Lopun alku

Hoitovapaata on nyt puoli vuotta takana ja edessä häämöttää vielä kaksi ja puoli kuukautta. Kun laskee mukaan ennen hoitovapaata pidetyn isäkuukauden, en itse asiassa ole tämän vuoden puolella ollut töissä kuin noin kaksi viikkoa. Ajatus töihinpaluusta tuntuu vielä tässä vaiheessa melko kaukaiselta ja ajatuksissa pyörii pikemminkin suunnitteilla oleva remontti sekä esikoisen parin viikon päästä alkava päiväkotiaika.

Työasiat ovat tulleet iholle aivan viime päivinä, kun työpaikalla on käynnissä vuosittaisista suoritusarvioinneista sekä niihin liittyvistä ylennyksistä ja/tai palkankorotuksista tiedottaminen. Olen ollut puheissa parin samassa yrityksessä työskentelevän kaverin kanssa ja tämä aihe on tullut väistämättä esille. Kun arvioinnit ensimmäisen kerran nousivat keskustelussa pöydälle, tuli se lähes puun takaa, sillä en ollut uhrannut asialle juuri ajatustakaan. Normaalisti tähän aikaan vuodesta asia on ollut hyvinkin ajankohtainen, sillä samalla määräytyy seuraavan 12 kuukauden palkkataso ja saa jonkinlaisen kuvan siitä, vastaako oma mielikuva edellisen vuoden työpanoksesta esimiesten mielikuvaa.

Tänä vuonna olen ollut turvassa oman kuplani sisällä ja suojassa jatkuvalta arvioinneista muistutteluilta. Ilmeisesti kuplan sisällä olen myös poissa silmistä ja mielistä, sillä tämän tekstin julkaisuhetkellä odottelen edelleen tietoa omista arvioinneistani, joista normaalisti olisi tiedotettu puhelimitse jo vajaa viikko sitten. No, eipä niillä vaikutusta nykytilanteeseen ole kuitenkaan, joten ehdin odottaa vielä hetken. Tällä hetkellä suoritusarvioinnin saa lähes välittömästi ja palaute on huomattavasti suorempaa ja yleensä kriittisempää kuin työpaikalla.

Toinen tapaamistani tuttavista oli saanut kaipaamansa ylennyksen ja sitä kautta myös tuntuvan palkankorotuksen. Asiasta kuullessani tunsin pienen kateuden peikon nostavan päätään ja kilpailuvietin heräävän. Ilokseni kuitenkin huomasin, että tunteet hävisivät jopa nopeammin kuin olivat syntyneet. Siinä hetkessä tajusin, kuinka vähän oikeasti tällä haavaa kaipaan työpaikan tarjoamaa kilpailukenttää sekä siihen liittyviä palkintoja ja tunnustuksia. En missään nimessä haikaile täysipäiväiseksi koti-isäksi  ryhtymisestä ja palaan aikanani mielellään takaisin työelämään. On monia asioita, joita työpaikalta ja työyhteisöstä kaipaan, mutta jatkuva eteenpäin pyrkiminen ja menestyksen tavoittelu eivät ole niitä.

Oheinen sarjakuva kuvaa hyvin sen, miltä viimeisen puolen vuoden aikana on tuntunut (klikkaa kuvaa lukeaksesi sen suurempana.) Vaikka en olekaan jättäytynyt lopullisesti pois oravanpyörästä, soveltuu sarjakuvan sanoma kyllä hyvin myös lasten kanssa kotona vietettyyn hoitovapaaseenkin. Hetkellinen tauko työarjesta on ollut vapauttava kokemus ja asettanut asioita jälleen perspektiiviin.

Puolen vuoden rajapyykki on jollain lailla pysähdyttävä hetki. Olen jo tässä vaiheessa ollut kotona pidempään kuin ensimmäisellä yrittämällä ja työmäärä on lapsiluvun lisäännyttyä ollut moninkertainen parin vuoden takaiseen verrattuna. Tässä vaiheessa on hyvä katsahtaa hieman taaksepäin ja tehdä henkilökohtainen välitilinpäätös kuluneesta hoitovapaasta. On paljon asioita, joita olisin halunnut tehdä tai kuvittelin saavani aikaan, mutta harmillisesti elämä on tullut hyvien suunnitelmien tielle. Asuntokaupat, muutto ja muut yllätykset ovat pistäneet kuvitellut polut uusille urille, mutta lasten kanssa vietetty aika on silti ollut antoisaa.

Kaksi ja puoli kuukautta hoitovapaata on siis vielä jäljellä ja sen aikana tulee tapahtumaan vielä ainakin yksi mullistus molempien lasten elämässä. Päiväkotielämän aloittaminen (esikoisella tosin toiseen kertaan) ja isän töihin paluu tulee varmasti tuomaan omat haasteensa arkeen, mutta viimeisen puolen vuoden aikana toisistamme opitut asiat auttavat varmasti tämänkin rajapyykin yli. Turha kuitenkaan liikaa vielä murehtia tulevia. Nyt keskitymme lasten kanssa ottamaan jäljellä olevasta hoitovapaasta kaiken irti.


P.S. Sarjakuva kaapattu osoitteesta http://imgur.com/V6KoHbF