Eilen oli kesälomani viimeinen päivä. Kahden viikon aikana sain yhteensä arviolta 12 tuntia niin sanottua omaa aikaa, kun esikoiseni vietti iltapäivän kerhossa ja samaan aikaan kuopus veteli hirsiä kotona. Kateellinen kotiäitikaverini ihmetteli, mitä oikein tein tällä vapaa-ajan tulvalla? Jouduin itsekin pohtimaan asiaa hetken, mutta jonkinlainen yhteenveto on tässä: siivousta, ruoanlaittoa, yhden leffan ja parin tv-sarjan katsomista, lukemista ja kerran jopa puolen tunnin päiväunet.
Vakavasti puhuen, en ole edellisen parin viikon aikana saanut mitään ihmeellistä aikaiseksi. On kuitenkin tuntunut vapauttavalta, että olen saanut viettää muutamia tunteja lähes päivittäin ilman, että olen aktiivisesti vastuussa kenenkään toisen hyvinvoinnista tai viihtymisestä. Jopa arkiaskareet, kuten siivous ja ruoanlaitto ovat tuntuneet tavallista mukavammilta, kun ne on saanut tehdä omassa rauhassa ja ilman apukäsiä. Helsingin Sanomien Jaakko Kangasluoma kirjoittaa toukokuun kolumnissaan, kuinka heidän lapsillaan on jonkinlainen mystinen ymmärrys kotitöiden tarpeellisuudesta. Tämän johdosta vanhemmat saavat tehdä niitä rauhassa eli varastaa ylimääräisen hetken omaa aikaa vaikkapa ruokaa laittaessaan. Meillä ei. Jos Kangasluoman perheessä paras nakkikeitto syntyy tuijottamalla, meillä se syntyy vähintään yhden apukokin tunkiessa lusikkaansa soppaan sekä toisen roikkuessa kiinni jalassa ja pyrkiessä syliin.
Keskiviikon leikkitreffit olivat vanhempien osalta melkoisen väsynyttä menoa. Lapsilla riitti virtaa juosta ympäri ravintolaa ja Lelumuseota vanhempien lähinnä keskittyessä päivittelemään omaa nuutunutta olotilaansa. Jossain vaiheessa ilmoille nousi lausahdus: "tarvitsen lomaa lapsista". Ymmärrän kyllä ajatuksen ja välillä itselläkin on samanlaisia tuntemuksia. Asiaa eilen nopeasti pohdittuani en kuitenkaan keksinyt oikeastaan mitään, mitä todella haluaisin tehdä, mikäli oikeasti saisin muutaman päivän lapsivapaata aikaa. Kaikesta vaivasta ja väsymyksestä huolimatta nautin lasteni kanssa peuhaamisesta, enkä todellisuudessa haluaisi juuri tällä hetkellä taukoa kotivanhemmuudesta. Esimerkiksi hankaluudet ruoanlaitossa onnistun yleensä kääntämään iloksi lasten kiinnostuksesta ruoan valmistusta kohtaan ja kauppareissujen stressaavuus helpottuu, kun ottaa lapset mukaan varsinaiseen toteutukseen. Toki satunnaiset, lyhyet tauot ovat tervetulleita ja tarjoavat mahdollisuuden tuulettumiseen yksin tai vaimon kanssa.
Tästä auvosta huolimatta ensi viikosta alkava arki ahdistaa hieman. Arjella tarkoitan päiviä ja viikkoja, jolloin tekemistä eivät rytmitä mitkään kalenteriin sidotut säännölliset harrastukset ja tapahtumat. Pikku hiljaa ovat kaikki talvikauden urheiluharrastukset jääneet kesätauolle ja saman kohtalon ovat kokeneet lasten muskarit, vauvauinnit ja kerhot. Jäljelle jäävät vain tyhjät kalenterin lehdet ja kaksi aktiivista lasta. Lapset varmasti viihtyvät kotioloissa ja pihalla aivan mainiosti vaikka joka päivä, mutta itsellä saattaa tulla jossain vaiheessa mitta täyteen.
Todellisuudessa suurin haaste ei välttämättä olekaan arjen pyörittäminen, vaan muutos muiden organisoimasta ohjelmasta itse keksimiseen. Epäilen, että jos viettäisin aikaani pääasiassa konttorilla, kokisin kesäajan alkamisen pelkästään positiivisena ja olisin täynnä ajatuksia miten viettää aikaa perheen kanssa. Jostain syystä kotioloissa vietetty aika ei saa aikaan samanlaista innovaatiopiikkiä. Olen viime aikoina havainnut samanlaista urautumista rutiineihin kuin ensimmäiselläkin hoitovapaalla, huolimatta siitä, että erikseen yritin taistella sitä vastaan.
Pohdiskelin aivan hoitovapaan aluksi sitä, onko lapsiperheessä varsinaisia rutiineja lainkaan. Nyt voin vastata, että kyllä on, mutta ne eivät ole tärkeitä niinkään lapsille vaan kotona olevalle vanhemmalle. Viikko-ohjelmaan merkitty kerhoretki antaa oivan tekosyyn heittää oma mielikuvitus narikkaan ja olla tyytyväinen siitä, että edes hetkellisesti tarvitsee huolehtia vain yhden lapsen viihtyvyydestä. Tällä hetkellä on elävästi mielessä työpaikalla opittu mantra rutiinien rikkomisesta. Kun mukavuusalueelle on päästy, keksitään jotain, mikä pakottaa muokkaamaan toimintaa uuteen uskoon. Toivottavasti luvassa on palkitsevia hetkiä lasten kanssa, eikä ruokakuntamme luisu välittömään kaaokseen normaalirutiinien puutteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti