Toisten nurkissa (Ajatuksia asumisesta, osa III)

Ennen Olariin muuttamista olimme vaimoni kanssa, yksin ja yhdessä, asuneet useampia vuosia eri vuokra-asunnoissa täysin tyytyväisinä elämän tolaan. Tätä taustaa vasten vuokra-asuntoon muuttaminen uudelleen tuntui selkeästi askeleelta taaksepäin, vaikka asiaa helpottikin takaraivossa pyörinyt tilanteen väliaikaisuus. Uutta asuntoa ei vielä ollut tiedossa, mutta haku kuitenkin aktiivisesti käynnissä.

Heti uuteen kotiin ensi kertaa tutustuessa oli asenne asuntoa kohtaan selkeästi edellisestä poikkeava. Kaikki piirteet ja puutteet rekisteröitiin, mutta mistään ei ollut selkeätä paloa alkaa muuttamaan, korjaamaan tai parantamaan. Asunto hyväksyttiin sellaisenaan ja omia tapoja sekä tottumuksia alettiin muokata sopimaan asunnon tarjoamiin mahdollisuuksiin ja rajoituksiin, ei toisinpäin.

Toisen omistaman asunnon eteen ei viitsi nähdä vaivaa, jonka vaikutuksesta pääsee itse nauttimaan vain hetken ja jonka tuottama mahdollinen lisäarvo ei näy omassa kukkarossa millään lailla. Toisaalta mihinkään isompiin muutos- tai asennustöihin ei ole myöskään uskallusta ryhtyä, koska niiden arvosta saattaa myöhemmin tulla näkemyseroja asunnon omistajan kanssa ja siinä tapauksessa vaikutus kyllä tuntuu omassa tilipussissa. Jopa normaaliin asumiseen liittyvät pienet asennustyöt, kuten taulujen tai kirjahyllyjen kiinnitys, pistävät miettimään vähintään kahdesti. Vuokranantajasta riippuen niidenkin kustannus saattaa ulosmuuttaessa olla liian korkea. Kun periaatteena muutenkin on, että asunnon pitää olla poismuuttaessa suunnilleen sisäänmuuttoa vastaavassa kunnossa, jää esimerkiksi seinien maalaaminenkin yleensä tekemättä.

Edellisen vuokra-asunnon seinään jäänyt reikä, jota yritettiin paikata parhaamme mukaan. Sormi ja ruuvi antavat hieman osviittaa mittakaavasta. Ehkä hieman yllättäen tästä ei seurannut laskua perään.

Toiselta kantilta asiaa tarkastellessa voidaan hyvinä puolina mainita asumisen helppous. Kulut ovat selvästi etukäteen määriteltyjä, eivätkä satunnaiset korjaustoimenpiteet tunnu omassa lompakossa. Ja jos jotain korjattavaa ilmenee, soitto vuokranantajalle toivon mukaan on ainoa toimenpide, joka itse täytyy tehdä. Tuo mystinen musta laatikko puhelinlinjan päässä hoitaa paikalle riittävästi korjausvoimaa, jotta vika tulee hoidettua pois päiväjärjestyksestä.

Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna lienee omistusasuminen pitkässä juoksussa järkevämpää, erityisesti korkojen ollessa nykyisellä tasolla tai jopa hieman korkeammalla. Vuokrasta ei kuitenkaan omaan taskuun sujahda senttiäkään, kun taas lainanlyhennyksestä tällä hetkellä valtaosa kerryttää omaa varallisuutta, korkokulujen jäädessä maltillisiksi. Aivan näin yksinkertainen asia ei tietenkään ole. Omistusasunto on pohjimmiltaan sijoitus, jonka arvo voi laskea tai jopa romahtaa omasta huolenpidosta riippumattomista syistä. Siinä missä vuokra-asunnosta poistutaan lopulta ±0-tilanteessa, voi omistusasunnosta jäädä lopulta jopa tappiolle. Jopa siinä vaiheessa, kun asuntolaina on joskus hamassa tulevaisuudessa maksettu, ei pääomaa saa omaan käyttöönsä muuta kuin asunnon myymällä. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että jossain on kuitenkin asuttava ja omasta asunnosta saatava mahdollinen voitto todennäköisesti häviää uuden asunnon hankintakuluihin.

Loppujen lopuksi valinnassa vuokra- ja omistusasumisen välillä on kyse klassisesta vastuun ja vapauden tasapainottamisesta. Mikäli pystyy hyväksymään vastuun omistamastaan kiinteistöstä ja sen ylläpidosta saa vastineeksi myös vapauden tehdä sen kanssa lähes mitä itse haluaa ja muokata lähintä asuinympäristöään mieleisekseen. Vuokralla asuessa vapaudet ovat rajoitetummat, mutta toisaalta vastuu asunnosta jää pienemmäksi. Täysin vastuuttomasti pystyy tuskin missään asumaan.

Omalla kohdalla valinta on nykyisin helppo, koska asunnon ja asumisen tärkeys korostuu päivittäisessä arjessa todella suureen rooliin. Haluan vapauden muokata kodistani sellaisen kuin haluan ja hyväksyn tämän valinnan mukanaan tuomat taloudelliset ja ylläpidolliset vastuut. Osoittautuuko tämä pitkällä tähtäimellä oikeaksi valinnaksi jää vielä tällä haavaa nähtäväksi. Lyhyellä tähtäimellä tämä joka tapauksessa toimii meidän kohdallamme.

***

Muuton inspiroimien, asumiseen liittyvien kirjoitusten sarja päättyy tältä erää tähän. Alunperin pohdin vielä yhden osan kirjoittamista, joka olisi summannut yhteen varsinaiseen muuttoprosessiin liittyvät käytännön opit, mutta niitä on loppujen lopuksi melko vähän ja pystyn kirjoittamaan ne auki yhteen kappaleeseen:

Käytä muuttolaatikoita ja varaa niitä tarpeeksi. Tämä muutto hoidettiin lähinnä akateemisena harjoituksena minimimäärällä laatikoita, mutta parikymmentä laatikkoa lisää olisi helpottanut tavaroiden järkevää pakkaamista huomattavasti. Suojaa huonekaluja riittävästi. Esimerkiksi Lundia-hyllylevyt kannattaa pinota siten, että paraatipuolet jäävät pinon sisäpinnoille. Jos vain pankkitili antaa myöten, käytä muuttofirmaa. Ja siinäpä ne vinkit oikeastaan ovatkin.

