maanantai 22. huhtikuuta 2013

Ukkometso

Lapsiaan hoitava isä on edelleen jonkinlainen kummajainen. Paitsi viikonloppuisin. Silloin palkkatöissä olevat isät purkautuvat konttoreiltaan, lasten hoitoon jää aikaa ja puistot täyttyvät iloisesti yhdessä leikkivistä ydinperheistä.

Toista on kuitenkin arkipäivisin. Mies, joka hakee lapsensa päivästä toiseen kerhosta, laulaa ja leikkii muskarissa, kaivaa lapsensa suusta hiekkaa puistossa sekä käyttää lapsityövoimaa ruokakaupassa asioidessaan, on hallituksen kannasta huolimatta edelleen tilastoharvinaisuus.

Näitä arkisia asioita hoitaessa törmää väkisinkin muihin samoja askareita toimittaviin vanhempiin, pääasiallisesti äiteihin. Tasa-arvoisessa Suomessa voisi kuvitella, että samaa työtä tekevä henkilö saa osakseen samanlaista kohtelua vertaisryhmän osalta, mutta todellisuus on toinen. En missään nimessä väitä, että suhtautuminen yhteen ryhmän harvoista isistä olisi negatiivinen. Pikemminkin tilanne on se, ettei hoitovapaalla olevaan isään oikein osata suhtautua millään tavalla. STTK:n Sankari-isästä ollaan vielä kaukana.

Kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen kanssa (lapsen vanhempana) on ollut vähintäänkin vähäistä, joten en tietenkään voi väittää tietäväni, mitä naisten päässä liikkuu. Olettamuksia toki on: Aluksi isän ilmestyessä kerhon oven ulkopuolelle voi hänet jättää huomiotta, koska on perusteltua olettaa hänen myös häipyvän kuvioista yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, viimeistään isäkuukauden loputtua. Kun näin ei käykään, ei varsinaista esimerkkitapausta ole. Kuinka suhtautua henkilöön, joka tekee samoja asioita kuin itse ja lukuisat virkasiskot, mutta poikkeaa kuitenkin merkittävällä tavalla virkaa perinteisesti hoitavista vanhemmista.

Tässä vaiheessa myönnän auliisti, ettei tietenkään ole yksinomaan äitien velvollisuus aloittaa keskustelua kenenkään satunnaisen karvanaaman kanssa, vaikka näihin törmäisikin säännöllisesti lasten harrastusten yhteydessä. Yleisesti ottaen pidän kohteliaana käytöksenä olemassa olevan ryhmän taholta ojentaa kätensä uusien tulokkaiden suuntaan, muttei silti ole mitään järkevää syytä, miksei aloituskontakti voi lähteä myös ylävirtaan. Ja yritetty on.

Esikoisen päiväkerhon ulkopuolella olen tehnyt toistaiseksi merkittävimmän peliliikkeeni keskustelun aloittamiseksi: sivukorvalla kuulin, kuinka pari-kolme äitiä keskusteli alueella liikuskelleesta city-metsosta. Sattumalta olin bongannut linnun omalta kotipihalta, käynyt räpsimässä muutaman otoksen kameralla ja kuvat löytyivät kätevästi kännykästä. Astuin ryhmän viereen, kerroin nähneeni elikon ilmelävänä ja todisteena esittelin kuvia puhelimen ruudulta. Pari vaivautunutta vastakommenttia ("joo, metsohan se on..."), hetken hiljaisuus ja 180 asteen käännös. Havaitsin jälleen ajautuneeni ryhmän ulkopuolelle.

Mutta ei hoitovapaalla oleva isä nykyisin kuitenkaan sellainen harvinaisuus ole, että voisin sanoa olevani edes lähiympäristössä ainoa. Vähän meitä on liikkeellä, mutta muutamia kuitenkin. Toisiin isiin on helpompi ottaa kontaktia leikkipuistossa, eikö vain? No, todellisuus on tässäkin hieman erilainen. Ei meillä koti-isillä ole mitään näkymätöntä merkkiä otsassa, jonka perusteella osaisi mennä puhumaan toisille vastaaville. Myös salainen kädenpuristus ja klubikortti puuttuvat. Lisäksi lienee niin, että yksinäisen suden rooliin tottuu aika nopeasti, eikä laumassa juokseminen enää tämän jälkeen tunnu luontevalta.

Pidän kuitenkin itseäni suhteellisen sosiaalisena tapauksena ja hoitovapaan aikana on tullut jo useampaankin kertaan vietettyä aikaa lounaiden ja kahvien merkeissä tuttujen kotivanhempien kanssa. Vaimoni herättää hilpeyttä työpaikallaan kertomalla miehensä olevan parhaillaan lounaalle hänen kaasonsa tai lapsemme kummitädin kanssa. Mutta minkäs teet, tuttavaisiä ei tällä hetkellä vietä aikaansa samanlaisissa merkeissä meidän muiden kotiäitien kanssa.

Toivottavasti nyt on viimeisiä hetkiä tämän kirjoituksen kirjoittamiseen, sillä ensimmäisiä onnistuneita kontakteja ennestään tuntemattomiin äiteihin on jo otettu. Lapsiemme leikkiessä keskenään alkaa olla jossain määrin luontevaa alkaa keskustella jälkikasvun ruokailutottumuksista tai unirytmeistä. En usko, että aiheiden puolesta miehen kanssa puhuminen poikkeaa toisen äidin kanssa jutustelusta, näkökulma toki saattaa olla hieman erilainen. Yhteen aihepiiriin ei kuitenkaan sukupuolten välisissä keskusteluissa kosketa. Synnytyskertomukset pysykööt naisten välisinä.

Metso pesii Etelä-Suomessa melko harvalukuisena, pohjoisempana vähän runsaampana (1-3 paria /km²) [Lähde: Peippo ja Pulmunen, Suomen ja pohjolan lintuja.] 
Tämä yksilö on kuvattu Espoon Olarissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti