mene perille ellei tilanne pääty itkuun.

Jätin tytön hetkeksi miettimään tekosiaan ja aloin juttelemaan viereen sattuneen entisen naapurimme kanssa. Samaan aikaan paikalle ilmestynyt iäkkäämpi rouvashenkilö alkoi jutella itkevälle tyttärelleni ja ihmettelemään, miksei isä lohduta. Selitin tilanteen uudestaan rouvalle (osoittaen kuitenkin sanani tyttärelleni) toivoen tämän ymmärtävän tilanteen kasvatuksellisen puolen, mutta turha toivo. "Ei isä varmaan pahalla tarkoittanut; no, lohduta nyt häntä; tekee pahaa kuunnella itkevää lasta; jos ei isä ota syliin, niin kyllä minä kohta otan..." Mitä muuta tässä enää voi tehdä? Periaatteessa kyllä kannatan yhteisöllistä kasvatusta, mutta toivoisin silti hieman pelisilmää tilanteisiin pystymetsästä tulevilta ulkopuolisilta.

Tapahtunutta sivusta seurannut ex-naapuri onneksi antoi moraalista tukea tilanteen rauettua ja kertoi vastaavaa tapahtuneen hänellekin lukuisia kertoja. "Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos." Varmasti hyvä neuvo, jonka yritän pitää mielessä vastaisuudessa.

Seuraavaksi vuorossa oli reissun viimeinen etappi eli hellehatun hankkiminen kuopukselle. Kärryjä työnnellen ja tytärtä sylissä kantaen taivalsimme kohti vaatekauppaa. Matkalla vastaan osui mainosilmapallojen jakopiste ja mukaan tarttunut ilmapallo käänsi taas tyttären suupielet kohti korvia. Ilman suurempia kommelluksia pääsimme kaupan hattuhyllylle, valitsimme päähineen ja maksamisen jälkeen lähdimme kohti bussipysäkkiä. Matkalla vielä mukaan ilmapallo myös pojalle ja koko perhe oli jälleen kerran suhteellisen tyytyväinen.

Jos joku ajatteli, että loppu hyvin kaikki hyvin, niin erehtyi suuresti. Tragikoominen finaali oli vielä edessä.

Sopiva bussi oli tulossa pysäkille noin kymmenen minuutin kuluttua. Tytär viihdytti itseään pyörimällä potkupyörällään pientä ympyrää katoksen sisällä ja poika kiipeili jälleen kerran rattaissaan. Ilma oli jo selvästi viilennyt ja tuuli voimistunut, eivätkä lyhythihaiset paidat enää lämmittäneet lapsia riittävästi. Tytär valitteli kylmää, mutta minkäs teet? Enempää vaatteita ei ollut, mutta eipä hätiä. Kohta olisimme kotona. Pisteeksi i:n päälle alkoi bussipysäkin kattoon ropista sadepisaroita, mutta kuuro onneksi jäi verrattain lyhyeksi. Pari minuuttia ennen bussin saapumista katseeni osui rattaiden jalkatuen päällä pyörivään hellehattuun eli oletettavasti siihen, jonka juuri hankimme pojalle. Hieman ihmettelin hatun päätymistä jalkatuen päälle, koska elävästi muistin tunkeneeni kaupan muovipussin rattaiden tarvikelaukkuun, joka oli molempien lasten ulottumattomissa. Tarkemmin asiaa tarkasteltuani totesin hatun kyllä olevan samanlainen kuin hankkimamme, mutta muutamaa pykälää pienempää kokoa. Eli toinen lapsista oli huomaamattani noukkinut hatun hyllystä ja jemmannut rattaisiin.

Eipä tässä muuta voinut kuin lähteä palauttamaan vajaan neljän euron myssyä takaisin kauppaan. Tyttärenikin tajusi seuraukset ja kehotti meitä juoksemaan, jotta ehtisimme kuitenkin bussiin. Suojatiellä tietä ylittäessä tuuli nappasi toisen ilmapalloista isän kädestä ja heitti sen jonnekin kohti Iso Omenan kattoa. Poika taisi huomata lentävän pallon, muttei ehkä tajunnut, että oma pallo siinä liitelee tavoittamattomiin. Tytär sai erityisluvan viedä pyöränsä sisälle kauppakeskukseen ja sisällä vedettiin puolijuoksua kohti vaatekauppaa, tyttären takertuessa kymmenen metrin välein ihmettelemään milloin mitäkin näyteikkunaa ja myyntiesittelijää. Hatun palautus onnistui kivuttomasti, hälyttimet eivät soineet, eikä vartijoita kutsuttu paikalle. Samaa puolijuoksua takaisin bussipysäkille ja kuin ihmeen kaupalla ehdimme juuri ja juuri kyytiin kotiin vievään bussiin.

