Muistoja seinissä (Ajatuksia asumisesta, osa II)

Ikääntynyt isoäitini muutti pari vuotta sitten palvelutaloon asunnosta, jossa oli asunut vuosikaudet ukkini kanssa. Ukista oli aika jättänyt hieman aiemmin ja asuminen vanhassa talossa oli käynyt liian hankalaksi liikuntakyvyn heiketessä. Muuton lähestyessä ja tavaroita läpikäydessä isoäiti valitteli lähtemisen vaikeutta ja kertoi monien hyvin muistojen olevan sidottuja niihin seiniin. Äitini oli asiasta eri mieltä ja tolkutti isoäidille useaan otteeseen muistojen olevan pään sisällä ja seuraavan kyllä uuteenkin kotiin.

Olin itsekin vahvasti kallellaan äitini näkökulmaan päin, kunnes asunnon vaihto tuli itselle eteen. Aiemmista asunnoista lähteminen ei ollut tuottanut kummoisiakaan tunteita, mutta nyt, ensimmäisestä omistusasunnosta pois muuttaminen pelotti etukäteen siinä määrin, että järkisyin helposti perusteltava asunnon myyminen lykkääntyi usealla kuukaudella lähdön hetkeä hirvitellessä.

Edellinen asunto oli oikeasti ensimmäinen, joka oli tuntunut pysyvältä, turvalliselta, omalta... sanalla sanoen: kodilta. Sisään muuttaessa ja neljän sitä seuranneen vuoden aikana oli asunnon remontointiin ja parannukseen käytetty lukemattomia tunteja, hikeä ja maalilitroja. Edellisten asukkaiden purkkavirityksiä oli hiljalleen vaihdettu omiin virityksiin ja suunnitelmissa oli koko ajan jotain uutta, jota voisi alkaa parantelemaan. Jos asuntoon olisi jääty pidemmäksi aikaa, olisi tekemistä varmasti riittänyt vielä seuraavallekin neljälle vuodelle. Vaikka omaa kädenjälkeä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa ammattimaiseksi, on se kuitenkin omaa ja onnistumiset sekä virheet tuntuvat siksi erilaisilta.

Asunnon infrastruktuurin lisäksi kotiin liittyy paljon muistoja, jotka ovat nimenomaan kytkeytyneet paikkaan. Edellinen asunto oli ainut koti, jonka kumpikaan lapsistamme oli koskaan tuntenut. Molemmat lapset oli kannettu sairaalasta kotiin paksuihin talvivaatteisiin käärittynä saman kynnyksen yli reilun kahden vuoden välein, ensimmäiset askeleet oli otettu saman katon alla, toinen lastenhuoneessa, toinen olohuoneessa ja saman keittiön kaappeja oli purettu kumpikin vuorollaan ja lopulta yhteistuumin. Olarissa oli itketty harmitukset, naurettu isin hölmöilyille ja opeteltu tärkeitä taitoja elämää varten, kuten pottailua ja omalla lusikalla syömistä.

Muistot eivät onneksi häviä mihinkään, eivätkä oikeasti ole sidottuja mihinkään tiettyyn paikkaan. Tosiasia on, että kaikki yllämainitut tapahtumat olisivat tapahtuneet joka tapauksessa riippumatta siitä, minkä seinien sisustaa tuolloin olisi kutsuttu kodiksi. Sattuman oikusta kotimme sijaitsi Olarissa ja noiden seinien ajatteleminen tuo muistot jälleen elävinä mieleen, missä vain satun itse olemaan.

Linnut asuvat seinissä, muistot seinien kuvissa?

Loppujen lopuksi nimenomaan lapset olivat se viimeinen asia, joka kallisti vaakakupin toiseen suuntaan ja teki asunnosta kodin. Lapset myöskin toistaiseksi seuraavat asunnosta toiseen, joten kodin tuntua ei uudessakaan asunnossa tarvitse kauaa odotella. Uusia muistoja syntyy koko ajan lisää ja esimerkiksi kuopuksen ensimmäisiä sanoja odotellaan yhä. Niiden hetki tulee ajallaan ja niitä voi tulevaisuudessa muistella silloisia seiniä ajattelemalla.

