Espoon Martit

Kesä toi mukanaan erinäiset kasvit ja marjat ja niinpä residenssissämme on alkanut taas jokakesäiset säilömistalkoot. Varsinaisista talkoista ei ehkä oikeasti voi puhua, sillä tekeminen kyllä on lähes täysin allekirjoittaneen vastuulla, omasta valinnasta toki johtuen.

Pakastuskapasiteetin rajallisuudesta johtuen säilöntävimma on viime vuosina kohdistunut lähinnä kylmäkellarissa säilyviin tuotteisiin, erityisesti hilloihin. Joitakin vuosia sitten kokeiluluonteisesti tuotetut ensimmäiset erät säilöttiin pilttipurkkeihin ja jaettiin joulun lähestyessä tuttaville joulutervehdyksinä korttien sijasta. Tämän jälkeen homma on kyllä hieman räjähtänyt käsiin ja viime syksynä aprikoin kellarin ovella, miten ihmeessä kaikki tekeleet saadaan käytettyä talven aikana. Purkkien kokokin oli matkan varrella vaihtunut muutamaa kokoluokkaa suurempaan pilttipurkkien osoittautuessa käytössä auttamatta liian pieniksi ja muutenkin epäkäytännöllisiksi. Jotenkin kummasti purkit lähtivät kuitenkin hupenemaan ja viimeisiä hilloja syötiin tämän kesän lettukesteissä. Osansa toki tälläkin kertaa saivat ystäväperheet viime joulun alla.

Tänä kesänä tehdas käynnistettiin raparperin avulla. Viime kesänä tehty koe-erä raparperihilloa osoittautui erittäin hyväksi, joten tänä kesänä tarkoitus oli tehdä samankaltaista tuotetta hieman aiempaa vuotta enemmän. Laitoin ensimmäisen facebook-päivitykseni yli puoleentoista vuoteen ja kyselin ylijäämäraparperin perään. Kysely tuotti tulosta kahdenkin tarjokkaan muodossa. Joensuun sato jäi niille sijoilleen, mutta kävin hakemassa pari muovikassillista kaverin takapihalta itäisestä satamakaupungista. Kiitokset vaan Ristolle. Kuorin ja paloittelin raparperia pakkaseen viisi litraa ja tämänkin jälkeen hillon keittoon jäi vielä noin 4-5 kg kuorittua ja siivottua tavaraa. Raparperia oli itse asiassa niin paljon, että jouduin toteuttamaan operaation kahdessa erässä. Ensimmäisen erän maustoin kanelitangoilla viimevuotiseen tapaan ja toiseen kattilalliseen lorautin konjakkia isännän mitalla. Mielenkiintoista nähdä, mikä on lopputulos. Erona viimevuotiseen lisäksi hillosokerin vaihtaminen hillo-marmeladisokeriin. Oleellista lopputuloksen kannalta tässä on sokerin määrän väheneminen kolmanneksella. Sama muutos koskee kaikkia muitakin keitoksia.

Tästä pari viikkoa eteenpäin, kesä-heinäkuun vaihteessa, Helsingin Sanomat alkoi pelottelemaan lukijoitaan mansikkasadon loppumisella. Tästä hätääntyneenä kävin noukkimassa ensin yhden viiden kilon laatikon kotiin, josta suurin osa siivottiin pakkaseen ja loput menivät omiin ja lasten suihin. Vaikka aiemmin kehuskelin olevani kesän sadon säilömisen päävastuullinen meidän perheessä, niin mansikoiden pakastusoperaation suoritti kyllä vaimoni.

Seuraavana päivänä kävin hakemassa vielä toisen laatikollisen, josta mansikkarahkan teon jälkeen jäi hillotettavaksi vielä reilu 4 kg marjoja. Jostain syystä sain päähäni kokeilla limen yhdistämistä mansikkahilloon ja googlauksen jälkeen sain jotain osviittaa sekoitussuhteesta. Aivan tuolla reseptillä lopullinen tuote ei syntynyt, mutta ei varmaan paljon poikkeakaan.

Loput marjat keitettiin hilloksi kahdessa erässä. Aiemmin en ole pelkästään periaatteesta suostunut tekemään "perus"-mansikkahilloa, mutta tänä vuonna tein poikkeuksen. Lapset ovat tehneet melko selväksi, että mitkään erityisviritykset eivät nouse suosiossa mummin mansikkahillon ohi, joten tämä myönnytys on pelkästään lapsien ansiota. Toiseen erään sotkin viime kesänä Arkkitehtiliiton Villa Oivalasta kerättyjä mustikoita, joita vielä löytyi pakastimen perukoilta pari purkkia. Vadelmia en jaksanut käydä kaupasta hakemassa, joten tämä hilloerä sai nimekseen "Riisuttu Kuningatar."

Riisuttu kuningatar, raparperi ja mansikka-lime

Olin melko tyytyväinen omaan ja vaimon työpanokseen mansikoiden säilömisessä. 10 kg kahdessa päivässä on mielestäni ihan kunnioitettava saavutus. Ylpeyttä kesti osapuilleen siihen saakka, kun luin Elinan kirjoituksen Muruskuussa heidän sukunsa mansikkatalkoista. Eipä silti, jos meillä olisi tilaa isommalle pakastimelle, niin laittaisin kyllä mieluusti itsekin enemmän kesän satoa säilöön. Turvaudumme siis mieluusti jatkossakin anopin pakastimen sisältöön talven edetessä.

Nyt on taas tykötarpeet tuleviin lettujuhliin ja vähintään suunnitelma B joulutervehdyksiin, mikäli mitään muuta ei tule mieleen. Kesän omenasadosta povataan heikkoa, joten todennäköistä on, että tämän vuoden hillotehtailu on pääasiassa tässä. Viime syksyn lopuksi tosin keittelin erän hyytelöä pihlajanmarjoista ja saman voisi tietysti toteuttaa myös tänä vuonna. Saa nähdä, miten silloin vielä intoutuu.