Kotona pikaisesti lapsille lounas pöytään ja vaipanvaihdon kautta kuopus päiväunille. Päiväunien aikana sain onneksi jonkinlaisen lepotauon, kun tytär halusi kuulla satuja äänikirjoilta ja lisäksi vielä kiehnäsi isän kainaloon kuuntelemaan.

Illalla kelailin tapahtumia uudestaan ja kerroin niistä vaimolle. Nauroimme molemmat kyyneleet silmissä ja totesimme, ettei näitäkään muistoja olisi, ellen olisi jäänyt reilu pari kuukautta sitten hoitovapaalle. Työtä on riittänyt, stressiä sekä kiristynyttä pinnaa, mutta niin on myös näitä hetkiä, jotka tekevät kaikesta vaivan arvoista. Vaikka päivä olisi kulunut kuinka huonosti ja työteliäästi tahansa, niin jokaisen illan lopussa tuntee jääneensä plussan puolelle. Päivääkään en vaihtaisi pois.

P.S. Vastaavia katoamistempauksia varten kannattaa varustaa muksut jonkinlaisilla tunnistusvälineillä. Vanhemmille lapsille voi tunkea taskuun oman käyntikorttinsa, mutta omille lapsillemme olemme toistaiseksi vielä suosineet Muotokielen Taaperokylttejä.

Pizzaa, prego!

Edellisestä blogikirjoituksesta onkin näemmä vierähtänyt tovi. Välissä on ollut kaikenlaista, mm. wappu ja vaimon yli viikon jatkunut sairastaminen, joka on tehnyt lastenhoidosta lähes 24/7-työtä isälle. Lisäksi on tapahtunut kaikenlaista muutakin ja loppujen lopuksi on käynyt niin, että kirjoittaminen on valahtanut työlistalla pakollisten hommien taakse.

Joka tapauksessa, otetaan takataskusta "helppo" ruoka-aihe ja laitetaan sorvi taas pyörimään.

Jokin aika sitten kyllästyin normaaliin kotona laitettuun pizzaan eli sellaiseen, jossa on paksu pohja, tomaattipyrettä täytteiden alla ja runsaasti juustoa päällä. Lisäksi päässä oli pyörinyt ajatus pizzakiven hankkimisesta, mutta se oli ollut jo pitkän aikaa pelkän pohdinnan asteella. Joulun tienoilla kuitenkin sain viimein aikaiseksi tilata moisen keittiöturhakkeen ja samalla alkoi hurja googlaaminen sopivan pizzataikinan reseptin perässä.

Sopivalta tuntunut resepti löytyi viimein Tommi K:n Isyyspakkaus-blogista. Toivon mukaan on sallittua lainata reseptiä, kun lähde on mainittu. Liitän pizzapohjan reseptin tämän kirjoituksen loppuun. Itse asiassa pohjan raaka-aineet ovat lähes identtiset pizzakiven mukana tulleeseen reseptiin verrattuna, mutta Tommin juju on hidas, jääkaapissa tapahtuva taikinan nostatus. Täytyy vielä mainita, että Tommin alkuperäisessä reseptissä pizzan täytteet ovat erikoisemmasta päästä (ainakin itselleni) ja tuota varsinaista Pizza Biancaa en ole vielä kokeillut tehdä. Tarkoitus kyllä joskus olisi.