Jälkikäteen ajateltuna alkukesä ei ollut luopumisen kannalta paras hetki asunnon myymiseen, vaikka kauppa kävikin hyvin ja nopeasti. Pitkän talven jäljiltä pihayhteisö oli jälleen aktivoitunut ja lapsilla oli käytännössä koska tahansa leikkiseuraa pihassa tai sitten taloyhtiön lapset leikkivät keskenään milloin kenenkin kotona. Itsekin viihdyin hiekkalaatikolla taas monin verroin paremmin, kun lapsia ei tarvinnut koko ajan viihdyttää ja juttuseuraa löytyi muista vanhemmista. Syntyneet kaverisuhteet naapuriperheisiin eivät toivottavasti surkastu asunnon vaihdon myötä, vaikka leikkitreffien järjestäminen vaatiikin ylimääräistä vaivaa.

Varsinainen lähteminen vanhasta asunnosta ei lopulta aiheuttanutkaan mitään suurempaa tunnekuohua. Kun päätös myymisestä oli syntynyt alkoi koti pikku hiljaa muuttua taas asunnoksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tavara alkoi löytää tietään laatikoihin ei vanha asunto enää tuntunut siltä samalta kodilta, jossa oli asuttu viimeiset neljä vuotta. Ensi vaiheessa laatikot täyttyivät kaappien sisällöllä, eikä muutos ollut erityisen huomattava. Hiljalleen hyllyt alkoivat tyhjentyä ja laatikoiden määrä lisääntyi. Viimein hävisivät kirjahyllytkin, taulut muuttivat autokyydillä seuraavan osoitteeseen ja tyhjät seinät tuntuivat kannustavan nopeampaan pakkaamiseen.

Muuttopäivänä tyhjää asuntoa katsellessa tirautimme vaimon kanssa muutamat kyyneleet. Itselleni kodista lähdön kliseen täydensi näky itkua tihrustavasta vaimostani kävelemässä kohti autoa ruukkukasvi sylissään. Lyhyt ajomatka uuteen osoitteeseen käänsi kuitenkin ajatukset päälaelleen ja uuden asunnon tyhjiä seiniä katsellessa päässä pyörivät lähinnä uudet mahdollisuudet sekä tuntemattomuudessaan jännittävä tulevaisuus.

Osa lasten leluista muutti ensimmäisten tavaroiden joukossa ja uuden kodin rakentaminen alkoi.

Nyt edellistä kotia muistellessa jään lähinnä kaipaamaan ihmisiä, en niinkään asuntoa. Järkiperustelut ajoivat tunnesiteiden ohi jo asuntoa kaupatessa ja sama järjestys on säilynyt asunnon myymisen jälkeenkin. Syntyneistä kaverisuhteista pyritään pitämään kiinni ja vahvimmat varmasti säilyvät vielä useita vuosia. Samoin kävi aikanaan opiskelujen loputtua, kun ennestään tuntemattomia ihmisiä yhdistänyt opiskelu ja opiskelijaelämä päättyi ja kaikki hajaantuivat kuka mihinkin yritykseen töihin sekä asumaan eri kaupunginosiin ja jopa kaupunkeihin.

Palaan kuitenkin mielessäni uudestaan pohtimaan isoäitini näkemystä muistojen asumisesta seinissä. Aiemmin en pystynyt tätä ajatusta täysin ymmärtämään, mutta nyt tuo huoli tuntuu täysin perustellulta, vaikka järki sanookin toista. Olen kuitenkin tyytyväinen, että pelkästään muistojen takia emme jääneet laakereillemme lepäämään, vaan uskalsimme hypätä kohti tuntematonta ja uskomme eteen sattuvan jotain edellistä asuntoa parempaa. Ajan kanssa uudetkin seinät alkavat ympäröidä kotia ja uudet muistot tallentuvat aiempien jatkoksi. Seinät vaihtuvat, mutta koti pysyy.