Rikkinäinen puhelin

Lapset kasvavat vauhdilla. Autoilevalle perheelle yksi seuraus tästä on määräajoin tapahtuva turvaistuimien päivittäminen. Esikoisemme kasvettua yli 15 kg:n rajapyykin tuli jälleen ajankohtaiseksi hankkia pykälää isompi istuin edellisen tilalle.

Olemme olleet erittäin tyytyväisiä niin sanottuun kakkosvaiheen istuimeemme. Aikoinaan hankittu BeSafen Izi Combi on palvellut tarkoitustaan hyvin ja istuinta on ajan kuluessa käytetty sekä selkä että naama menosuuntaan. Seuraavan vaiheen istuinta valitessa valinta kohdistui saman valmistajan Izi Up -malliin sekä omien kokemusten että lastentarvikeliikkeiden suositusten perusteella. Jäljelle jäi siis vain päätös siitä, milloin istuin hankitaan ja mistä.

Huhtikuun alussa satuimme olemaan käymässä appivanhempien luona Hämeenlinnassa ja kauppareissun yhteydessä kävin huvikseni kysymässä turvaistuimen saatavuutta ja hintaa paikallisesta Vauva.set -liikkeestä. Ystävällinen myyjä kertoi tuolin kyllä kuuluvan valikoimiin, mutta juuri sillä hetkellä olevan tilapäisesti loppu. Mutta eipä hätää, tuolia pitäisi tulla 1-2 viikon kuluessa ja tarjottu hintakin oli useita kymmeniä euroja kilpailijoita halvempi. Koska käymme Hämeenlinnassa sukuloimassa melko usein, eikä tuolin tarve ollut mitenkään akuutti, tilasin istuimen kyseisestä liikkeestä. Tässä vaiheessa tarjottiin vaihtoehdoksi maksua tilatessa tai noudettaessa ja päädyin maksamaan tuolin vasta noudettaessa. Tätä päätöstä olen kiitellyt jälkikäteen monta kertaa.

Kului viikko ja toinenkin, eikä Vauvasetistä kuulunut mitään. Aina sukulointireissujen lähestyessä yritin soittaa liikkeeseen ja kysyä tilauksen tilannetta. Puheluihin ei tosin vastattu kuin ehkä kerran ja silloinkin vain kerrottiin istuimen puuttuneen edellisestä toimituksesta. Toukokuun alussa kyllästyin vastaamattomiin yhteydenottoihin ja lähetin viestin kauppakeskuksen infoon, jossa pyysin selvittämään Vauvasetin tilannetta. Tämä viesti välitettiin liikkeeseen saakka ja sain viimein puhelun omistajalta. Mitään uutta informaatiota ei tosin ollut. Äitienpäivän tienoilla kävin paikan päällä liikkeessä ja sain tilannetiedotuksena saman viestin maahantuojan toimitusvaikeuksista. Touko-kesäkuun vaihteessa aloin aktiivisemmin selvitellä tilauksen etenemistä ja yritin toistuvasti soittaa Vauvasettiin sekä lähettää heille sähköpostia asiasta. Puheluihin ei vastattu, mutta yhden sähköpostin sentään sain vastineeksi. Viestissä kerrottiin kysymyksen välittämisestä toimittajalle ja luvattiin palata asiaan vajaan viikon kuluessa. Tämä jäi viimeiseksi yhteydenotoksi, jota kyseisestä liikkeestä sain.

Tee itse ensin ja laita anoppi asialle. Pyysin siis Hämeenlinnassa asuvaa anoppiani käymään liikkeessä ja välittämään viestiä omistajalle. Liikkeenharjoittaja oli pahoitellut maahantuojan toimitusvaikeuksia ja kertonut puheluihin vastaamisen olevan hankalaa, koska hänen kännykästään on näyttö rikki...

Olin etukäteen päättänyt juhannuksen olevan lopullinen rajapyykki. Kahden ja puolen kuukauden odottelua voinee jo pitää kohtuullisena asiakkaan taholta ja tämän viestin välitti myös anoppini liikkeeseen. Juhannuksen lähestyessä yritin kuitenkin vielä toistuvasti soittaa ja lähettää sähköpostia Vauvasettiin ja näin kunnioittaa alkuperäistä tilausta. Viimein ilmoitin sähköpostitse juhannusviikon keskiviikon klo 12 takarajaksi, jolloin istuimen pitäisi olla noutovalmiina, muussa tapauksessa hankkisin tuolin muualta. Yllätys ei tässä vaiheessa enää ollut suuri, ettei tähänkään viestiin vastattu.

[Päivitys 29.6.2013: Sain lopulta sähköpostia Vauvasetistä, viikko asettamani viimeisen deadlinen jälkeen. Viestissä pahoiteltiin viivästymistä ja vahvistettiin tilauksen peruminen.]

Keskiviikkona klo 12 suuntasin Espoon Lastentarvikkeeseen, josta olemme vastaavat hankinnat tehneet aikaisemminkin. Palvelu oli ystävällistä (kuten ennenkin) ja myyjä antoi hyvän käyttökoulutuksen istuimen asennuksesta ja käytöstä. Haluttu värikin löytyi suoraan hyllystä ja kaupanteko kesti yhteensä alle 10 minuuttia. Hinnalla ei Lastentarvike pystynyt kilpailemaan, mutta tässä vaiheessa saatavuus ajoi edullisuuden edelle.

Loppujen lopuksi en niinkään harmitellut edullisen kaupan pieleen menoa vaan umpisurkeata asiakaspalvelua. Tuntuu aivan käsittämättömältä, ettei yksityisyrittäjä vastaa yhteydenottoihin millään ilmoittamallaan kontaktikanavalla. Jos puhelimen näyttö on rikki, niin osta uusi. Verottajakin antanee vähentää sen verotuksessa.