Tämän pizzapohjan kanssa oli myös pizzakiven neitsytmatka. Koska käytössä oli lähes ammattimainen paistoalusta sekä pizzalapio ja olo kuin mursuviiksisimmällä Luigilla, päädyin jättämään väliin pizzapohjien esipaistamisen. En myöskään käyttänyt pizzapohjan muotoilemiseen käsiä vaan kaulinta. Ensimmäinen paistorupeama oli melkoinen floppi. Taikina tarttui ensin kaulimeen, täytettynä ei halunnut liikkua pizzalapion päälle ja pizzan uuniin saaminen oli käytännössä mahdotonta. Jo ennen kuin ensimmäinen pizza oli edes paistumassa olivat sekä pizzalapio että pizzakivi tahriintuneet taikinasta ja täytteistä. Ensimmäisestä kolmesta pizzasta yritin urheasti paistaa kahta ensimmäistä pizzakivellä, mutta viimeisen laitoin suosiolla pellin päälle ja jäin pohtimaan pizzaleipurin urasta luopumista.

En kuitenkaan luovuttanut ja pizzaa on tehty muutaman kerran tämän jälkeenkin. Kiireessä on käytetty nopeampaa taikinan nostatusta ja välillä taas taikina on saanut kohota rauhassa jääkaapissa. Pikku hiljaa homma alkaa olla hanskassa. Oleellisin käteen jäänyt oppi on jauhojen runsas käyttö. Näin estetään pizzapohjan tarttuminen pizzalapioon ja paistoalustaan. Lisäksi kannattaa suosiolla jättää pohja hieman paksummaksi, jotta se ei hajoa pizzalapiolla siirrettäessä. Pari edellistä paistokertaa olen taipunut esipaistamaan pohjia pellillä muutaman minuutin ja täytteiden lisäämisen jälkeen tekemään viimeisen paiston pizzakiven päällä.

Toinen pizzan tekoon liittyvä juttu on hyvän tomaattikastikkeen tekeminen. Aiemmin käytin lähinnä tomaattipyrettä tai tomaattimurskan ja pyreen yhdistelmää erilaisin yrttimaustein, mutta lopputulos ei oikein koskaan miellyttänyt makunystyröitä. Asiaa joskus ääneen pohdiskeltuani vinkkasi ystäväni Chicago Style pannupizzan reseptiin, josta jälleen kerran nappasin vain osan ja tein ohjeen tomaattikastikkeen. Tietenkään kaikkia ainesosia ei löytynyt (tai ainakaan samoissa määrissä), joten tein pieniä muutoksia lennosta. Tällä reseptillä kastiketta tulee aika reilusti, joten käytin sitä tarvittavan määrän ja pakastin loput. Yhteen pizzaan menee noin 1 dl tomaattikastiketta. Resepti löytyy kirjoituksen lopusta. Ohjeessa ei asiasta erikseen mainita, mutta pyri käyttämään tuoreita yrttejä, mikäli mahdollista. Voitte itse arvata, sattuiko meiltä juuri silloin löytymään kaikki yrtit tuoreina. Alkuperäisessä reseptissä myöskin tarkoitus oli jättää kastike karkeudeltaan tomaattimurskan asteelle, mutta ensimmäisen kokeilun jälkeen surautin loppukastikkeen sileäksi sauvasekoittimella.

Tuo alkuperäinen pizzakivi jäi meidän taloudessamme aika lyhytikäiseksi. Epäonnistuneiden paistoyritysten seurauksena kivi imaisi jotain sisäänsä ja viimeiset pari paistokertaa johtivat epämiellyttävään hajuun keittössä sekä lievään päänsärkyyn. Kivi sinänsä on aika hauska paistoväline, mutta onnettomasta kokista johtuen joudumme hankkimaan jossain välissä uuden. Vanha on jo käyty nakkaamassa Kierrätyskeskuksen kokoelmiin.

Ideatasolla olen viritellyt ajatusta pizzabuffetin järjestämisestä kaveriporukalle. Tarkoitus olisi leikata täytteet valmiiksi, esipaistaa pizzapohjia riittävä määrä ja antaa vieraiden itse täyttää pizzat, jotka sitten paistettaisiin loppuun pizzakivellä. Helppoa, pieni vaiva (?) ja toivon mukaan hauskaa. Jäädään odottelemaan, milloin tämän saisi toteutettua.

