Arki muuttuu

Sunnuntaiaamu valkeni tänään samanlaisissa merkeissä kuin ennenkin. Heräsin perheestämme ensimmäisenä ja sain nauttia auringonnoususta tovin yksikseni, ennen kuin esikoisemme alkoi huutelemaan sängystään vanhempiensa perään. Tytön siirryttyä pikkuveljeään tai äitiään herättämättä olohuoneen puolelle leikkimään legoilla, aloin valmistella aamupalaa itselleni sekä lapsille.

Kaikesta tavanomaisuudestaan huolimatta päivän olisi pitänyt tuntua jotenkin erikoiselta. Tänään on hoitovapaani viimeinen päivä ja huomenna on jälleen paluu työympyröihin, leveämmän leivän ääreen. En kuitenkaan kokenut tarvetta aloittaa päivää shampanjalla, surkutella aikakauden loppua tai liimailla "Ohi on 259"-tarroja pitkin ympäristön roskiksia ja puhelinpylväitä.

Elämä kotivanhempana on hyvinkin rutiininomaista ja arki noudattelee vahvasti tiettyjen päivän hetkien määrittelemää kiertokulkua. Päivittäinen työrupeama muistuttaa draaman kaareltaan linjastotyöläisen arkea, sillä erotuksella, että työpäivän päättymistä ei ilmoiteta kellon soitolla ja työrupeamat kestävät periaatteessa aamun koitosta iltaan saakka.

Pyhistä lupauksista ja hoitovapaan alun vastaan pyristelystä huolimatta päivittäinen arki asettui uomiinsa hyvinkin nopeasti. Vaikka tarkoitus oli keksiä kaikenlaista tekemistä sekä itselle että lapsille, kesti vain muutamia viikkoja kunnes päivät koostuivat ruokailujen ja päiväunien välissä olevista lyhyistä hetkistä, joiden aikana ei mitään kirjasto-, leikkipuisto- tai kauppareissua kummoisempaa ollut aikaa tehdä. Lisäksi on pakko myöntää, että elämä lasten kanssa on sujuvampaa, kun on tietyt rutiinit, joista pitää kiinni. Lasten on helpompi hahmottaa päivän kulkua, kun ateriat ilmaantuvat lautasille osapuilleen samaan aikaan päivittäin ja hampaiden pesu tarkoittaa joko päivän alkua tai loppua. Omat lapsemme ovat onneksi suhteellisen mukautuvaisia, mutta siitä huolimatta saamme iltaisin kärsiä seuraukset päivistä, joiden kulku poikkeaa oleellisesti normaalista.

Huomisesta alkaen arjen kuviot pitää määritellä ja keksiä taas uudestaan, ainakin osittain. Nuorimmaisemme on ollut isosiskonsa mukana tutustumassa päiväkotiin jo edellisen kahden viikon ajan ja henkilökunnan mielestä asettunut taloksi hyvin. Tästä huolimatta odotan jännityksellä huomisaamua, kun tosipaikka tulee eteen ja jätän molemmat lapseni toisten hoidettavaksi kokonaisen työpäivän ajaksi. Tietoisuus siitä, että lapset ovat todella hyvässä hoidossa, ei välttämättä kanna loppuun asti, kun takana on 10 kuukauden yhtäjaksoinen rupeama lasten kokopäiväistä hoitovastuuta. Todennäköisintä silti on, että ensimmäisen aamun erohetki tulee olemaan vaikeampi isälle kuin kummallekaan lapsista.

Työ- ja päivähoitokuvioiden järjestelyistä on kotonamme puhuttu loppujen lopuksi verrattain vähän. Periaatteet siitä, kuka vie lapset aamulla ja kuka hakee iltapäivällä, ovat selvillä, mutta käytäntö näyttää, millaiseksi arki näiltä osin muodostuu. Kuviossa pitää ottaa vielä huomioon sekä lasten että vanhempien harrastukset, jotka saattavat sekoittaa hakukuvioita. Vielä on hiomatta muun muassa se, miten hoidetaan ruoanlaitto siten, että perheen iltaruoka on osapuilleen valmiina tarjolla, kun iltaisin kokoonnutaan tahoiltamme yhteisen pöydän ääreen. Viime aikoina tarvittavat kokkaukset on hoidettu nuorimmaisen päiväunien aikana, mutta nyt tähänkin järjestelyyn tulee pakon edessä muutos.