Olisin arvostanut suoraselkäisyyttä tilanteen edetessä. Kun kävi selväksi, että istuimen toimitus on kestänyt yli kohtuullisen ajan, olisi liikkeenharjoittaja voinut omatoimisesti tarjota tilauksen purkua tai vähintään pitää minut ajan tasalla tilauksen etenemisestä. Täydellinen uutispimento ei yksinkertaisesti ole toimiva strategia. Pystyn ymmärtämään liikkeestä riippumattomat toimitusvaikeudet, joten tyylikkäästi hoidettu tilanne olisi pitänyt minut ja perheeni mahdollisina tulevina asiakkaina. Kaupanteon päättyessä näin olen varma, että tulevia hankintoja tehdessä Vauva.set ei pääse kovinkaan korkealle mahdollisten kauppapaikkojen listallani.

Loppu kuitenkin hyvin, joten kaikki hyvin. Uusi istuin on nyt joka tapauksessa hankittu ja paikoillaan autossa. Tyttäremme ihastui ikihyviksi "isojen tyttöjen" tuoliin, eikä olisi tätä kokeiltuaan enää halunnut istua isovanhempien auton Izi Combiin. Toivottavasti alkuihastus kantaa vielä jonkin aikaa, sillä tätä istuinta olisi nyt tarkoitus käyttää osapuilleen kouluikään saakka ja lähitulevaisuudessa kesän autoreissuilla.

Toivomme rauhallisia takapenkkiläisiä.

P.S. Nähtävästi asiakaspalvelussa on varaa parantaa monessakin lastentarvikeliikkeessä. Elina kirjoittaa Muruskuu-blogissaan toisesta tapauksesta, jossa paremmalla asiakaspalvelulla olisi voitu pelastaa olemassa oleva asiakkuussuhde.

Pelottava arki

Eilen oli kesälomani viimeinen päivä. Kahden viikon aikana sain yhteensä arviolta 12 tuntia niin sanottua omaa aikaa, kun esikoiseni vietti iltapäivän kerhossa ja samaan aikaan kuopus veteli hirsiä kotona. Kateellinen kotiäitikaverini ihmetteli, mitä oikein tein tällä vapaa-ajan tulvalla? Jouduin itsekin pohtimaan asiaa hetken, mutta jonkinlainen yhteenveto on tässä: siivousta, ruoanlaittoa, yhden leffan ja parin tv-sarjan katsomista, lukemista ja kerran jopa puolen tunnin päiväunet.

Vakavasti puhuen, en ole edellisen parin viikon aikana saanut mitään ihmeellistä aikaiseksi. On kuitenkin tuntunut vapauttavalta, että olen saanut viettää muutamia tunteja lähes päivittäin ilman, että olen aktiivisesti vastuussa kenenkään toisen hyvinvoinnista tai viihtymisestä. Jopa arkiaskareet, kuten siivous ja ruoanlaitto ovat tuntuneet tavallista mukavammilta, kun ne on saanut tehdä omassa rauhassa ja ilman apukäsiä. Helsingin Sanomien Jaakko Kangasluoma kirjoittaa toukokuun kolumnissaan, kuinka heidän lapsillaan on jonkinlainen mystinen ymmärrys kotitöiden tarpeellisuudesta. Tämän johdosta vanhemmat saavat tehdä niitä rauhassa eli varastaa ylimääräisen hetken omaa aikaa vaikkapa ruokaa laittaessaan. Meillä ei. Jos Kangasluoman perheessä paras nakkikeitto syntyy tuijottamalla, meillä se syntyy vähintään yhden apukokin tunkiessa lusikkaansa soppaan sekä toisen roikkuessa kiinni jalassa ja pyrkiessä syliin.

Keskiviikon leikkitreffit olivat vanhempien osalta melkoisen väsynyttä menoa. Lapsilla riitti virtaa juosta ympäri ravintolaa ja Lelumuseota vanhempien lähinnä keskittyessä päivittelemään omaa nuutunutta olotilaansa. Jossain vaiheessa ilmoille nousi lausahdus: "tarvitsen lomaa lapsista". Ymmärrän kyllä ajatuksen ja välillä itselläkin on samanlaisia tuntemuksia. Asiaa eilen nopeasti pohdittuani en kuitenkaan keksinyt oikeastaan mitään, mitä todella haluaisin tehdä, mikäli oikeasti saisin muutaman päivän lapsivapaata aikaa. Kaikesta vaivasta ja väsymyksestä huolimatta nautin lasteni kanssa peuhaamisesta, enkä todellisuudessa haluaisi juuri tällä hetkellä taukoa kotivanhemmuudesta. Esimerkiksi hankaluudet ruoanlaitossa onnistun yleensä kääntämään iloksi lasten kiinnostuksesta ruoan valmistusta kohtaan ja kauppareissujen stressaavuus helpottuu, kun ottaa lapset mukaan varsinaiseen toteutukseen. Toki satunnaiset, lyhyet tauot ovat tervetulleita ja tarjoavat mahdollisuuden tuulettumiseen yksin tai vaimon kanssa.

Tästä auvosta huolimatta ensi viikosta alkava arki ahdistaa hieman. Arjella tarkoitan päiviä ja viikkoja, jolloin tekemistä eivät rytmitä mitkään kalenteriin sidotut säännölliset harrastukset ja tapahtumat. Pikku hiljaa ovat kaikki talvikauden urheiluharrastukset jääneet kesätauolle ja saman kohtalon ovat kokeneet lasten muskarit, vauvauinnit ja kerhot. Jäljelle jäävät vain tyhjät kalenterin lehdet ja kaksi aktiivista lasta. Lapset varmasti viihtyvät kotioloissa ja pihalla aivan mainiosti vaikka joka päivä, mutta itsellä saattaa tulla jossain vaiheessa  mitta täyteen.

Todellisuudessa suurin haaste ei välttämättä olekaan arjen pyörittäminen, vaan muutos muiden organisoimasta ohjelmasta itse keksimiseen. Epäilen, että jos viettäisin aikaani pääasiassa konttorilla, kokisin kesäajan alkamisen pelkästään positiivisena ja olisin täynnä ajatuksia miten viettää aikaa perheen kanssa. Jostain syystä kotioloissa vietetty aika ei saa aikaan samanlaista innovaatiopiikkiä. Olen  viime aikoina havainnut samanlaista urautumista rutiineihin kuin ensimmäiselläkin hoitovapaalla, huolimatta siitä, että erikseen yritin taistella sitä vastaan.

Pohdiskelin aivan hoitovapaan aluksi sitä, onko lapsiperheessä varsinaisia rutiineja lainkaan. Nyt voin vastata, että kyllä on, mutta ne eivät ole tärkeitä niinkään lapsille vaan kotona olevalle vanhemmalle. Viikko-ohjelmaan merkitty kerhoretki antaa oivan tekosyyn heittää oma mielikuvitus narikkaan ja olla tyytyväinen siitä, että edes hetkellisesti tarvitsee huolehtia vain yhden lapsen viihtyvyydestä. Tällä hetkellä on elävästi mielessä työpaikalla opittu mantra rutiinien rikkomisesta. Kun mukavuusalueelle on päästy, keksitään jotain, mikä pakottaa muokkaamaan toimintaa uuteen uskoon. Toivottavasti luvassa on palkitsevia hetkiä lasten kanssa, eikä ruokakuntamme luisu välittömään kaaokseen normaalirutiinien puutteessa.

Kahden viikon kesäloma

Eilen se alkoi, kahden viikon "kesälomani".

Varsinaisesta lomasta ei oikeasti voi puhua, mutta sellaiselta se on ajatuksissa tuntunut, erityisesti etukäteen. Toukokuun vaihduttua kesäkuuksi alkoi esikoisellani seurakunnan järjestämä kesäkerho, joka on tavallaan kahden viikon jatkoaika talvikauden päiväkerholle. Päiväkerho järjestettiin kahdesti viikossa aina aamuisin ja niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa, ehtiminen puistoon kello yhdeksäksi osoittautui aamu-uniselle perheellemme lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Muistan ehtineeni kerhon alkuun ajoissa ehkä kerran koko edeltäneen neljän kuukauden jakson aikana, muuten olimme muodikkaasti 5-15 minuuttia myöhässä.

Kesäkerho sitä vastoin järjestetään vasta iltapäivällä ja juuri sopivasti lounasajan jälkeen. Tyttö kerhoon ja poika sen jälkeen takaisin kotiin nukkumaan parin tunnin päiväuniaan. Ja tämä autuus peräti kolmesti viikossa. Ennen kerhojakson alkua hekumoin mielessäni tuolla kahden tunnin pätkällä, jolloin saisin tehdä aivan mitä itse haluaisin. Näin pitkää yhtäjaksoista "omaa aikaa" en muista kokeneeni sitten ensimmäisen hoitovapaan ja esikoisen päiväuniajan. Valinnan vaikeutta tulee lähinnä siitä, nostaako jalat ylös sohvalla vai pitäisikö itsekin nukkua nokkaunet keskellä päivää.

Ensimmäinen päivä tosin meni täysin hellan ääressä ja asuntoa siivotessa. Ihan kiva, että löysin aikaa tehdä näitä kotitöitä kenenkään häiritsemättä, mutta todellisuus verrattuna kuviteltuun oli melkoinen pettymys. Tänään sentään pystyin toteamaan, että kotitöiden päättymätön tehtävälista oli kerrankin melkein tyhjä. Jaksoin sentään laittaa pesukoneen päälle, mutta loppuajan käytin rentoutumiseen ja tämän tekstin kirjoittamiseen. Toivoisin vain, että lämpötila ulkona hieman laskisi, jotta myös sisällä pystyisi olemaan ilman taukoamatonta hikivirtaa. No, kaikkea ei voi saada.

Lopuksi pitää vielä raportoida taas yhdestä merkittävästä virstaanpylväästä esikoisen elämässä: Reilun yhden kesän potkupyöräilyn jälkeen istutin tytön kaveriperheeltä lainatun polkupyörän selkään ja homma lähti sujumaan käytännössä saman tien. Vielä on hieman tekemistä vauhdin hallinnassa eli jarrujen käyttö ei tule vielä selkäytimestä. Pidemmät ja jyrkemmät alamäet saavat aikaan tervettä pelkoa kypärän sisällä. Luvattu retki jäätelökioskille, kun pyöräily on riittävästi hanskassa, toimii toivottavasti riittävänä motivaationa harjoittelussa. Kesän jatkoa odotellessa...

Oma kaveri

Lasten kasvamista ja kehitystä on hauska seurata. Parhaidenkin kavereiden lapsia näkee ainoastaan satunnaisesti, joten kehitys tuntuu tapahtuvan portaittain ja kehitysaskeleet kerrataan sanallisesti vanhempien toimesta. Omien lasten kohdalla sen sijaan on selvästi havaittava sokea piste. Kun selkeästi määritellyt etapit, kuten ensimmäinen hymy, sana, hammas, konttaaminen ja kävely on koettu, tapahtuu suurin osa seuraavista muutoksista pikku hiljaa ja ne lopulta huomaa kuin varkain.

Yksi tällainen muutos on leikkimisverkostojen kehittyminen. Vielä vuosi sitten esikoisen leikkiseuraksi kelpasi oikeastaan kuka tahansa (mielellään osapuilleen samanikäinen) lapsi ja välillä riitti, että lähistöllä vain oli muita lapsia leikkimässä, vaikka leikit olivatkin täysin erillisiä. Tänä kesänä olen herännyt huomaamaan, että tiettyjen lasten seura on tyttärelleni muita tärkeämpää ja kysely näiden perään on lisääntynyt.