Katsotaan, kuinka paljon näitä osaa hyödyntää itsekin, kun uusi muutto on toivottavasti piakkoin edessä ja siirtyminen omistavaan luokkaan tulee uudelleen eteen. Lyhyt excursio vuokra-asumisen piiriin on ollut piristävä, mutta oman asunnon hankkiminen tuntuu silti luontevalta ajatukselta.

Muistoja seinissä (Ajatuksia asumisesta, osa II)

Ikääntynyt isoäitini muutti pari vuotta sitten palvelutaloon asunnosta, jossa oli asunut vuosikaudet ukkini kanssa. Ukista oli aika jättänyt hieman aiemmin ja asuminen vanhassa talossa oli käynyt liian hankalaksi liikuntakyvyn heiketessä. Muuton lähestyessä ja tavaroita läpikäydessä isoäiti valitteli lähtemisen vaikeutta ja kertoi monien hyvin muistojen olevan sidottuja niihin seiniin. Äitini oli asiasta eri mieltä ja tolkutti isoäidille useaan otteeseen muistojen olevan pään sisällä ja seuraavan kyllä uuteenkin kotiin.

Olin itsekin vahvasti kallellaan äitini näkökulmaan päin, kunnes asunnon vaihto tuli itselle eteen. Aiemmista asunnoista lähteminen ei ollut tuottanut kummoisiakaan tunteita, mutta nyt, ensimmäisestä omistusasunnosta pois muuttaminen pelotti etukäteen siinä määrin, että järkisyin helposti perusteltava asunnon myyminen lykkääntyi usealla kuukaudella lähdön hetkeä hirvitellessä.

Edellinen asunto oli oikeasti ensimmäinen, joka oli tuntunut pysyvältä, turvalliselta, omalta... sanalla sanoen: kodilta. Sisään muuttaessa ja neljän sitä seuranneen vuoden aikana oli asunnon remontointiin ja parannukseen käytetty lukemattomia tunteja, hikeä ja maalilitroja. Edellisten asukkaiden purkkavirityksiä oli hiljalleen vaihdettu omiin virityksiin ja suunnitelmissa oli koko ajan jotain uutta, jota voisi alkaa parantelemaan. Jos asuntoon olisi jääty pidemmäksi aikaa, olisi tekemistä varmasti riittänyt vielä seuraavallekin neljälle vuodelle. Vaikka omaa kädenjälkeä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa ammattimaiseksi, on se kuitenkin omaa ja onnistumiset sekä virheet tuntuvat siksi erilaisilta.

Asunnon infrastruktuurin lisäksi kotiin liittyy paljon muistoja, jotka ovat nimenomaan kytkeytyneet paikkaan. Edellinen asunto oli ainut koti, jonka kumpikaan lapsistamme oli koskaan tuntenut. Molemmat lapset oli kannettu sairaalasta kotiin paksuihin talvivaatteisiin käärittynä saman kynnyksen yli reilun kahden vuoden välein, ensimmäiset askeleet oli otettu saman katon alla, toinen lastenhuoneessa, toinen olohuoneessa ja saman keittiön kaappeja oli purettu kumpikin vuorollaan ja lopulta yhteistuumin. Olarissa oli itketty harmitukset, naurettu isin hölmöilyille ja opeteltu tärkeitä taitoja elämää varten, kuten pottailua ja omalla lusikalla syömistä.

Muistot eivät onneksi häviä mihinkään, eivätkä oikeasti ole sidottuja mihinkään tiettyyn paikkaan. Tosiasia on, että kaikki yllämainitut tapahtumat olisivat tapahtuneet joka tapauksessa riippumatta siitä, minkä seinien sisustaa tuolloin olisi kutsuttu kodiksi. Sattuman oikusta kotimme sijaitsi Olarissa ja noiden seinien ajatteleminen tuo muistot jälleen elävinä mieleen, missä vain satun itse olemaan.

Linnut asuvat seinissä, muistot seinien kuvissa?

Loppujen lopuksi nimenomaan lapset olivat se viimeinen asia, joka kallisti vaakakupin toiseen suuntaan ja teki asunnosta kodin. Lapset myöskin toistaiseksi seuraavat asunnosta toiseen, joten kodin tuntua ei uudessakaan asunnossa tarvitse kauaa odotella. Uusia muistoja syntyy koko ajan lisää ja esimerkiksi kuopuksen ensimmäisiä sanoja odotellaan yhä. Niiden hetki tulee ajallaan ja niitä voi tulevaisuudessa muistella silloisia seiniä ajattelemalla.

Jälkikäteen ajateltuna alkukesä ei ollut luopumisen kannalta paras hetki asunnon myymiseen, vaikka kauppa kävikin hyvin ja nopeasti. Pitkän talven jäljiltä pihayhteisö oli jälleen aktivoitunut ja lapsilla oli käytännössä koska tahansa leikkiseuraa pihassa tai sitten taloyhtiön lapset leikkivät keskenään milloin kenenkin kotona. Itsekin viihdyin hiekkalaatikolla taas monin verroin paremmin, kun lapsia ei tarvinnut koko ajan viihdyttää ja juttuseuraa löytyi muista vanhemmista. Syntyneet kaverisuhteet naapuriperheisiin eivät toivottavasti surkastu asunnon vaihdon myötä, vaikka leikkitreffien järjestäminen vaatiikin ylimääräistä vaivaa.

Varsinainen lähteminen vanhasta asunnosta ei lopulta aiheuttanutkaan mitään suurempaa tunnekuohua. Kun päätös myymisestä oli syntynyt alkoi koti pikku hiljaa muuttua taas asunnoksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tavara alkoi löytää tietään laatikoihin ei vanha asunto enää tuntunut siltä samalta kodilta, jossa oli asuttu viimeiset neljä vuotta. Ensi vaiheessa laatikot täyttyivät kaappien sisällöllä, eikä muutos ollut erityisen huomattava. Hiljalleen hyllyt alkoivat tyhjentyä ja laatikoiden määrä lisääntyi. Viimein hävisivät kirjahyllytkin, taulut muuttivat autokyydillä seuraavan osoitteeseen ja tyhjät seinät tuntuivat kannustavan nopeampaan pakkaamiseen.

Muuttopäivänä tyhjää asuntoa katsellessa tirautimme vaimon kanssa muutamat kyyneleet. Itselleni kodista lähdön kliseen täydensi näky itkua tihrustavasta vaimostani kävelemässä kohti autoa ruukkukasvi sylissään. Lyhyt ajomatka uuteen osoitteeseen käänsi kuitenkin ajatukset päälaelleen ja uuden asunnon tyhjiä seiniä katsellessa päässä pyörivät lähinnä uudet mahdollisuudet sekä tuntemattomuudessaan jännittävä tulevaisuus.

Osa lasten leluista muutti ensimmäisten tavaroiden joukossa ja uuden kodin rakentaminen alkoi.

Nyt edellistä kotia muistellessa jään lähinnä kaipaamaan ihmisiä, en niinkään asuntoa. Järkiperustelut ajoivat tunnesiteiden ohi jo asuntoa kaupatessa ja sama järjestys on säilynyt asunnon myymisen jälkeenkin. Syntyneistä kaverisuhteista pyritään pitämään kiinni ja vahvimmat varmasti säilyvät vielä useita vuosia. Samoin kävi aikanaan opiskelujen loputtua, kun ennestään tuntemattomia ihmisiä yhdistänyt opiskelu ja opiskelijaelämä päättyi ja kaikki hajaantuivat kuka mihinkin yritykseen töihin sekä asumaan eri kaupunginosiin ja jopa kaupunkeihin.

Palaan kuitenkin mielessäni uudestaan pohtimaan isoäitini näkemystä muistojen asumisesta seinissä. Aiemmin en pystynyt tätä ajatusta täysin ymmärtämään, mutta nyt tuo huoli tuntuu täysin perustellulta, vaikka järki sanookin toista. Olen kuitenkin tyytyväinen, että pelkästään muistojen takia emme jääneet laakereillemme lepäämään, vaan uskalsimme hypätä kohti tuntematonta ja uskomme eteen sattuvan jotain edellistä asuntoa parempaa. Ajan kanssa uudetkin seinät alkavat ympäröidä kotia ja uudet muistot tallentuvat aiempien jatkoksi. Seinät vaihtuvat, mutta koti pysyy.

Tavaroiden taikamaailma (Ajatuksia asumisesta, osa I)

Perhekuntamme kävi vastikään läpi perustavanlaisen muutoksen. Päätimme jättää Olarin taaksemme ja suunnata kohti Tapiolaa, josta aikoinaan lähdimme halvempien asuinneliöiden perässä syvemmälle Espooseen. Kaipuu vanhoille asuinsijoille on kuitenkin kytenyt siitä asti (erityisesti vaimollani), joten viimein, lähes neljän vuoden olarilaisuuden jälkeen, päätimme tarttua härkää sarvista ja palata samaa reittiä takaisin. Muuttopäätös ei syntynyt helposti, mutta kun se oli tehty, etenivät asiat nopeasti pisteeseen, jossa asunto oli myyty, eikä uudesta ollut tietoa. Etsinnöistä huolimatta ei sopivaa ostokämppää löytynyt, vaan palasimme pitkästä aikaa vuokra-asumisen piiriin, tällä kertaa Pohjois-Tapiolaan.

Varsinainen muutto, pakkaamisineen ja purkamisineen, kesti reilun viikon ja sai allekirjoittaneen ajattelemaan asumista, omistamista ja elämää ylipäänsä. Pari seuraavaa blogikirjoitusta on omistettu näille pohdinnoille.

Ensimmäinen kirjoitus käsittelee käsinkosketeltavaa omaisuutta, jota meillekin on vuosien saatossa kertynyt. Jokaisen aiemman muuton yhteydessä on tavaraa pyritty käymään läpi ja karsimaan pois se osa omaisuudesta, jota ei haluta siirtää seuraavaan asuntoon. Vaikka asuntojen pinta-ala on tasaisesti kasvanut, ei suoranaisen romun ja tarpeettoman tavaran siirtelyssä tunnu silti olevan mitään järkeä. Yleensä pakkaaminen on kuitenkin jäänyt sen verran viime tinkaan, että todelliseen, kriittiseen karsintaan ei ole ollut aikaa. Tällä kertaa vaimoni on käynyt omaisuuttamme läpi koko kevään, jo ennen asunnonmyyntipäätöstä, ja onnistunut hankkiutumaan eroon huomattavasta määrästä meille tarpeetonta tavaraa. Tästä huolimatta oman irtaimen omaisuuden näkeminen muuttolaatikoihin pakattuna vetää melko hiljaiseksi. Lopullisen laskelman mukaan muuttolaatikoita^* kului 90 kappaletta, joka on melko hyvä tulos 86 m² asuntoomme ja peittoaa suhteessa edellisen muuttomme laatikkomäärän.

^*  Laskennassa yksikkönä on käytetty Bilteman isoa muuttolaatikkoa. Valtaosa tavaroista kuitenkin pakattiin Lainalaatikosta vuokrattuihin L2-muovilaatikoihin, jotka ovat tilavuudeltaan melko lähellä Bilteman laatikoita. 

Jotta tuo epämääräinen laatikkokasa saa jonkinlaiset mittasuhteet voin kertoa kyseessä olevan tasasivuisen kuution, jonka sivun pituus on 1,93 metriä eli lyhyehkön koripalloilijan verran. Toisella tavoin ilmaistuna tavaraa on 7,23 kuutiometriä eli yli seitsemän halkomottia. Tähän luonnollisesti päälle valaisimet, huonekalut, taulut, polkupyörät, lastenrattaat, urheiluvälineet ja muu laatikoihin mahtumaton irtain omaisuus. Ilman vaimon luopumisvimmaa olisi tavaraa ollut vielä pari halkomottia enemmän ja koripalloilijan pituuskin kasvanut lähemmäs NBA:n tähtiluokkaa.

Pakkaamisen yhteydessä kävi myöskin tuskallisen selväksi, että vuosia säilötystä tavarasta osa on aivan silkkaa roskaa. Pahin esimerkki on useamman vuoden kuitit, joita on säilötty perheen kirjanpitoa varten ja jotka ovat sitten vain jääneet lojumaan laatikkoon makuuhuoneen yläkaapissa. Tilaa nuo paperilaput eivät loppujen lopuksi kauheasti vieneet, mutta moisen roskan säilöminen alkoi todella naurattaa, kun niitä käytiin läpi.

Kun säästetään, säästetään kaikki. On kyllä melko tärkeää tietää, että 9.2.2010 on ostettu lihapasteija hintaan 0,62 €.

Muutimme siis (tilapäisesti) vuokralle ja jatkamme omistusasunnon etsimistä. Nykyinen asunto on alusta asti tuntunut väliaikaiselta ratkaisulta ja siksi kaikkea tavaraa ei ole edes aikomus purkaa laatikoistaan. Hankimme muovilaatikoiden rinnalle myös pahvisia muuttolaatikoita, joihin pakkasimme tavaraa, jota emme usko tarvitsevamme päivittäisessä arjessa seuraavien kuukausien aikana. Laatikoista kodin löysivät mm. suuri osa kirjoista, iso osa astioista, valokuvat ja jonkun verran liinavaatteita. Tämä lähestymistapa on saanut pohtimaan säilöttävän tavaran tarpeellisuutta ylipäänsä. Mikäli jotain ei tarvita useampaan kuukauteen, voisiko siitä hankkiutua lopullisesti eroon?

Olen periaatteessa omaisuuden määrän järkeistämisen kannalla ja turhista esineistä olisi hyvä pyrkiä luopumaan. Samalla myönnän auliisti olevani siinä määrin materialisti, että joistain tavaroista en halua erota, vaikka pärjäisinkin aivan hyvin niitä paitsi. Esimerkiksi kivat astiat ruokapöydässä ja hyvät kirjat kirjahyllyssä saavat aina silloin tällöin hyvälle mielelle, vaikka tiedänkin niiden olevan jossain määrin turhaa ja ylimääräistä omaisuutta. Toisaalta, vielä pari vuotta sitten en olisi voinut kuvitella luopuvani suhteellisen mittavasta CD-levykirjastostani. Tässä kuitenkin tarpeellisuus (tai oikeastaan sen puute) ajoi tunteellisuuden ohi. Ensin CD-soitin keräsi pölyä hyllyssä muutaman kuukauden ja sai lähteä kohti parempia soittomaita. Hieman myöhemmin oli levyjenkin aika seurata samaa reittiä. Vuosia kerätyistä kiekoista luopuminen ei yllättäen tuntunutkaan vaikealta, lähinnä vain vapauttavalta.

Toinen nykyisen asunnon väliaikaisuuden oire on pyrkimyksemme pärjätä mahdollisimman vähällä sisustamisella. Taulut löysivät tiensä seinille melko nopeasti, mutta tähänkin syynä on lähinnä se, että seinällä ne ovat parhaassa turvassa perheen pienimpien leikeiltä sekä isompien siivouspuuskilta ja yleiseltä kömpelyydeltä. Sen sijaan kirjahyllyt jäivät kasaamatta ja tämä näkyy yleisenä säilytystilan puutteena. Kaikki asunnosta löytyneet kaapit pursuilevat yli äyräidensä, mutta toistaiseksi lähes kaikki tavara on saatu puristettua katseilta piiloon.

Poikkeus vahvistaa säännön

Muutaman viime vuoden aikana en ole pystynyt kuvittelemaan elämää ilman vaatehuonetta. Nyt olen kuitenkin pohtinut vaatehuoneen viimeaikaista käyttöä ja todennut sen olleen meillä lähes pelkästään romuvarastona ja usemman vuoden. Herää kysymys, onko järkevää säilyttää ja omistaa tavaraa, jota ei käytännössä koskaan käytä tai pysty käyttämään varastotilan ahtauden takia? Osa tavarasta on tietenkin vain kausittaisessa käytössä ja on hyvä, että talvivaatteet voi varastoida pois tieltä kesän ajaksi ja golfmailat talveksi. Vaatehuoneesta kuitenkin löytyi melko lailla tavaraa, jota voisi käyttää vuodenajasta riippumatta, mikäli niihin vain pääsisi käsiksi. Ison osan tavarasta löytäessä varastopaikan vaatehuoneen lattialta alkaa vaatehuone muistuttaa täyteen ahdettua varastokonttia, joka pitää joka kerta purkaa kokonaan, mikäli jotain tavaraa haluaa käyttää.

Kuinka paljon säilytystilaa sitten tarvitaan? Haluaisin elää tilanteessa, jossa kaikki omistamani tavarat ovat oikeasti käytössä, eivätkä vain pakattuna varastoihin pois silmistä ja mielestä. Joitain tavaroita ei toki tarvita kovin usein, mutta toivoisin, että aivan turhaa tavaraa ei nurkista löytyisi satunnaisten siivouksien ja muuttoruljanssien yhteydessä. Tätä taustaa vasten vaatehuoneen ja varastokomeron tarpeellisuus on hivenen kyseenalaista, mutta jonkinlaista pysyväissäilytystilaa kyllä tarvitaan. Kuten jo aiemmin todettua, osa omaisuudesta on selkeästi kauteen sidottua ja hyvä saada pois jaloista tarpeellisemman tavaran tieltä. Lukittujen ovien takana sijaitsevassa säilytystilassa vain on se huono puoli, ettei sen järjestämiseen ja järjestyksessä pitämiseen käytetä liiemmälti aikaa tai vaivaa, ennen kuin se todella on pakollista ja yleensä silloinkin vasta pari kuukautta tuon päivämäärän jälkeen.

Yksi sitkeästi elävä käsitys on, että perhekoon kasvaessa myös tavaramäärä lisääntyy. Tämän muuton kokemuksena voin todeta lapsisidonnaisten tavaroiden määrän olevan kyllä huomattava, mutta meillä pelkästään keittiö söi laatikkomäärässä enemmän romua kuin koko lasten käyttämä lelu-, kirja- ja vaatevuori. Lapsia on siis turha syyttää materian lisääntymisestä, peilistä löytyy suurin syyllinen valtavaan tavaravuoreen.

Nykyisillä pääkaupunkiseudun asuntojen hinnoilla vastaus tavaratulvaan ei ole alituinen isompaan asuntoon vaihtaminen, vaan säilytettävän tavaramäärän pitäminen kohtuullisena. Tällä hetkellä tilanne perheemme tavaroiden taikamaailmassa on siedettävä, jopa hyvä, mutta töitä tilanteen säilyttäminen tulee vaatimaan. Käytännössä tämä tarkoittaa jostain luopumista, jos uutta tavaraa hankitaan. Jatkossa mahdollisen elintason nousun toivoisin näkyvän laadussa, en määrässä.

Espoon Martit

Kesä toi mukanaan erinäiset kasvit ja marjat ja niinpä residenssissämme on alkanut taas jokakesäiset säilömistalkoot. Varsinaisista talkoista ei ehkä oikeasti voi puhua, sillä tekeminen kyllä on lähes täysin allekirjoittaneen vastuulla, omasta valinnasta toki johtuen.

Pakastuskapasiteetin rajallisuudesta johtuen säilöntävimma on viime vuosina kohdistunut lähinnä kylmäkellarissa säilyviin tuotteisiin, erityisesti hilloihin. Joitakin vuosia sitten kokeiluluonteisesti tuotetut ensimmäiset erät säilöttiin pilttipurkkeihin ja jaettiin joulun lähestyessä tuttaville joulutervehdyksinä korttien sijasta. Tämän jälkeen homma on kyllä hieman räjähtänyt käsiin ja viime syksynä aprikoin kellarin ovella, miten ihmeessä kaikki tekeleet saadaan käytettyä talven aikana. Purkkien kokokin oli matkan varrella vaihtunut muutamaa kokoluokkaa suurempaan pilttipurkkien osoittautuessa käytössä auttamatta liian pieniksi ja muutenkin epäkäytännöllisiksi. Jotenkin kummasti purkit lähtivät kuitenkin hupenemaan ja viimeisiä hilloja syötiin tämän kesän lettukesteissä. Osansa toki tälläkin kertaa saivat ystäväperheet viime joulun alla.

Tänä kesänä tehdas käynnistettiin raparperin avulla. Viime kesänä tehty koe-erä raparperihilloa osoittautui erittäin hyväksi, joten tänä kesänä tarkoitus oli tehdä samankaltaista tuotetta hieman aiempaa vuotta enemmän. Laitoin ensimmäisen facebook-päivitykseni yli puoleentoista vuoteen ja kyselin ylijäämäraparperin perään. Kysely tuotti tulosta kahdenkin tarjokkaan muodossa. Joensuun sato jäi niille sijoilleen, mutta kävin hakemassa pari muovikassillista kaverin takapihalta itäisestä satamakaupungista. Kiitokset vaan Ristolle. Kuorin ja paloittelin raparperia pakkaseen viisi litraa ja tämänkin jälkeen hillon keittoon jäi vielä noin 4-5 kg kuorittua ja siivottua tavaraa. Raparperia oli itse asiassa niin paljon, että jouduin toteuttamaan operaation kahdessa erässä. Ensimmäisen erän maustoin kanelitangoilla viimevuotiseen tapaan ja toiseen kattilalliseen lorautin konjakkia isännän mitalla. Mielenkiintoista nähdä, mikä on lopputulos. Erona viimevuotiseen lisäksi hillosokerin vaihtaminen hillo-marmeladisokeriin. Oleellista lopputuloksen kannalta tässä on sokerin määrän väheneminen kolmanneksella. Sama muutos koskee kaikkia muitakin keitoksia.

Tästä pari viikkoa eteenpäin, kesä-heinäkuun vaihteessa, Helsingin Sanomat alkoi pelottelemaan lukijoitaan mansikkasadon loppumisella. Tästä hätääntyneenä kävin noukkimassa ensin yhden viiden kilon laatikon kotiin, josta suurin osa siivottiin pakkaseen ja loput menivät omiin ja lasten suihin. Vaikka aiemmin kehuskelin olevani kesän sadon säilömisen päävastuullinen meidän perheessä, niin mansikoiden pakastusoperaation suoritti kyllä vaimoni.

Seuraavana päivänä kävin hakemassa vielä toisen laatikollisen, josta mansikkarahkan teon jälkeen jäi hillotettavaksi vielä reilu 4 kg marjoja. Jostain syystä sain päähäni kokeilla limen yhdistämistä mansikkahilloon ja googlauksen jälkeen sain jotain osviittaa sekoitussuhteesta. Aivan tuolla reseptillä lopullinen tuote ei syntynyt, mutta ei varmaan paljon poikkeakaan.

Loput marjat keitettiin hilloksi kahdessa erässä. Aiemmin en ole pelkästään periaatteesta suostunut tekemään "perus"-mansikkahilloa, mutta tänä vuonna tein poikkeuksen. Lapset ovat tehneet melko selväksi, että mitkään erityisviritykset eivät nouse suosiossa mummin mansikkahillon ohi, joten tämä myönnytys on pelkästään lapsien ansiota. Toiseen erään sotkin viime kesänä Arkkitehtiliiton Villa Oivalasta kerättyjä mustikoita, joita vielä löytyi pakastimen perukoilta pari purkkia. Vadelmia en jaksanut käydä kaupasta hakemassa, joten tämä hilloerä sai nimekseen "Riisuttu Kuningatar."

Riisuttu kuningatar, raparperi ja mansikka-lime

Olin melko tyytyväinen omaan ja vaimon työpanokseen mansikoiden säilömisessä. 10 kg kahdessa päivässä on mielestäni ihan kunnioitettava saavutus. Ylpeyttä kesti osapuilleen siihen saakka, kun luin Elinan kirjoituksen Muruskuussa heidän sukunsa mansikkatalkoista. Eipä silti, jos meillä olisi tilaa isommalle pakastimelle, niin laittaisin kyllä mieluusti itsekin enemmän kesän satoa säilöön. Turvaudumme siis mieluusti jatkossakin anopin pakastimen sisältöön talven edetessä.

Nyt on taas tykötarpeet tuleviin lettujuhliin ja vähintään suunnitelma B joulutervehdyksiin, mikäli mitään muuta ei tule mieleen. Kesän omenasadosta povataan heikkoa, joten todennäköistä on, että tämän vuoden hillotehtailu on pääasiassa tässä. Viime syksyn lopuksi tosin keittelin erän hyytelöä pihlajanmarjoista ja saman voisi tietysti toteuttaa myös tänä vuonna. Saa nähdä, miten silloin vielä intoutuu.

Rikkinäinen puhelin

Lapset kasvavat vauhdilla. Autoilevalle perheelle yksi seuraus tästä on määräajoin tapahtuva turvaistuimien päivittäminen. Esikoisemme kasvettua yli 15 kg:n rajapyykin tuli jälleen ajankohtaiseksi hankkia pykälää isompi istuin edellisen tilalle.

Olemme olleet erittäin tyytyväisiä niin sanottuun kakkosvaiheen istuimeemme. Aikoinaan hankittu BeSafen Izi Combi on palvellut tarkoitustaan hyvin ja istuinta on ajan kuluessa käytetty sekä selkä että naama menosuuntaan. Seuraavan vaiheen istuinta valitessa valinta kohdistui saman valmistajan Izi Up -malliin sekä omien kokemusten että lastentarvikeliikkeiden suositusten perusteella. Jäljelle jäi siis vain päätös siitä, milloin istuin hankitaan ja mistä.

Huhtikuun alussa satuimme olemaan käymässä appivanhempien luona Hämeenlinnassa ja kauppareissun yhteydessä kävin huvikseni kysymässä turvaistuimen saatavuutta ja hintaa paikallisesta Vauva.set -liikkeestä. Ystävällinen myyjä kertoi tuolin kyllä kuuluvan valikoimiin, mutta juuri sillä hetkellä olevan tilapäisesti loppu. Mutta eipä hätää, tuolia pitäisi tulla 1-2 viikon kuluessa ja tarjottu hintakin oli useita kymmeniä euroja kilpailijoita halvempi. Koska käymme Hämeenlinnassa sukuloimassa melko usein, eikä tuolin tarve ollut mitenkään akuutti, tilasin istuimen kyseisestä liikkeestä. Tässä vaiheessa tarjottiin vaihtoehdoksi maksua tilatessa tai noudettaessa ja päädyin maksamaan tuolin vasta noudettaessa. Tätä päätöstä olen kiitellyt jälkikäteen monta kertaa.

Kului viikko ja toinenkin, eikä Vauvasetistä kuulunut mitään. Aina sukulointireissujen lähestyessä yritin soittaa liikkeeseen ja kysyä tilauksen tilannetta. Puheluihin ei tosin vastattu kuin ehkä kerran ja silloinkin vain kerrottiin istuimen puuttuneen edellisestä toimituksesta. Toukokuun alussa kyllästyin vastaamattomiin yhteydenottoihin ja lähetin viestin kauppakeskuksen infoon, jossa pyysin selvittämään Vauvasetin tilannetta. Tämä viesti välitettiin liikkeeseen saakka ja sain viimein puhelun omistajalta. Mitään uutta informaatiota ei tosin ollut. Äitienpäivän tienoilla kävin paikan päällä liikkeessä ja sain tilannetiedotuksena saman viestin maahantuojan toimitusvaikeuksista. Touko-kesäkuun vaihteessa aloin aktiivisemmin selvitellä tilauksen etenemistä ja yritin toistuvasti soittaa Vauvasettiin sekä lähettää heille sähköpostia asiasta. Puheluihin ei vastattu, mutta yhden sähköpostin sentään sain vastineeksi. Viestissä kerrottiin kysymyksen välittämisestä toimittajalle ja luvattiin palata asiaan vajaan viikon kuluessa. Tämä jäi viimeiseksi yhteydenotoksi, jota kyseisestä liikkeestä sain.

Tee itse ensin ja laita anoppi asialle. Pyysin siis Hämeenlinnassa asuvaa anoppiani käymään liikkeessä ja välittämään viestiä omistajalle. Liikkeenharjoittaja oli pahoitellut maahantuojan toimitusvaikeuksia ja kertonut puheluihin vastaamisen olevan hankalaa, koska hänen kännykästään on näyttö rikki...

Olin etukäteen päättänyt juhannuksen olevan lopullinen rajapyykki. Kahden ja puolen kuukauden odottelua voinee jo pitää kohtuullisena asiakkaan taholta ja tämän viestin välitti myös anoppini liikkeeseen. Juhannuksen lähestyessä yritin kuitenkin vielä toistuvasti soittaa ja lähettää sähköpostia Vauvasettiin ja näin kunnioittaa alkuperäistä tilausta. Viimein ilmoitin sähköpostitse juhannusviikon keskiviikon klo 12 takarajaksi, jolloin istuimen pitäisi olla noutovalmiina, muussa tapauksessa hankkisin tuolin muualta. Yllätys ei tässä vaiheessa enää ollut suuri, ettei tähänkään viestiin vastattu.