Lasten päivittäinen rytmi saanee entistä tarkemmin säädellyn rungon päiväkodin rutiinien seurauksena. Äidin arki selviää pienimmillä muutoksilla, mutta allekirjoittaneen kohdalla ero on huomattava. Hyvästi aamupalan keskeytyminen kuopuksen vessahätään, tervetuloa häiriötön lounastauko. Tervemenoa keskustelut eri prinsessojen tanssiaisasuista, kääntyköön puhe ITIL-prosessien implementoimiseen globaaleissa yritysfuusioissa. En kai missään vaiheessa väittänyt, että kaikki muutokset olisivat parempaan suuntaan...

Aivan täysin en koti-isän roolista hennonnut päästää irti, vaan jatkan tekemällä nelipäiväistä viikkoa ainakin kuluvan vuoden loppuun. Tästä huolimatta arki määritellään jatkossa työpäivien perusteella, pelkästään jo siitä syystä, että niiden osuus viikon päivistä on aavistuksen verran suurempi. Tuleva viikko, todennäköisesti vielä seuraavakin, menee perheeltämme uuteen tilanteeseen totuttautuessa ja arkirutiinien hakiessa muotoaan.

Vaikka olen ollut vastaavassa tilanteessa kerran aiemminkin, jännittää alkava viikko tavanomaista enemmän. Osoittautuupa muutos hyväksi tai huonoksi, on kyseessä kuitenkin yhden ajanjakson loppu. Hoitovapaasta käteen jääviin asioihin palaan tuonnempana, jahka saan itse summattua asioita yhteen.

Vielä malja iltateetä hoitovapaan päättymisen johdosta ja pää tyynyyn odottelemaan uuden arjen alkamista.

*****

Kun perustin Sakkokierroksen, oli ideana kirjoittaa koti-isän mieltä askarruttavista asioista hoitovapaan aikana. Aiheet ovat vaihdelleet (erityisesti alussa) ruokareseptien jakamisesta syvällisempiin pohdintoihin, kunnes oma tyyli on alkanut pikku hiljaa löytyä syksyn loppua kohden. Tarkoitus oli pitää kirjoitusprojekti hoitovapaan mittaisena ja viime aikoina, koti-isyyden lähestyessä loppuaan, ovat ystävät ja kylänmiehet kyselleet Sakkokierroksen tulevaisuuden suunnitelmia. Asiaa pintapuolisesti pohdittuani, on pakko sanoa, että en todella tiedä, mitä jatkossa tapahtuu. 

En ainakaan vielä ole valmis puhaltamaan pilliin ja lopettamaan tätä projektia tähän. Lähitulevaisuudessa kangastelee muutamia aiheita, joista voisin kuvitella kirjoittavani, kuten varsinainen töihinpaluu, työelämän sovittaminen isän roolin kanssa sekä tuo mainitsemani tilinpäätös hoitovapaan saldosta.

Kiitokset kuitenkin jo tässä vaiheessa lukijoille, jotka olette jaksaneet näitä kirjoitelmia käydä lukemassa. Toivon mukaan muutamia kiinnostuneita löytyy jatkossakin, vaikka koti-isä liittyykin taas osaksi tietotyöläisyhdyskunnan harmaata massaa. Kotivanhemmuus on ohi, mutta isyys jatkuu. 