Kääntöpuolena tässä kehityksessä on, että tyttäreni myös ottaa enemmän itseensä, jos jää joukon ulkopuolelle tai ei kelpaa leikkiin mukaan. Jo viime kesänä kotipihassa oli selvästi havaittavissa tiettyjä lapsia, jotka olivat ottaneet pihan pomon roolin ja määrittivät, mitä leikitään, miten leikitään ja ketkä leikkivät. Tyttäreni porukan pienimpänä jäi usein tuon määritellyn valiojoukon ulkopuolelle, mutta asiaan yritettiin puuttua vain harvoin, koska tyttöä itseään se ei tuntunut kauheasti harmittavan, eikä hän välttämättä tilannetta täysin ymmärtänytkään.

Tänä kesänä tilanne on toinen. Kotipihan kaverisuhteet ovat muuttuneet, mutta isompien tyttöjen kaksikko löytyy edelleen. Perheemme esikoisen kannalta harmillisesti hän ei kuulu siihen. On ikävää seurata vierestä, kuinka tyttö hymyillen yrittää ottaa kontaktia, aloittaa leikkejä ja osallistua jo käynnissä oleviin leikkeihin, mutta tulee torjutuksi ja välillä hieman jopa kiusatuksi. Silloin isi saa kuulla, kuinka muut tytöt leikkivät "tyhmiä leikkejä" ja kertomuksia siitä, kuinka tällä kertaa ei voinut osallistua keinumisleikkiin ja naruhyppyyn.

Asiaan on edelleenkään vaikea hakea muutosta, koska perusteita ei oikein ole. Lapset saavat toki itse valita leikkitoverinsa ja vanhemmat puuttuvat tilanteeseen vasta, kun asiat etenevät nimittelyn, huutelun ja kiusaamisen asteelle. Reilun vuoden ikäero on tässä vaiheessa vielä aika iso ja vaikuttaa selkeästi leikkien nyansseihin. On selvää, ettei isompien kärsivällisyys aina riitä nuorempien lasten mukaan ottoon. Lisäksi taustalla voi olla pidempiaikaisia kaverisuhteita (esim. päiväkodista), joiden vaikutusta ei pidä väheksyä. Olisi toki hienoa, jos pihapiirissä asustaisi harmonisesti yhdessä leikkivä pikkuihmisten lauma, mutta näin lienee vain harvoin.

Edellä kirjoitettua tekstiä ei pidä tulkita siten, että kotipihamme on lapsille jotenkin ikävä paikka, eikä kavereita ole. Molemmat lapsemme viihtyvät pihassa hyvin ja leikit sujuvat kenen tahansa kanssa hienosti, kun vain määrättyjä parivaljakoita ei pääse muodostumaan. Eikä ongelmia silloinkaan välttämättä synny. Valitsin kotipihan esimerkkiympäristöksi, sillä siellä tulee nykyisellään vietettyä valtaosa leikkimisajasta.

Kaiken tämän huomioon ottaen on ollut riemastuttavaa havaita, kuinka omalla lapsella on ainakin se yksi kaveri, jonka kanssa leikit sujuvat poikkeuksetta hienosti ja jonka kanssa on aina hauska lähteä telmimään. Musiikkileikkikoulussa alkanut kaveruus on jatkunut myös kevätkauden päätyttyä ja leikkitreffejä on jatkettu kerran viikossa. Lapset viihtyvät keskenään hienosti ja leikkirupeamilla on taipumus venyä yli suunnitellun, kun tytöt intoutuvat leikkimään keskenään prinsessaa, kampaajaa tai ajamaan pyörillään. Koko päivän kaverinsa kanssa riehuva tyttö on poikkeuksetta hyvällä tuulella ja vanhemmat illalla kiitollisia, kun lapset kerrankin nukahtavat helposti. Bonuksena kuviossa on tietenkin se, että myös isä viihtyy. Päivällä ei tarvitse itse tehdä ruokaa, kun lounas hoituu jossain sopivassa ravintolassa, välipalakin yleensä kuitataan tien päällä ja koko päiväksi on aikuista juttuseuraa. Pelkkää plussaa kaikille osapuolille.

Lapsien leikkeihin kytkeytyvät sosiaaliset verkostot ovat kuitenkin alati muuttuvia sekä lapsille että vanhemmille. Kotipihan dynamiikka saattaa hyvinkin kehittyä kesän edetessä, kun päiväkoti väistyy hetkeksi taka-alalle ja aikaa vietetään enemmän kaikkien pihapiirin lapsien seurassa. Samoin vanhempien kotona viettämä aika on rajallista ja tiedän jo nyt jokaviikkoisten leikkitreffien päättyvän tai ainakin radikaalisti muuttuvan viimeistään kesän loputtua, kun treffiseuran vanhemmat palaavat takaisin palkkatöidensä ääreen ja omakin esikoinen aloittaa (taas) päiväkodissa. Uusien kaverisuhteiden luominen on osoittautunut hankalaksi, kuten jo aiemmin kirjoitin, enkä välttämättä usko jaksavani aktiivisesti yrittää uusien tuttavuussuhteiden muodostamista. Onneksi miespuolinen opiskelukaverini on aloittamassa oman hoitovapaajaksonsa syksyn alussa. Jään jännityksellä odottamaan, tuoko se tullessaan jotain nykyisestä poikkeavaa.

Vuodatus

Tällä viikolla kauppareissut eivät ole menneet kuin Strömsössä, vaan lähes joka päivä on ollut syytä tehdä uusi hankintamatka, kun edellisellä kerralla jotain on unohtunut ostaa tai joidenkin artikkeleiden menekki on ylittänyt arvion. Onneksi kelit ovat suosineet ja joku päivän ulkoilureissuista on saatu kuitattua kärrykävelyllä sekä esikoisen potkupyöräilyllä.

Jälleen kerran siis lähdimme aamupalan jälkeen kohti Iso Omenaa, koska tarkoitus oli samalla reissulla hoitaa myös kirjastokäynti sekä uuden hellehatun hankinta kuopukselle. Menomatka sujui mukavasti; lämmin ilma, alamäki sekä reippaat lapset saivat aikaan hyvän mielen myös isälle. Kirjastostakin selvittiin ilman hermojen kiristymistä, eikä normaalia kärttämistä uusien kirjojen lainaamisesta esiintynyt. Varsinainen hauskuus alkoi vasta ruokakaupassa.

Viime aikoina missä tahansa kaupan alan liikkeessä asiointi on venyttänyt kärsivällisyyttä äärimmilleen esikoisen siirryttyä isommalle vaihteelle kaiken koskemisessa sekä "mä haluun... / voidaanko ottaa tämä" -vaiheessa, eikä tämä reissu ollut poikkeus. Hetken ostoksilla pyörittyämme myös kuopus kyllästyi kaupassa kulkemiseen ja alkoi nousta seisomaan rattaissa, kääntyen selin kulkusuuntaan päin ja ottaen tukea kuomusta. Alkuun esikoisesta oli apua kauppakorin vetäjänä, mutta maitohyllyn jälkeen painoa alkoi olla liikaa ja korin kahva siirtyi isän käteen. Tässä kohtaa eivät kädet enää riittäneet ostoksien vetämiseen, kärryjen työntämiseen ja pojan kiinnipitämiseen. Lopulta luovutin ja protestoinnista huolimatta köytin kuopuksen rattaiden turvavöihin.

Kassalle ja kassan läpi selvittiin suhtkoht kunnialla, mutta seuraava haaste tuli vastaan, kun kielsin tytärtäni ottamassa ostettua pillipakettia itselleen ja pakkasin ne omaan reppuuni. Asiasta loukkaantunut kolmevuotias päätti yksinkertaisesti ottaa jalat alleen ja maleksi kohti uloskäyntiä, häviten pian isän näkyvistä. Loppujen ostosten pakkaaminen kesti vielä hetken, minkä jälkeen kävelin tytön perään ja löysin tämän istumassa keskeltä lattiaa noin 50 metrin päästä. Ilmeestä arvasin, että tytär odotti lohduttelua ja anteeksipyyntöä, mutta olin asiasta toista mieltä. Annoin tytön kuulla kunniansa karkaamisesta, selitin miksi se on ruuhkaisessa kauppakeskuksessa vaarallista ja samalla painoin toisella kädellä vieressä vaunuissaan seisomaan pyrkivää, riemuissaan hihkuvaa pikkuveljeä takaisin istumaan. Tyttärestä irtosi toivottu reaktio: viesti ei yleensä mene perille ellei tilanne pääty itkuun.

Jätin tytön hetkeksi miettimään tekosiaan ja aloin juttelemaan viereen sattuneen entisen naapurimme kanssa. Samaan aikaan paikalle ilmestynyt iäkkäämpi rouvashenkilö alkoi jutella itkevälle tyttärelleni ja ihmettelemään, miksei isä lohduta. Selitin tilanteen uudestaan rouvalle (osoittaen kuitenkin sanani tyttärelleni) toivoen tämän ymmärtävän tilanteen kasvatuksellisen puolen, mutta turha toivo. "Ei isä varmaan pahalla tarkoittanut; no, lohduta nyt häntä; tekee pahaa kuunnella itkevää lasta; jos ei isä ota syliin, niin kyllä minä kohta otan..." Mitä muuta tässä enää voi tehdä? Periaatteessa kyllä kannatan yhteisöllistä kasvatusta, mutta toivoisin silti hieman pelisilmää tilanteisiin pystymetsästä tulevilta ulkopuolisilta.

Tapahtunutta sivusta seurannut ex-naapuri onneksi antoi moraalista tukea tilanteen rauettua ja kertoi vastaavaa tapahtuneen hänellekin lukuisia kertoja. "Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos." Varmasti hyvä neuvo, jonka yritän pitää mielessä vastaisuudessa.

Seuraavaksi vuorossa oli reissun viimeinen etappi eli hellehatun hankkiminen kuopukselle. Kärryjä työnnellen ja tytärtä sylissä kantaen taivalsimme kohti vaatekauppaa. Matkalla vastaan osui mainosilmapallojen jakopiste ja mukaan tarttunut ilmapallo käänsi taas tyttären suupielet kohti korvia. Ilman suurempia kommelluksia pääsimme kaupan hattuhyllylle, valitsimme päähineen ja maksamisen jälkeen lähdimme kohti bussipysäkkiä. Matkalla vielä mukaan ilmapallo myös pojalle ja koko perhe oli jälleen kerran suhteellisen tyytyväinen.

Jos joku ajatteli, että loppu hyvin kaikki hyvin, niin erehtyi suuresti. Tragikoominen finaali oli vielä edessä.

Sopiva bussi oli tulossa pysäkille noin kymmenen minuutin kuluttua. Tytär viihdytti itseään pyörimällä potkupyörällään pientä ympyrää katoksen sisällä ja poika kiipeili jälleen kerran rattaissaan. Ilma oli jo selvästi viilennyt ja tuuli voimistunut, eivätkä lyhythihaiset paidat enää lämmittäneet lapsia riittävästi. Tytär valitteli kylmää, mutta minkäs teet? Enempää vaatteita ei ollut, mutta eipä hätiä. Kohta olisimme kotona. Pisteeksi i:n päälle alkoi bussipysäkin kattoon ropista sadepisaroita, mutta kuuro onneksi jäi verrattain lyhyeksi. Pari minuuttia ennen bussin saapumista katseeni osui rattaiden jalkatuen päällä pyörivään hellehattuun eli oletettavasti siihen, jonka juuri hankimme pojalle. Hieman ihmettelin hatun päätymistä jalkatuen päälle, koska elävästi muistin tunkeneeni kaupan muovipussin rattaiden tarvikelaukkuun, joka oli molempien lasten ulottumattomissa. Tarkemmin asiaa tarkasteltuani totesin hatun kyllä olevan samanlainen kuin hankkimamme, mutta muutamaa pykälää pienempää kokoa. Eli toinen lapsista oli huomaamattani noukkinut hatun hyllystä ja jemmannut rattaisiin.

Eipä tässä muuta voinut kuin lähteä palauttamaan vajaan neljän euron myssyä takaisin kauppaan. Tyttärenikin tajusi seuraukset ja kehotti meitä juoksemaan, jotta ehtisimme kuitenkin bussiin. Suojatiellä tietä ylittäessä tuuli nappasi toisen ilmapalloista isän kädestä ja heitti sen jonnekin kohti Iso Omenan kattoa. Poika taisi huomata lentävän pallon, muttei ehkä tajunnut, että oma pallo siinä liitelee tavoittamattomiin. Tytär sai erityisluvan viedä pyöränsä sisälle kauppakeskukseen ja sisällä vedettiin puolijuoksua kohti vaatekauppaa, tyttären takertuessa kymmenen metrin välein ihmettelemään milloin mitäkin näyteikkunaa ja myyntiesittelijää. Hatun palautus onnistui kivuttomasti, hälyttimet eivät soineet, eikä vartijoita kutsuttu paikalle. Samaa puolijuoksua takaisin bussipysäkille ja kuin ihmeen kaupalla ehdimme juuri ja juuri kyytiin kotiin vievään bussiin.

Kotona pikaisesti lapsille lounas pöytään ja vaipanvaihdon kautta kuopus päiväunille. Päiväunien aikana sain onneksi jonkinlaisen lepotauon, kun tytär halusi kuulla satuja äänikirjoilta ja lisäksi vielä kiehnäsi isän kainaloon kuuntelemaan.

Illalla kelailin tapahtumia uudestaan ja kerroin niistä vaimolle. Nauroimme molemmat kyyneleet silmissä ja totesimme, ettei näitäkään muistoja olisi, ellen olisi jäänyt reilu pari kuukautta sitten hoitovapaalle. Työtä on riittänyt, stressiä sekä kiristynyttä pinnaa, mutta niin on myös näitä hetkiä, jotka tekevät kaikesta vaivan arvoista. Vaikka päivä olisi kulunut kuinka huonosti ja työteliäästi tahansa, niin jokaisen illan lopussa tuntee jääneensä plussan puolelle. Päivääkään en vaihtaisi pois.

P.S. Vastaavia katoamistempauksia varten kannattaa varustaa muksut jonkinlaisilla tunnistusvälineillä. Vanhemmille lapsille voi tunkea taskuun oman käyntikorttinsa, mutta omille lapsillemme olemme toistaiseksi vielä suosineet Muotokielen Taaperokylttejä.

Pizzaa, prego!

Edellisestä blogikirjoituksesta onkin näemmä vierähtänyt tovi. Välissä on ollut kaikenlaista, mm. wappu ja vaimon yli viikon jatkunut sairastaminen, joka on tehnyt lastenhoidosta lähes 24/7-työtä isälle. Lisäksi on tapahtunut kaikenlaista muutakin ja loppujen lopuksi on käynyt niin, että kirjoittaminen on valahtanut työlistalla pakollisten hommien taakse.

Joka tapauksessa, otetaan takataskusta "helppo" ruoka-aihe ja laitetaan sorvi taas pyörimään.

Jokin aika sitten kyllästyin normaaliin kotona laitettuun pizzaan eli sellaiseen, jossa on paksu pohja, tomaattipyrettä täytteiden alla ja runsaasti juustoa päällä. Lisäksi päässä oli pyörinyt ajatus pizzakiven hankkimisesta, mutta se oli ollut jo pitkän aikaa pelkän pohdinnan asteella. Joulun tienoilla kuitenkin sain viimein aikaiseksi tilata moisen keittiöturhakkeen ja samalla alkoi hurja googlaaminen sopivan pizzataikinan reseptin perässä.

Sopivalta tuntunut resepti löytyi viimein Tommi K:n Isyyspakkaus-blogista. Toivon mukaan on sallittua lainata reseptiä, kun lähde on mainittu. Liitän pizzapohjan reseptin tämän kirjoituksen loppuun. Itse asiassa pohjan raaka-aineet ovat lähes identtiset pizzakiven mukana tulleeseen reseptiin verrattuna, mutta Tommin juju on hidas, jääkaapissa tapahtuva taikinan nostatus. Täytyy vielä mainita, että Tommin alkuperäisessä reseptissä pizzan täytteet ovat erikoisemmasta päästä (ainakin itselleni) ja tuota varsinaista Pizza Biancaa en ole vielä kokeillut tehdä. Tarkoitus kyllä joskus olisi.

Tämän pizzapohjan kanssa oli myös pizzakiven neitsytmatka. Koska käytössä oli lähes ammattimainen paistoalusta sekä pizzalapio ja olo kuin mursuviiksisimmällä Luigilla, päädyin jättämään väliin pizzapohjien esipaistamisen. En myöskään käyttänyt pizzapohjan muotoilemiseen käsiä vaan kaulinta. Ensimmäinen paistorupeama oli melkoinen floppi. Taikina tarttui ensin kaulimeen, täytettynä ei halunnut liikkua pizzalapion päälle ja pizzan uuniin saaminen oli käytännössä mahdotonta. Jo ennen kuin ensimmäinen pizza oli edes paistumassa olivat sekä pizzalapio että pizzakivi tahriintuneet taikinasta ja täytteistä. Ensimmäisestä kolmesta pizzasta yritin urheasti paistaa kahta ensimmäistä pizzakivellä, mutta viimeisen laitoin suosiolla pellin päälle ja jäin pohtimaan pizzaleipurin urasta luopumista.