[Päivitys 29.6.2013: Sain lopulta sähköpostia Vauvasetistä, viikko asettamani viimeisen deadlinen jälkeen. Viestissä pahoiteltiin viivästymistä ja vahvistettiin tilauksen peruminen.]

Keskiviikkona klo 12 suuntasin Espoon Lastentarvikkeeseen, josta olemme vastaavat hankinnat tehneet aikaisemminkin. Palvelu oli ystävällistä (kuten ennenkin) ja myyjä antoi hyvän käyttökoulutuksen istuimen asennuksesta ja käytöstä. Haluttu värikin löytyi suoraan hyllystä ja kaupanteko kesti yhteensä alle 10 minuuttia. Hinnalla ei Lastentarvike pystynyt kilpailemaan, mutta tässä vaiheessa saatavuus ajoi edullisuuden edelle.

Loppujen lopuksi en niinkään harmitellut edullisen kaupan pieleen menoa vaan umpisurkeata asiakaspalvelua. Tuntuu aivan käsittämättömältä, ettei yksityisyrittäjä vastaa yhteydenottoihin millään ilmoittamallaan kontaktikanavalla. Jos puhelimen näyttö on rikki, niin osta uusi. Verottajakin antanee vähentää sen verotuksessa.

Olisin arvostanut suoraselkäisyyttä tilanteen edetessä. Kun kävi selväksi, että istuimen toimitus on kestänyt yli kohtuullisen ajan, olisi liikkeenharjoittaja voinut omatoimisesti tarjota tilauksen purkua tai vähintään pitää minut ajan tasalla tilauksen etenemisestä. Täydellinen uutispimento ei yksinkertaisesti ole toimiva strategia. Pystyn ymmärtämään liikkeestä riippumattomat toimitusvaikeudet, joten tyylikkäästi hoidettu tilanne olisi pitänyt minut ja perheeni mahdollisina tulevina asiakkaina. Kaupanteon päättyessä näin olen varma, että tulevia hankintoja tehdessä Vauva.set ei pääse kovinkaan korkealle mahdollisten kauppapaikkojen listallani.

Loppu kuitenkin hyvin, joten kaikki hyvin. Uusi istuin on nyt joka tapauksessa hankittu ja paikoillaan autossa. Tyttäremme ihastui ikihyviksi "isojen tyttöjen" tuoliin, eikä olisi tätä kokeiltuaan enää halunnut istua isovanhempien auton Izi Combiin. Toivottavasti alkuihastus kantaa vielä jonkin aikaa, sillä tätä istuinta olisi nyt tarkoitus käyttää osapuilleen kouluikään saakka ja lähitulevaisuudessa kesän autoreissuilla.

Toivomme rauhallisia takapenkkiläisiä.

P.S. Nähtävästi asiakaspalvelussa on varaa parantaa monessakin lastentarvikeliikkeessä. Elina kirjoittaa Muruskuu-blogissaan toisesta tapauksesta, jossa paremmalla asiakaspalvelulla olisi voitu pelastaa olemassa oleva asiakkuussuhde.

Pelottava arki

Eilen oli kesälomani viimeinen päivä. Kahden viikon aikana sain yhteensä arviolta 12 tuntia niin sanottua omaa aikaa, kun esikoiseni vietti iltapäivän kerhossa ja samaan aikaan kuopus veteli hirsiä kotona. Kateellinen kotiäitikaverini ihmetteli, mitä oikein tein tällä vapaa-ajan tulvalla? Jouduin itsekin pohtimaan asiaa hetken, mutta jonkinlainen yhteenveto on tässä: siivousta, ruoanlaittoa, yhden leffan ja parin tv-sarjan katsomista, lukemista ja kerran jopa puolen tunnin päiväunet.

Vakavasti puhuen, en ole edellisen parin viikon aikana saanut mitään ihmeellistä aikaiseksi. On kuitenkin tuntunut vapauttavalta, että olen saanut viettää muutamia tunteja lähes päivittäin ilman, että olen aktiivisesti vastuussa kenenkään toisen hyvinvoinnista tai viihtymisestä. Jopa arkiaskareet, kuten siivous ja ruoanlaitto ovat tuntuneet tavallista mukavammilta, kun ne on saanut tehdä omassa rauhassa ja ilman apukäsiä. Helsingin Sanomien Jaakko Kangasluoma kirjoittaa toukokuun kolumnissaan, kuinka heidän lapsillaan on jonkinlainen mystinen ymmärrys kotitöiden tarpeellisuudesta. Tämän johdosta vanhemmat saavat tehdä niitä rauhassa eli varastaa ylimääräisen hetken omaa aikaa vaikkapa ruokaa laittaessaan. Meillä ei. Jos Kangasluoman perheessä paras nakkikeitto syntyy tuijottamalla, meillä se syntyy vähintään yhden apukokin tunkiessa lusikkaansa soppaan sekä toisen roikkuessa kiinni jalassa ja pyrkiessä syliin.

Keskiviikon leikkitreffit olivat vanhempien osalta melkoisen väsynyttä menoa. Lapsilla riitti virtaa juosta ympäri ravintolaa ja Lelumuseota vanhempien lähinnä keskittyessä päivittelemään omaa nuutunutta olotilaansa. Jossain vaiheessa ilmoille nousi lausahdus: "tarvitsen lomaa lapsista". Ymmärrän kyllä ajatuksen ja välillä itselläkin on samanlaisia tuntemuksia. Asiaa eilen nopeasti pohdittuani en kuitenkaan keksinyt oikeastaan mitään, mitä todella haluaisin tehdä, mikäli oikeasti saisin muutaman päivän lapsivapaata aikaa. Kaikesta vaivasta ja väsymyksestä huolimatta nautin lasteni kanssa peuhaamisesta, enkä todellisuudessa haluaisi juuri tällä hetkellä taukoa kotivanhemmuudesta. Esimerkiksi hankaluudet ruoanlaitossa onnistun yleensä kääntämään iloksi lasten kiinnostuksesta ruoan valmistusta kohtaan ja kauppareissujen stressaavuus helpottuu, kun ottaa lapset mukaan varsinaiseen toteutukseen. Toki satunnaiset, lyhyet tauot ovat tervetulleita ja tarjoavat mahdollisuuden tuulettumiseen yksin tai vaimon kanssa.