Vuoden isä

Aiemmin viikolla YLE uutisoi Sosiaali- ja terveysministeriön jakaman "Vuoden isä"-palkinnon myöntämisestä. Palkinto on jaettu vuodesta 2006 saakka isille, jotka ovat omalla esimerkillään edistäneet isyyden arvostusta sekä työn ja perheen yhteensovittamista. Tänä vuonna YLE mainitsi perusteluiksi mm. isyysvapaan, isäkuukauden ja vieläpä vanhempainvapaankin käytön sekä ajoittaisen koti-isyyden.

Uutinen vääjäämättä lähti leviämään sosiaalisessa mediassa ja kirvoitti ansaitusti humoristisia kommentteja kunniamaininnan myöntämiskriteereistä. Pohjimmiltaan ihmeteltiin sitä, kuinka lakisääteisten oikeuksien käytöstä voidaan palkita komealta kalskahtavalla "Vuoden isä"-arvonimellä.

Allekirjoittanutta uutinen kiinnosti siinä määrin, että kävin etsimässä ministeriön alkuperäisen tiedotteen, josta onneksi selvisi hieman tarkemmat perustelut kolmen valitun ansioista. Kävi ilmi, että työn ja perhe-elämän yhdistämisen lisäksi ansiolistalta löytyy isien perhevapaiden ilosanoman levittämistä sekä työpaikkojen isäystävällisten käytäntöjen edistämistä. Erityisesti koskettivat perustelut kolmannen palkinnon saajan kohdalla. Tom Björkfors hoitaa yksinhuoltajana kahta autistista poikaansa ja tekee työnsä lyhennetyn työajan ja etätöiden puitteissa. Hänen tekemistään ratkaisuista voi kuka tahansa isä ottaa opiksi ja harkita omalla kohdallaan, mihin tärkeysjärjestykseen elämänsä palaset asettaa.

Vaikka YLE:n tiivistelmä alkuperäisestä tiedotteesta osoittautui vähintäänkin puutteelliseksi, sai se silti pohtimaan, kuinka hyvin itse on suoriutunut isyyden vaatimuksista, erityisesti kuluneen vuoden aikana.

"Vuoden isä"- tai "Vuoden vanhemmat"-palkintoja on meidänkin perheessämme jaettu huumorimielessä jo esikoisen syntymästä saakka. Tämän vuoden puolella palkinnon on voinut voittaa mm. antamalla kolmivuotiaan valvoa uuden vuoden aattona reilusti puolen yön yli, viemällä lapset epähuomiossa kuumeisina uimaan, antamalla esikoisen syödä 12 palloa jäätelöä laivan jälkiruokabuffetista tai sallimalla lasten katsoa piirrettyjä tuntitolkulla, koska itse ei ole jaksanut keksiä jälkikasvulle mitään tekemistä.

Vakavasti puhuen, lasten kanssa kotona vietetty aika on ollut arvokasta ja sen vaikutukset toivottavasti näkyvät vielä vuosienkin päästä. Pelkästään sen varjolla ei kuitenkaan ainakaan allekirjoittaneen onnistumista isänä voi arvioida. Hoitovapaiden käyttäminen ei ole itseisarvo, jonka perusteella isä voidaan luokitella "paremmaksi" kuin töissä käyvä ilta- ja viikonloppuisä. Välillä tuntuu, että hoitovapaan kuluessa vääjäämättä loppuun, tekee pelkästään rutiineihin leipääntyminen isänä olemisesta tarpeettoman työlästä. Toivoisin todella pystyväni olemaan enemmän henkisesti läsnä ja mukana lasteni arjessa, mutta ajoittain he joutuvat valitettavasti tyytymään lähes pelkkään fyysiseen läsnäoloon ja säännöllisesti ruokapöytään ilmaantuviin aterioihin.

En silti koe, että olisin millään lailla epäonnistunut vanhempana. Arvioin itseni kyllä hyväksi isäksi, vaikka toivoisinkin pystyväni vielä jollain lailla parempaan. STM:n "Vuoden isä"-palkinto antaa itse asiassa jonkinlaisen ulkoisen mittariston oman panoksen arviointiin ja noiden mittareiden perusteella olen vähintäänkin hyvää keskitasoa. Tom Björkforsin tasolle en mitenkään pääse, mutta toivon myös syvästi, etten koskaan päädy lähellekään vastaavaan tilanteeseen. Nostan hänelle hattua ja onnittelen hyvin ansaitusta kunniamaininnasta.

Omaa suoritustani arvioiva raati koostuu kahdesta äänioikeudettomasta jäsenestä sekä välillisesti näiden äidistä ja muista sukulaisista neuvonantajien rooleissa. Palaute on yleensä välitöntä, suoraviivaista ja kaikkea muuta kuin objektiivista. Toistaiseksi arvosana häilyy jossain rasittavan ja korvaamattoman välimaastossa ja päivittäiset, jopa hetkittäiset vaihtelut ovat suuria. Paradoksaalisesti teot, joita itse pidän hyvän isyyden tunnusmerkkeinä, saattavat hetkellisesti heilauttaa suosioni täysin pohjamutiin.

Ministeriö otsikoi Vuoden isä-tiedotteensa toteamuksella: "Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen on mahdollista." Tämä tuskin tuli kenellekään enää uutisena. Uskon kaikkien kansalaisten tuntevan ainakin yhden sotien jälkeisen Suomen äidin, joka on sovittanut yhteen perheenhoidon ja työssä käymisen.

Isien kohdalla tilanne on toki edelleen toinen. Omassa tuttavapiirissäni perhevapaiden käyttö on onneksi jo arkipäivää ja vaikka isäkuukausi ilmeisesti käytetäänkin yleensä lähinnä perheen kesken lomailuun, on suuntaus silti oikea. Hoitovapaiden käyttö on selvästi harvinaisempaa, mutta näitäkin esimerkkejä alkaa jo löytymään. Muistan itse aina kysyttäessä ja kysymättä mainostaa hoitovapaan autuutta ja positiivisia vaikutuksia, mutta ymmärrän kyllä tiettyyn rajaan asti perheitä, joissa lastenhoitovastuu kaatuu perinteiseen malliin pääasiassa äidin harteille. 

Isien oikeus ja velvollisuus kantaa kortensa kekoon lastenhoidollisissa tehtävissä on toki oleellista, mutta isän käyttämissä perhevapaissa on mielestäni pohjimmiltaan kyse yhdestä asiasta: lapsilla on oikeus isänsä tarjoamaan aikaan ja hoivaan. Nyky-Suomessa tilanne on edelleen heikossa jamassa ja vain murto-osa kaikista isistä käyttää lakisääteistä oikeuttaan perhevapaisiin isyysvapaan ja isäkuukauden lisäksi. Petrattavaa siis on ja toivon mukaan vireillä oleva lainsäädäntö saa asiaan pysyvää muutosta. Pelkkä asennekasvatus ja median kautta tapahtunut valistustyö ei ole siihen pystynyt.

Hoitovapaakin loppuu aikanaan ja jo tässä vaiheessa olen ehtinyt harmittelemaan asioita, joita en saanut toteutettua sekä asioita, joita olisin halunnut tehdä toisin. Hoitovapaan päättymisen aiheuttamaa ahdistusta on helpottanut merkittävä havainto siitä, ettei isänä oleminen lopu koti-isyyden loppumiseen. Aikaa asioiden toteuttamiseen tulee vielä tulevaisuudessakin. Virallisia "Vuoden isä"-mitaleita tuskin voitetaan työssä käyvänä perheenisänä, mutta niitäkin tärkeämpiä palkintoja on edelleen mahdollista saada päivittäin.

Näissä tunnelmissa toivotan kaikille blogia lukeville isille (ja muillekin lukijoille) onnellista ja hauskaa isänpäivää! Olet sitten alati lapsia paimentava, pullantuoksuinen koti-isä tai kalenteriisi lasten leikkihetket merkitsevä uraohjus, olet juhlapäiväsi ansainnut. Muistakaa, kenen takia juhlaa oikeasti vietetään ja käyttäkää päivä lastenne kanssa.

Nelivuotissynttärit

Tyttäreni saavutti neljän vuoden iän tällä viikolla ja synttäreitä juhlittiin peräti kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kierroksella talon valtasivat tyttären omat kaverit ja viikonloppuna kestittiin sukulaisia.

Kaverisynttärit olivat tyttärelle ensimmäiset, joissa hän itse toimi emäntänä. Pariin otteeseen hän on osallistunut kavereidensa syntymäpäiväjuhliin kutsuttuna vieraana, mutta tällä kertaa totesimme tytön kasvaneen jo sellaiseen ikään, että kaverisynttärien järjestäminen tuntui luontevalta. Vieraiden määrä rajattiin ikävuosien määrään, mutta neuvottelujen jälkeen venyimme antamaan luvan vielä yhteen ylimääräiseen kutsuun. Loppujen lopuksi yksi kutsutuista ei päässyt paikalle, joten vierasmäärä jäi etukäteen ajateltuun.

Juhlat järjestettiin arkipäivänä illansuussa ja tuolla varjolla saatiin juhlien kesto näppärästi rajattua kahteen tuntiin. Kovin paljon pidempään juhlia ei käytännössä olisi voinutkaan jatkaa, sillä sekä sankari itse että vieraat alkoivat jo osoittaa hyytymisen merkkejä juhlien loppupuolella. Ohjelmanumeroita ei ollut paljon, mutta kaikesta päätellen kuitenkin riittävästi. Viimeiseksi suunniteltu onginta oli jopa lähellä unohtua, mutta muistettiin kuitenkin järjestää juuri ennen ensimmäisten vieraiden poistumista.

Juhlien ensimmäinen osuus oli pöytäliinan koristelu. Tähän saatiinkin kulumaan lähes 10 minuuttia.

Viime vuonna synttäreille valmistettiin tyttären toiveesta auton muotoinen kakku, jossa päällinen oli muotoiltu sokerimassasta. Tällä kertaa toimittiin taas sankarin toiveiden mukaan ja leivottiin kakku, jonka täytteinä oli vaniljaa, suklaata ja mansikkaa. Koristeilla saatiin aikaan etäisesti kruunua muistuttava luomus, prinsessakauden teeman mukaisesti. Kakun maussa ei ollut valittamista, mutta koostumus olisi voinut olla parempi. Lisäksi opin taas yhden ohjeen elämää varten. Kakkupaperin käyttöä kannattaa välttää, mikäli kakun jättää kostumaan jo selvästi aiemmin. Vettyneen paperin palasia suusta onkiessa saatoin vain toivoa, etteivät vieraat saa kakusta vatsanväänteitä tai suolitukosta.

Kun ensimmäisistä juhlista oltiin selvitty, oli hetki aikaa hengähtää ennen seuraavien kekkereiden valmistelujen aloittamista. Sukulaiset saapuivat paikalle lauantaina ja tarjoilut noudattivat melko lailla samaa kaavaa aiempien juhlien kanssa. Kakun suhteen oltiin otettu opiksi ja toinen yritys oli kaikin puolin onnistuneempi. Sukulaisjuhlat sujuivat vanhempien näkökulmasta kevyemmin, sillä lapsia oli vähemmän ja leikkisetiä ja -tätejä enemmän. Itse pystyimme keskittymään lähinnä tarjoiluista huolehtimiseen ja kahvin riittävyyden varmistamiseen.

Lahjoja tuli taas ovista ja ikkunoista ja päivänsankari oli saamistaan paketeista ikionnellinen. Erityisesti Einolta saatu prinsessamekko, Empun tuoma käsirengas ja Mummin paketista löytynyt tiara on ollut voittamaton yhdistelmä jatkuvassa prinsessaleikissä. Lahjatoiveita oli muutenkin kuunneltu ja pikkutyttöjen Friends-legot ovat olleet suosiossa heti paketin avaamisesta lähtien.

Pikku hiljaa alkaa juhlaviikko olla paketissa ja sunnuntaita on vietetty kohtuullisen laiskoissa tunnelmissa oman perheen kesken. Kirjan lukeminen on tervetullutta vaihtelua jatkuvaan ruoanlaittoon, leipomiseen ja paikkojen siistimiseen. Kunnes on taas aika alkaa laittaa ruokaa ja siistiä paikkoja.

Elämä lasten kanssa sujuu nykyään melko ripeässä tahdissa ja ajan kulumista seurataan lähinnä lasten kehittymisen kautta. Välillä on kuitenkin virkistävää hengähtää ja muistella menneitä. Tyttären syntymäpäivä antaa loistavan aasinsillan muistella sitä lokakuista päivää ja yötä vuonna 2009, jolloin perheemme valtiomuoto vaihtui puolisoiden näennäisdemokratiasta lasten diktatuuriin. Tänään tuntuu edelleen aivan käsittämättömältä, että pienestä, ryppyisestä kääröstämme on kasvanut neljävuotias pikkutyttö, joka leikkii omia leikkejään prinsessamekko päällä ja tiara päässä. Uskon ja toivon, ettei tuon ihmeen suuruus lakkaa hämmästyttämästä tulevienkaan syntymäpäivien myötä ja mieli palaa aina niihin ensimmäisiin hetkiin esikoisemme kanssa.

Tää näitä aamuja on

Vaimollani oli aikainen aamukokous töissä ja normaalirutiineista poiketen esikoisen päiväkotiin vienti lankesi allekirjoittaneen harteille. Niinpä perheen miesväen heräämisaika aikaistui toista tuntia, jotta ehdimme viedä tyttären päiväkodin lihapatojen ääreen ennen aamupalatuokion loppumista.

Normaali herättely valot sytyttämällä ja kyljestä kutittamalla ei riittänyt, vaan päiväkotilainen halusi itsensä kannettavan peittoon käärittynä sohvalle pötköttelemään. Tapa alkoi käytännön sanelemana päiväkotiarjen alkaessa, jottei kuopuksemme joutuisi turhaan heräämään kesken uniensa, mutta siitä on tullut erottamaton osa päiväkotiaamujen rutiineja. Pojan jouduin herättämään kylmästi sängystä nostamalla, mutta aamurutiinit hänen kanssaan sujuivat hämmästyttävän jouhevasti. Käsissä pyöritelty tablettitietokone ja lasten pelit saattoivat edesauttaa asiaa.

Lastenohjelma-addiktoinut esikoiseni sen sijaan heittäytyi vastarintaan ja vaati samaa kohtelua pikkuveljensä kanssa. Lahjomalla sain kuitenkin häneenkin hieman vauhtia ja pukeminen sujui verrattain hyvin aina siihen saakka, kunnes puuttui enää päällystakki ja kengät. Tyttäreni käveli pitkin kotia ja selitti kulkiessaan ummet ja lammet. Eteenpäin kävely ja taaksepäin puhuminen sujui melko hyvin, mutta pään kääntyessä takaisin kulkusuuntaan olikin eteen sattunut oven karmi, johon tyttö törmäsi suoraan naama edellä. Isku sattui melko tarkkaan nenään ja ensi töikseen tyttäreni pyyhkäisi pienen veritahran huolella valitun päiväkotimekkonsa hihansuuhun. Itkuisen lapsen lohduttelun ja mekon vaihtamisen jälkeen saatoin todeta bussilla ehtimisen mahdottomaksi. Ulos päästyämme tunnustelin maan olevan sen verran kohmeessa, etten arvannut lähteä autoilemaan kesärengastetulla menopelillä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi viereinen taksitolppa. No, jonkinlaista joukkoliikennettä kait sekin.

Talvi ei yllättänyt autoilijaa. Renkaiden vaihto on jo varattu, mutta ensimmäinen vapaa aika löytyi harmillisesti vasta reilun viikon päähän.