En kuitenkaan luovuttanut ja pizzaa on tehty muutaman kerran tämän jälkeenkin. Kiireessä on käytetty nopeampaa taikinan nostatusta ja välillä taas taikina on saanut kohota rauhassa jääkaapissa. Pikku hiljaa homma alkaa olla hanskassa. Oleellisin käteen jäänyt oppi on jauhojen runsas käyttö. Näin estetään pizzapohjan tarttuminen pizzalapioon ja paistoalustaan. Lisäksi kannattaa suosiolla jättää pohja hieman paksummaksi, jotta se ei hajoa pizzalapiolla siirrettäessä. Pari edellistä paistokertaa olen taipunut esipaistamaan pohjia pellillä muutaman minuutin ja täytteiden lisäämisen jälkeen tekemään viimeisen paiston pizzakiven päällä.

Toinen pizzan tekoon liittyvä juttu on hyvän tomaattikastikkeen tekeminen. Aiemmin käytin lähinnä tomaattipyrettä tai tomaattimurskan ja pyreen yhdistelmää erilaisin yrttimaustein, mutta lopputulos ei oikein koskaan miellyttänyt makunystyröitä. Asiaa joskus ääneen pohdiskeltuani vinkkasi ystäväni Chicago Style pannupizzan reseptiin, josta jälleen kerran nappasin vain osan ja tein ohjeen tomaattikastikkeen. Tietenkään kaikkia ainesosia ei löytynyt (tai ainakaan samoissa määrissä), joten tein pieniä muutoksia lennosta. Tällä reseptillä kastiketta tulee aika reilusti, joten käytin sitä tarvittavan määrän ja pakastin loput. Yhteen pizzaan menee noin 1 dl tomaattikastiketta. Resepti löytyy kirjoituksen lopusta. Ohjeessa ei asiasta erikseen mainita, mutta pyri käyttämään tuoreita yrttejä, mikäli mahdollista. Voitte itse arvata, sattuiko meiltä juuri silloin löytymään kaikki yrtit tuoreina. Alkuperäisessä reseptissä myöskin tarkoitus oli jättää kastike karkeudeltaan tomaattimurskan asteelle, mutta ensimmäisen kokeilun jälkeen surautin loppukastikkeen sileäksi sauvasekoittimella.

Tuo alkuperäinen pizzakivi jäi meidän taloudessamme aika lyhytikäiseksi. Epäonnistuneiden paistoyritysten seurauksena kivi imaisi jotain sisäänsä ja viimeiset pari paistokertaa johtivat epämiellyttävään hajuun keittössä sekä lievään päänsärkyyn. Kivi sinänsä on aika hauska paistoväline, mutta onnettomasta kokista johtuen joudumme hankkimaan jossain välissä uuden. Vanha on jo käyty nakkaamassa Kierrätyskeskuksen kokoelmiin.

Ideatasolla olen viritellyt ajatusta pizzabuffetin järjestämisestä kaveriporukalle. Tarkoitus olisi leikata täytteet valmiiksi, esipaistaa pizzapohjia riittävä määrä ja antaa vieraiden itse täyttää pizzat, jotka sitten paistettaisiin loppuun pizzakivellä. Helppoa, pieni vaiva (?) ja toivon mukaan hauskaa. Jäädään odottelemaan, milloin tämän saisi toteutettua.

Mukavaa kokkailua myös perheen pienimmille

Pizzapohja

Ainekset

2 dl vettä
12,5 g tuorehiivaa (¼ pakettia)
1 tl suolaa
n. 4 dl vehnäjauhoja
½ dl oliiviöljyä

Valmistaminen

1. Mittaa kädenlämpöinen vesi leivontakulhoon, murenna hiiva veteen ja sekoita, kunnes hiiva on liuennut
2. Lisää suola
3. Lisää vehnäjauhot vähitellen sekoittaen taikinaa samalla. Uskalla jättää taikina löysäksi. (toim.huom.: Mikäli pizzat paistaa kivellä, voi jauhoja joutua lisäämään jossain vaiheessa, joko taikinaa tehdessä tai pohjia muotoillessa. Muuten pizzapohjia ei pysty siirtämään pöydältä kivelle pohjan takertumatta ja hajoamatta.)
4. Vaivaa taikinaa n. 10 minuuttia, jotta siihen muodostuu hyvä sitko
5. Lisää lopuksi oliiviöljy ja jatka vaivaamista pari minuuttia
6. Peitä taikinakulho ja aseta se jääkaappiin yöksi
7. Seuraavana päivänä jaa taikina kahtia, muotoile taikinasta kaksi palloa ja painele pallot käsin leivinpaperin päälle ohuiksi pizzapohjiksi
   (toim.huom.: Taikinasta tulee helposti kolmekin pizzaa, jos mitoittaa ne pizzalapioon sopiviksi. Tämä tietenkin on oleellista vain, jos paistamiseen käyttää pizzakiveä.)
8. Esipaista pohjia ilman täytteitä noin viisi minuuttia.

Tomaattikastike

Ainekset

2 rl oliiviöljyä
1 rl pilkottua valkosipulia
2 tl pilkottua basilikaa
1 tl pilkottua oreganoa
¼ tl fenkolin siemeniä
½ tl suolaa
¼ tl mustapippuria
¼ tl punapippurilastuja (taisin käyttää jotain chilirouhetta)
800 g tomaattimurskaa
1 tl punaviiniä
1 tl sokeria

Valmistaminen

Kuumenna öljy pannussa. Lisää valkosipuli ja freesaa kevyesti (n. 30 sekuntia). Lisää yrtit, siemenet, suola, pippurit ja paista sekoittaen n. 30 sekuntia. Lisää tomaattimurska, viini sekä sokeri ja kuumenna kiehuvaksi. Vähennä lämpöä ja anna kastikkeen poreilla kevyesti välillä sekoittaen, kunnes kastike saostuu (n. 20-30 minuuttia.) Jäähdytä ja käytä pizzan täytteenä.