Tästä auvosta huolimatta ensi viikosta alkava arki ahdistaa hieman. Arjella tarkoitan päiviä ja viikkoja, jolloin tekemistä eivät rytmitä mitkään kalenteriin sidotut säännölliset harrastukset ja tapahtumat. Pikku hiljaa ovat kaikki talvikauden urheiluharrastukset jääneet kesätauolle ja saman kohtalon ovat kokeneet lasten muskarit, vauvauinnit ja kerhot. Jäljelle jäävät vain tyhjät kalenterin lehdet ja kaksi aktiivista lasta. Lapset varmasti viihtyvät kotioloissa ja pihalla aivan mainiosti vaikka joka päivä, mutta itsellä saattaa tulla jossain vaiheessa  mitta täyteen.

Todellisuudessa suurin haaste ei välttämättä olekaan arjen pyörittäminen, vaan muutos muiden organisoimasta ohjelmasta itse keksimiseen. Epäilen, että jos viettäisin aikaani pääasiassa konttorilla, kokisin kesäajan alkamisen pelkästään positiivisena ja olisin täynnä ajatuksia miten viettää aikaa perheen kanssa. Jostain syystä kotioloissa vietetty aika ei saa aikaan samanlaista innovaatiopiikkiä. Olen  viime aikoina havainnut samanlaista urautumista rutiineihin kuin ensimmäiselläkin hoitovapaalla, huolimatta siitä, että erikseen yritin taistella sitä vastaan.

Pohdiskelin aivan hoitovapaan aluksi sitä, onko lapsiperheessä varsinaisia rutiineja lainkaan. Nyt voin vastata, että kyllä on, mutta ne eivät ole tärkeitä niinkään lapsille vaan kotona olevalle vanhemmalle. Viikko-ohjelmaan merkitty kerhoretki antaa oivan tekosyyn heittää oma mielikuvitus narikkaan ja olla tyytyväinen siitä, että edes hetkellisesti tarvitsee huolehtia vain yhden lapsen viihtyvyydestä. Tällä hetkellä on elävästi mielessä työpaikalla opittu mantra rutiinien rikkomisesta. Kun mukavuusalueelle on päästy, keksitään jotain, mikä pakottaa muokkaamaan toimintaa uuteen uskoon. Toivottavasti luvassa on palkitsevia hetkiä lasten kanssa, eikä ruokakuntamme luisu välittömään kaaokseen normaalirutiinien puutteessa.

Kahden viikon kesäloma

Eilen se alkoi, kahden viikon "kesälomani".

Varsinaisesta lomasta ei oikeasti voi puhua, mutta sellaiselta se on ajatuksissa tuntunut, erityisesti etukäteen. Toukokuun vaihduttua kesäkuuksi alkoi esikoisellani seurakunnan järjestämä kesäkerho, joka on tavallaan kahden viikon jatkoaika talvikauden päiväkerholle. Päiväkerho järjestettiin kahdesti viikossa aina aamuisin ja niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa, ehtiminen puistoon kello yhdeksäksi osoittautui aamu-uniselle perheellemme lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Muistan ehtineeni kerhon alkuun ajoissa ehkä kerran koko edeltäneen neljän kuukauden jakson aikana, muuten olimme muodikkaasti 5-15 minuuttia myöhässä.

Kesäkerho sitä vastoin järjestetään vasta iltapäivällä ja juuri sopivasti lounasajan jälkeen. Tyttö kerhoon ja poika sen jälkeen takaisin kotiin nukkumaan parin tunnin päiväuniaan. Ja tämä autuus peräti kolmesti viikossa. Ennen kerhojakson alkua hekumoin mielessäni tuolla kahden tunnin pätkällä, jolloin saisin tehdä aivan mitä itse haluaisin. Näin pitkää yhtäjaksoista "omaa aikaa" en muista kokeneeni sitten ensimmäisen hoitovapaan ja esikoisen päiväuniajan. Valinnan vaikeutta tulee lähinnä siitä, nostaako jalat ylös sohvalla vai pitäisikö itsekin nukkua nokkaunet keskellä päivää.

Ensimmäinen päivä tosin meni täysin hellan ääressä ja asuntoa siivotessa. Ihan kiva, että löysin aikaa tehdä näitä kotitöitä kenenkään häiritsemättä, mutta todellisuus verrattuna kuviteltuun oli melkoinen pettymys. Tänään sentään pystyin toteamaan, että kotitöiden päättymätön tehtävälista oli kerrankin melkein tyhjä. Jaksoin sentään laittaa pesukoneen päälle, mutta loppuajan käytin rentoutumiseen ja tämän tekstin kirjoittamiseen. Toivoisin vain, että lämpötila ulkona hieman laskisi, jotta myös sisällä pystyisi olemaan ilman taukoamatonta hikivirtaa. No, kaikkea ei voi saada.

Lopuksi pitää vielä raportoida taas yhdestä merkittävästä virstaanpylväästä esikoisen elämässä: Reilun yhden kesän potkupyöräilyn jälkeen istutin tytön kaveriperheeltä lainatun polkupyörän selkään ja homma lähti sujumaan käytännössä saman tien. Vielä on hieman tekemistä vauhdin hallinnassa eli jarrujen käyttö ei tule vielä selkäytimestä. Pidemmät ja jyrkemmät alamäet saavat aikaan tervettä pelkoa kypärän sisällä. Luvattu retki jäätelökioskille, kun pyöräily on riittävästi hanskassa, toimii toivottavasti riittävänä motivaationa harjoittelussa. Kesän jatkoa odotellessa...