Mukavaa kokkailua myös perheen pienimmille

Pizzapohja

Ainekset

2 dl vettä
12,5 g tuorehiivaa (¼ pakettia)
1 tl suolaa
n. 4 dl vehnäjauhoja
½ dl oliiviöljyä

Valmistaminen

1. Mittaa kädenlämpöinen vesi leivontakulhoon, murenna hiiva veteen ja sekoita, kunnes hiiva on liuennut
2. Lisää suola
3. Lisää vehnäjauhot vähitellen sekoittaen taikinaa samalla. Uskalla jättää taikina löysäksi. (toim.huom.: Mikäli pizzat paistaa kivellä, voi jauhoja joutua lisäämään jossain vaiheessa, joko taikinaa tehdessä tai pohjia muotoillessa. Muuten pizzapohjia ei pysty siirtämään pöydältä kivelle pohjan takertumatta ja hajoamatta.)
4. Vaivaa taikinaa n. 10 minuuttia, jotta siihen muodostuu hyvä sitko
5. Lisää lopuksi oliiviöljy ja jatka vaivaamista pari minuuttia
6. Peitä taikinakulho ja aseta se jääkaappiin yöksi
7. Seuraavana päivänä jaa taikina kahtia, muotoile taikinasta kaksi palloa ja painele pallot käsin leivinpaperin päälle ohuiksi pizzapohjiksi
   (toim.huom.: Taikinasta tulee helposti kolmekin pizzaa, jos mitoittaa ne pizzalapioon sopiviksi. Tämä tietenkin on oleellista vain, jos paistamiseen käyttää pizzakiveä.)
8. Esipaista pohjia ilman täytteitä noin viisi minuuttia.

Tomaattikastike

Ainekset

2 rl oliiviöljyä
1 rl pilkottua valkosipulia
2 tl pilkottua basilikaa
1 tl pilkottua oreganoa
¼ tl fenkolin siemeniä
½ tl suolaa
¼ tl mustapippuria
¼ tl punapippurilastuja (taisin käyttää jotain chilirouhetta)
800 g tomaattimurskaa
1 tl punaviiniä
1 tl sokeria

Valmistaminen

Kuumenna öljy pannussa. Lisää valkosipuli ja freesaa kevyesti (n. 30 sekuntia). Lisää yrtit, siemenet, suola, pippurit ja paista sekoittaen n. 30 sekuntia. Lisää tomaattimurska, viini sekä sokeri ja kuumenna kiehuvaksi. Vähennä lämpöä ja anna kastikkeen poreilla kevyesti välillä sekoittaen, kunnes kastike saostuu (n. 20-30 minuuttia.) Jäähdytä ja käytä pizzan täytteenä.

Ukkometso

Lapsiaan hoitava isä on edelleen jonkinlainen kummajainen. Paitsi viikonloppuisin. Silloin palkkatöissä olevat isät purkautuvat konttoreiltaan, lasten hoitoon jää aikaa ja puistot täyttyvät iloisesti yhdessä leikkivistä ydinperheistä.

Toista on kuitenkin arkipäivisin. Mies, joka hakee lapsensa päivästä toiseen kerhosta, laulaa ja leikkii muskarissa, kaivaa lapsensa suusta hiekkaa puistossa sekä käyttää lapsityövoimaa ruokakaupassa asioidessaan, on hallituksen kannasta huolimatta edelleen tilastoharvinaisuus.

Näitä arkisia asioita hoitaessa törmää väkisinkin muihin samoja askareita toimittaviin vanhempiin, pääasiallisesti äiteihin. Tasa-arvoisessa Suomessa voisi kuvitella, että samaa työtä tekevä henkilö saa osakseen samanlaista kohtelua vertaisryhmän osalta, mutta todellisuus on toinen. En missään nimessä väitä, että suhtautuminen yhteen ryhmän harvoista isistä olisi negatiivinen. Pikemminkin tilanne on se, ettei hoitovapaalla olevaan isään oikein osata suhtautua millään tavalla. STTK:n Sankari-isästä ollaan vielä kaukana.

Kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen kanssa (lapsen vanhempana) on ollut vähintäänkin vähäistä, joten en tietenkään voi väittää tietäväni, mitä naisten päässä liikkuu. Olettamuksia toki on: Aluksi isän ilmestyessä kerhon oven ulkopuolelle voi hänet jättää huomiotta, koska on perusteltua olettaa hänen myös häipyvän kuvioista yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, viimeistään isäkuukauden loputtua. Kun näin ei käykään, ei varsinaista esimerkkitapausta ole. Kuinka suhtautua henkilöön, joka tekee samoja asioita kuin itse ja lukuisat virkasiskot, mutta poikkeaa kuitenkin merkittävällä tavalla virkaa perinteisesti hoitavista vanhemmista.

