Ylpeys ja turhat luulot

Ylpeys on monitahoinen tunne. Saavutetuista merkkipaaluista voi tuntea absoluuttista ylpeyttä, johon ei varsinaisesti vaikuta muu kuin tietoisuus tehdystä työstä. Lisää ylpeyden aiheita voi saada, kun saavutuksia aletaan vertaamaan johonkin. Vertailukohtana käytetään yleensä joko yhteiskunnan tarjoamaa normistoa tai vielä useammin oman vertaisryhmän menestystä. Omien saavutusten suhteen ylpeyden määrään on vaikuttanut esimerkiksi se, kuinka nopeasti joku merkkipaalu on tavoitettu, kuinka hyvin tai kuinka harvinaista kyseiseen saavutukseen pääseminen on. 

Yhteiskunta tuntuu rakentuvan jatkuvan menestyksen tavoittelun periaatteille, jossa tarkoitus on saavuttaa jotain enemmän kuin naapurilla tai ainakin enemmän kuin mitä itsellä juuri sillä hetkellä on. Tästä näkökulmasta katsoen jatkuva vertaaminen työkavereihin tai tuttaviin käy meiltä luonnostaan ja saattaa välillä jopa toimia kimmokkeena tavoitella uusia päämääriä.

Vanhemmaksi tulon jälkeen olen alkanut tuntea ylpeyttä myös omien lasten saavutuksista. Valitettavasti samat periaatteet pätevät myös niihin ja lasten oppimia asioita luonnostaan vertaa muiden leikkipuiston ja kaveripiirin lapsien saavutuksiin. Mikäli oma lapsi on oppinut keskimääräistä aikaisemmin liikkumaan tai puhumaan, tuntuu saavutus entistä hienommalta kuin pelkästään tietoisuus omaksutusta taidosta. Mittarina voidaan käyttää myös neuvolakäyntien yhteydessä käytävää keskustelua lapsen kehityksestä (yhteiskunnan normisto), mutta iän karttuessa neuvolakäynnit harvenevat ja jäljelle jää enimmäkseen vertaisryhmään vertaaminen.

Harmillisesti annan ylpeyden välillä kuulua myös keskusteluissa. Mikäli lapseni on omaksunut jonkin taidon todella aikaisin tai nykytaso on selvästi normiston yläpuolella kuuluu isän ylpeys varmasti myös puheissa. En tietoisesti yritä vähätellä kaverien lasten saavutuksia kerskailemalla oman tyttären erinomaisuudella, mutta herään aina välillä tajuamaan, että juuri tältä saattaa puheeni ajoittain kuulostaa. Vanhempana itselläni on vielä oppimista erottaa terve ylpeys turhanpäiväisestä ylpeilystä. 

On vähintään terveellistä huomata, ettei oma lapsi ole joka asiassa keihäänkärki, joka omaksuu uudet taidot ensimmäisten joukossa. Oman lapsen kielellinen kehitys on ajoittain tuntunut jopa hitaalta, kun kaveriperheen osapuilleen samanikäinen lapsi on pienestä pitäen ollut puheiltaan varsinainen ruuneperi. Poika oppi puhumaan todella aikaisin ja on sepittänyt omat satunsa heti puheen alettua. Tähän verrattuna ei millään puhujanlahjoihin liittyvällä kehitysaskeleella ole juuri voinut lähteä ylpeilemään. 

Kateutta en toisten lasten saavutuksista ole kuitenkaan koskaan kummemmin tuntenut. Olen osannut suhtautua toisten lasten jonkin osa-alueen nopeaan kehitykseen sillä ajatuksella, että jossain vaiheessa erot kuitenkin tasaantuvat. Vaikka oma lapsi ei osaakaan lukea ja kirjoittaa neljävuotiaana, on näiden taitojen hankkimiseen vielä runsaasti aikaa ja viimeistään ensimmäisen luokan jälkeen tyttö voi lukea omat Aku Ankkansa ja prinsessakirjansa ilman vanhempien apua. Erojen tasaantuminen on hyvä ymmärtää myös toiseen suuntaan ja asettaa puheissaan oman lapsen saavutukset oikeisiin mittasuhteisiin.

Joissain asioissa toisten lasten taitotason huomaaminen voi toki olla hyväksi muulla tavoin. Kaveripiirin musiikilliset lahjakkaat lapset tai voimistelumestarit saavat miettimään omien lasten harrastuksia, joiden aloittaminen saattaisi muuten hautautua arkirutiinien pyörittämisen alle. Harrastusvaihtoehtoja onkin sitten lukemattomia. Onko parempi aloittaa harrastus, joka mahdollisesti kehittää jotain toistaiseksi piilevää taitoa vai keskittyä entuudestaan vahvoihin alueisiin?

Lapset itse ovat kaikista näistä vertailuista ja normistoista autuaan välinpitämättömiä. He osaavat suhtautua taitojen eritasoisuuteen luontevasti, eivätkä tee niistä numeroa. On hienoa, että he saavat elää elämänsä ensimmäiset vuodet vailla mittareita ja kehittyä omaan tahtiinsa. Myöskään ylpeys ei nosta hattuaan, vaan omaksuttu taito otetaan sellaisenaan ja jatketaan kohti seuraavia rajapyykkejä. Aikaa vertaisryhmän eriarvoistumiselle tulee varmasti myöhemmin. Viimeistään koulussa kehitystä aletaan todenteolla mittaamaan ja jossain vaiheessa asteikot, sekä niiden merkitys, tulevat tutuksi myös lapsille. Myöhemmin elämässä on väliä, kuka tekee asiat paremmin, nopeammin ja tehokkaammin, mutta toistaiseksi annan lasteni nauttia elämästään ilman mittanauhaa ja sekuntikelloa.