Tässä vaiheessa myönnän auliisti, ettei tietenkään ole yksinomaan äitien velvollisuus aloittaa keskustelua kenenkään satunnaisen karvanaaman kanssa, vaikka näihin törmäisikin säännöllisesti lasten harrastusten yhteydessä. Yleisesti ottaen pidän kohteliaana käytöksenä olemassa olevan ryhmän taholta ojentaa kätensä uusien tulokkaiden suuntaan, muttei silti ole mitään järkevää syytä, miksei aloituskontakti voi lähteä myös ylävirtaan. Ja yritetty on.

Esikoisen päiväkerhon ulkopuolella olen tehnyt toistaiseksi merkittävimmän peliliikkeeni keskustelun aloittamiseksi: sivukorvalla kuulin, kuinka pari-kolme äitiä keskusteli alueella liikuskelleesta city-metsosta. Sattumalta olin bongannut linnun omalta kotipihalta, käynyt räpsimässä muutaman otoksen kameralla ja kuvat löytyivät kätevästi kännykästä. Astuin ryhmän viereen, kerroin nähneeni elikon ilmelävänä ja todisteena esittelin kuvia puhelimen ruudulta. Pari vaivautunutta vastakommenttia ("joo, metsohan se on..."), hetken hiljaisuus ja 180 asteen käännös. Havaitsin jälleen ajautuneeni ryhmän ulkopuolelle.

Mutta ei hoitovapaalla oleva isä nykyisin kuitenkaan sellainen harvinaisuus ole, että voisin sanoa olevani edes lähiympäristössä ainoa. Vähän meitä on liikkeellä, mutta muutamia kuitenkin. Toisiin isiin on helpompi ottaa kontaktia leikkipuistossa, eikö vain? No, todellisuus on tässäkin hieman erilainen. Ei meillä koti-isillä ole mitään näkymätöntä merkkiä otsassa, jonka perusteella osaisi mennä puhumaan toisille vastaaville. Myös salainen kädenpuristus ja klubikortti puuttuvat. Lisäksi lienee niin, että yksinäisen suden rooliin tottuu aika nopeasti, eikä laumassa juokseminen enää tämän jälkeen tunnu luontevalta.

Pidän kuitenkin itseäni suhteellisen sosiaalisena tapauksena ja hoitovapaan aikana on tullut jo useampaankin kertaan vietettyä aikaa lounaiden ja kahvien merkeissä tuttujen kotivanhempien kanssa. Vaimoni herättää hilpeyttä työpaikallaan kertomalla miehensä olevan parhaillaan lounaalle hänen kaasonsa tai lapsemme kummitädin kanssa. Mutta minkäs teet, tuttavaisiä ei tällä hetkellä vietä aikaansa samanlaisissa merkeissä meidän muiden kotiäitien kanssa.

Toivottavasti nyt on viimeisiä hetkiä tämän kirjoituksen kirjoittamiseen, sillä ensimmäisiä onnistuneita kontakteja ennestään tuntemattomiin äiteihin on jo otettu. Lapsiemme leikkiessä keskenään alkaa olla jossain määrin luontevaa alkaa keskustella jälkikasvun ruokailutottumuksista tai unirytmeistä. En usko, että aiheiden puolesta miehen kanssa puhuminen poikkeaa toisen äidin kanssa jutustelusta, näkökulma toki saattaa olla hieman erilainen. Yhteen aihepiiriin ei kuitenkaan sukupuolten välisissä keskusteluissa kosketa. Synnytyskertomukset pysykööt naisten välisinä.

Metso pesii Etelä-Suomessa melko harvalukuisena, pohjoisempana vähän runsaampana (1-3 paria /km²) [Lähde: Peippo ja Pulmunen, Suomen ja pohjolan lintuja.] 
Tämä yksilö on kuvattu Espoon Olarissa.

Ravintolakokemuksia

Välillä ei vaan jaksa itse laittaa ruokaa. Silloin vaihtoehtoja on aika vähän: lähde mummolaan tai siirrä koko pesue ravintolaan. Koska mummolat sattuvat sijaitsemaan selvästi sisemmällä Suomessa, ei sinne lähtö useinkaan ole kovin käytännöllistä. Siispä käymme syömässä lähiseudun ravintoloissa osapuilleen kerran viikossa kauppa- tai keskustareissujen yhteydessä.

Heti alkuun tärkeä huomio: mistään fine diningista ei todellakaan ole kyse. Perheen kesken liikuttaessa hyvä ravintolakokemus muodostuu muustakin kuin erinomaisesta ruoasta. Syömäkelpoinen, jopa hyvä ruoka on totta kai tärkeää, mutta yhtä lailla kokemukseen vaikuttaa lasten viihtyminen ja logistiikan sujuminen. Niinpä mm. leikkipaikan olemassaolo ja pesutilojen siisteys ovat ottaneet ison roolin, kun valitaan kohdetta seuraavalle ravintolareissulle.

Tässä muutama viime aikoina koestettu ravitsemusliike:

La Famiglia, Helsinki

Ruoka on ollut koko perheen mielestä maistuvaa ja palvelu pelannut hyvin. Lisää leipää saa pyytämällä (poika pysyy tyytyväisenä) ja pienehkö leikkipaikka videoruutuineen löytyy (tytär pysyy tyytyväisenä). Ravintolasta löytyy myös lastenhoitohuone hoitopöytineen. Bonuspisteet asiallisesta reagoinnista annettuun palautteeseen: viimeisimmän tiedon mukaan La Famigliasta pitäisi löytyä nyt myös uutuuttaan hohtavat potat vaippaiän ohittaneille lapsille.

Sevilla, Helsinki

Täällä kävimme vain syömässä jätskit, joten sikäli kokemus on vajavainen. Muissa valtakunnan Sevilloissa ollaan kyllä syöty ruokaakin ja ruoka on ollut hyvää. Lastenhoitohuonetta ei ole, mikä selvisi siinä vaiheessa, kun pikkukaveri väänsi kunnon tuotokset ja siivous sekä tarvittu vaatteiden vaihto hoidettiin miestenvessan minikokoista käsienpesuallasta apuna käyttäen. Leikkipaikka löytyy, tosin taisi sijaita varsinaisen ravintolan ulkopuolella. Lapsiystävällisyyttään mainostavaksi paikaksi ei kovinkaan lapsiystävällinen.

Weegee-talo, Espoo

Weegee-talolla käymme syömässä käytännössä kerran viikossa musiikkileikkikoulun jälkeen. Noutopöytä lounasaikaan on melko hyvä ja mikäli se ei miellytä, voi myös tilata keiton tai salaatin listalta. Ruokia ja juomia kahveja myöten löytyy runsaasti myös luomuna, mikäli sellaisesta saa jotain iloa. Lasten noutopöydän hinnoittelu iän mukaan. Weegee-talosta löytyy useampikin lastenhoitohuone, joissa puitteet ovat hyvässä kunnossa. Varsinaista leikkipaikkaa ei ole, mutta muksut ovat tuntuneet viihtyvän hyvin aulan kalusteiden kimpussa. Ainoa miinus tulee siitä, että piikkiaikoina (jollaiseksi muskarin jälkeisen pätkän voi helposti nimetä) ovat syöttötuolit hieman kortilla.

Bravuria, Helsinki

Viimeisin ravintolakokemus on Kampissa sijaitsevasta Bravuriasta. Konsepti on suhteellisen samanlainen kuin esim. Tukholmassa ja Tallinnassa sijaitsevassa Vapianossa eli ruoka tilataan ja haetaan suoraan kokeilta. Laskut kerätään kortille ja maksetaan ovella lähtiessä. Lapsille saa esim. pastoista puolikkaita annoksia. Leikkihuonetta ei ole, mutta lastenhoitohuone vaikutti silmämääräisesti ihan toimivalta. Ruoka oli varsin kelvollista ja ainakin pasta-annokset runsaita. Mukava lisä keskustan ravintolatarjontaan perheruokailuja varten.

Suosituksia lapsiystävällisistä ravintoloista otetaan mielellään vastaan. Jättäkää ehdotukset kommentteihin.

Hyvää syntymäpäivää rakkaani

Vaimollani on tänään syntymäpäivä, mittariin tulee (taas) 25 ± pari vuotta. Tarkoitus ei ollut alkaa laittamaan itse mitään juhlaherkkua, mutta toisin kävi. Vielä aamupäivällä kauppaan mennessä vakaa aikomus oli ostaa jotain valmiita leivonnaisia, mutta lopulta luonto ei antanut myöten ja herkut jäivät kauppaan. En tosin myöskään varsinaisesti varautunut leipomiseen hankkimalla mitään erityisiä tarvikkeita kaupasta, luotin ja toivoin kotoa löytyvän jotain sopivia aineksia. No, kermapurkki tarttui mukaan, koska jonkinlainen ajatus oli jo alkanut muotoutua pääkopassa.

Kotiin päästessä päädyin tutkimaan varastojen sisältöä. Kyllä, olin muistanut oikein: kaapista löytyi avattu paketti kaurakeksejä (parasta ennen päiväys oli ollut joskus pari kuukautta sitten), jääkaapista ties milloin avattu pakkaus valkosuklaata sekä edellisestä juustokakkuilusta jäljelle jäänyt tuorejuustopurkki. Voita ja liivatelehtiä tiesin aina löytyvän meidän taloudesta, joten juustokakun ainekset olivat kasassa. Vielä pakastimesta viimeinen purkki viimekesäisiä lakkoja ja ei kun hihat ylös ja hommiin.

Vaimo onneksi on juustokakkujen ystävä, joten aivan pieleen tämä tuskin meni. Tyttäreni ei erityisemmin perusta lakoista, mutta saakoon oman kermavaahto-mansikkakakkunsa sitten lokakuussa. Pääasia, että vaimo on tänään tyytyväinen.

Pistetään tähän vielä "reseptikin". Huomatkaa, että käytin tekemiseen 18 cm irtopohjavuokaa. Tuo pikkuvuoka on koettu kokonsa puolesta käteväksi, kun tarjottavaa tehdään vain pienelle porukalle, kuten tässä tapauksessa ainoastaan omalle perheelle.

Lakka-valkosuklaa-juustokakku

Pohja

n. 100 g kaurakeksejä
n. 30 g voita

Täyte

n. 1 dl kermaa
n. 3 lusikallista tomusokeria
200 g maustamatonta tuorejuustoa
n. 100 g valkosuklaata
2,5 liivatelehteä
n. 2 dl lakkoja

Ohjeet

1. Murenna kaurakeksit ja sekoita joukkoon sulatettu voi.
2. Laita irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi, jotta kakku on helpompi siirtää vuoasta (eli sopivan kokoinen pala pohjan päälle ja kiinnitetään puristamalla reuna paikoilleen.) Painele keksimassa vuoan pohjalle tiiviisti. Laita vuoka jääkaappiin odottamaan täytettä.
3. Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen.
4. Vatkaa kerma vaahdoksi. Sekoita joukkoon tuorejuusto.
5. Sulata valkosuklaa. Purista liivatteista vesi ja sulata valkosuklaamassan joukkoon. Sekoita valkosuklaa kermavaahdon sekaan.
6. Sekoita joukkoon valutetut marjat.
7. Kumoa täyte pohjan päälle ja tasoita pinta. Nosta jääkaappiin hyytymään noin neljäksi tunniksi.

Kakku valmistui lopulta aika nopeasti. Pohjan tein lasten syödessä lounastaan ja täytteen väsäsin nuorimmaisen mentyä päiväunilleen. Näin jäi juuri ja juuri riittävästi aikaa kakun hyytymiseen. Missään nimessä isotöinen tämä ei ollut, mutta hyytymiseen tarvittavasta ajasta johtuen tätä ei ehkä voi valmistaa "odottamattomille vieraille," elleivät he jää paikalle pidemmäksi aikaa. Kakun päälle vielä läiskittiin jäljelle jääneitä marjoja sekä valkosuklaasta raastettuja hippusia.

Lopuksi mainitaan vielä, että tämä ei ollut ainoa leipomus, jota vaimon syntymäpäivän juhlistamiseksi tein. Viime viikon loppupuolella tuttavaperhe oli käymässä ja sattumalta heidän rouvansa syntymäpäivä on päivää vaimoni päiviä myöhemmin. Silloin tehtiin jälkiruoaksi kakku täytettynä pakastimesta löytyneillä mansikolla sekä itsetehdyllä sitrus-rahkakermalla. Tuokin kokeilu oli harvinaisen onnistunut ja täytyy laittaa korvan taakse tulevia juhlia varten.

Joka tapauksessa, makeaa syntymäpäivää rakas vaimoni!

Tuotantoketjun hallinta

Lasta voi verrata tuotantolaitokseen, joka jalostaa käyttämänsä raaka-aineet lopputuotteiksi. Lapsiperheessä näitä tuotantolaitoksia on yksi tai useampi ja vanhemman rooli on toimia tehtaanjohtajana. Tehtaanjohtaja varmistaa, että raaka-aineita on aina saatavilla sekä huolehtii materiaalin toimittamisesta tuotantolinjalle. Varsinaisen tuotannon eli raaka-aineiden jalostamisen tehtaanjohtaja voi huoletta jättää ammattilaisen vastuulle, mutta johtajan on taas aika astua mukaan remmiin, kun tuotokset saapuvat ulos tuotantolinjalta.

Vastasaapunut tuotantoyksikkö ei vielä pysty toteuttamaan tuotantoprosessia erityisen hallitusti, mutta ajan kanssa ja tehtaanjohtajan avulla kehittyy tuotantolinja itsenäisemmäksi toimijaksi. Prosessin kehitysvaiheessa lopputuotteita syntyy päivittäin 1-n kappaletta, tuotantokoneistosta riippuen. Yksilölliset erot ovat merkittäviä ja perheemme tuotantolaitosten uudempi malli on selkeästi vanhempaa tuotteliaampi. Osin tämä selittyy prosessin kehittymättömyydellä, mutta suurin syy lienee käytettyjen raaka-aineiden määrä. Tuotantolinjan alkupään hoidon eli raaka-aineiden syöttöprosessin haltuunsa ottanut tuotantolaitos tuntuu välillä tässä suhteessa täysin kyltymättömältä. Nyrkkisääntönä voitaneen todeta, että lopputuotteiden määrä on suoraan verrannollinen vastaanotettujen raaka-aineiden määrään.

Kuten todettua, prosessi toimii alkuvaiheessa omalla painollaan seuraten enemmän tai vähemmän raaka-ainetoimitusten aikataulua. Välillä töitä paiskitaan vuoroitta, tuotanto toimii lähes jatkuvalla syötöllä ja uusi miehitys on valmis astumaan kuvioihin edellisten lopputuotteiden valmistuttua. Viidettä kertaa päivässä tuotosten loppusijoittamisesta huolehtiva tehtaanjohtaja saattaa jo toivoa hieman harvempaa toimitusaikataulua, mutta on sisimmässään kuitenkin tyytyväinen, että tehtaan koneisto on kunnossa ja tuotantolinja toimii kaikesta päätellen moitteettomasti. Tehdastyöläisten ilmaannuttua yövuoroon ei tehtaanjohtajaa kauheasti enää naurata, sillä yötöistä ei lapsiperheessä saa ylimääräistä korvausta.

Tehtaanjohtajan merkittävin rooli on kehittää tuotantoprosessia hallitummaksi ja tavoitteena on pyrkiä lopputuotteiden suunniteltuun toimitukseen sekä saada tuotokset kerättyä erikseen tarkoitusta varten varattuihin säiliöihin. Prosessin kehittämisessä käytetään apuna erilaisia lauluja ja leikkejä, sillä suurin haaste on saada tuotannontekijä pysähtymään keräysastian ääreen ja keskittymään hallittuun tuotantoon.

Tuotantolinjastossa ja sen valvonnassa vaaditaan siis useita osapuolia. Varsinaisen työn hoitaa asiaan erikoistunut tuotantohenkilökunta ja tehtaanjohtajan todelliseksi tehtäväkentäksi jää vain työssä neuvominen ja ohjaaminen. Tehtaanjohtajan tehtävä prosessin ohjaajana on vastuullinen, mutta mitään erityistä koulutus- tai pätevyysvaatimusta pestiin ei ole. Perheessämme tehtaanjohtaja on ammatiltaan konsultti.