Matka ei onneksi ollut järin pitkä ja päiväkotiin päästyämme hommat alkoivat kaiken kaikkiaan sujua paremmin. Tyttö suikkasi suukon isälle ja jäi iloisena viettämään päivää kaveriensa kanssa. Me lähdimme pojan kanssa takaisin kotikulmia kohti. Bussissa syötin lapselle aamupalaa ja matka sujui rattoisasti.

Kun kerran olimme liikkeellä hyvissä ajoin, niin päätin jäädä tekemään tarpeellisia vaatehankintoja Tapiolaan. Itselleni kävin etsimässä villahanskoja Stockmannilta, mutta miesten hansikkaista ei löytynyt tarpeeksi pientä kokoa. Mitä sanotaankaan miehistä, joilla on pienet kädet?

Pojan tarvitsemien talvikenkien suhteen sen sijaan kävi parempi tuuri. Sopivista kengistä perusvalikoiman malli maksoi totuttuun tapaan melko paljon ja hieman jo itaruuksissani nikottelin hintalappua silmäillessä. Sattumalta myyjä oli nostanut saman merkkiset, varauksessa olleet, vasta päättyneiden Hullujen Päivien tarjonnasta ylijääneet kengät pöydälle ja tämä ainokainen pari oli täsmälleen oikean kokoinen pikkumiehen jalkaan. Hintakin oli jäänyt keltaisen kuvaston tasolle, joten nappasin popot mukaan ja kassan kautta pois.

Kaupan päälle myyjä vielä lykkäsi pojalle mukaan pienen lumilapion ja antoi valita kahden Angry Birds-pehmolelun väliltä, jotka olivat jääneet ylitse jostain kampanjasta. Poika valitsi mukaansa mustan linnun keltaisen sijasta. Tässä vaiheessa kävin mielessäni nopean sisäisen keskustelun, jonka päätteeksi totesin, etten voi välttää kotona odottavaa konfliktia perheen naisväen kanssa. Voin ainoastaan valita haluanko keskustella vaimon kanssa siitä, miksi kotiin päätyi jälleen kerran lisää pehmoeläimiä vai yrittää selittää tyttärelleni, miksi pehmoja päätyi kotiin kahden sijasta vain yksi. Vaimon kanssa käytävä keskustelu tuntui tällä kertaa pienemmältä pahalta ja pyysin myyjältä mukaan keltaisenkin linnun.

Lopuksi vielä muutama korvapuusti mukaan kahvilasta ja suunnistin Elinan luokse aamupalalle. Loppu aamupäivä sujui rattoisasti kahvitellessa ja asuntokuvioita ruotiessa.

Ai niin, mitä niistä pienikätisistä miehistä sitten sanotaan?

Ne tarvitsevat pienet hanskat. Ostin omani naisten osastolta.

Prinsessoja ja hoviväkeä

Sakkokierroksen puolella on vietetty hiljaiseloa lähes kuukauden ajan. Vankka aikomukseni kyllä oli kirjoittaa tännekin säännöllisesti, mutta remonttikiireet ja niistä raportointi on kuitenkin vienyt enimmän puhdin ja vähäisen vapaa-ajan. Hoitovapaan hupenemisen säikäyttämänä yritän kuitenkin päästä uudelleen hevosen selkään myös tällä rintamalla ja jatkaa lapsiperheen arjen ihmeellisyyksistä kirjoittamista koti-isän näkökulmasta.

***

Viime aikoina tyttärelläni ovat vierähtäneet prinsessaleikit käyntiin oikein isolla vaihteella ja eri prinsessat, prinssit sekä muut satujen hahmot esiintyvät leikeissä käytännössä päivittäin. Välillä tyttäreni leikkii itse prinsessaa ja muu perhe saa toimia kuninkaallisen perheen jäseninä tai hoviväkenä. Toisinaan taas nukeista, pehmoeläimistä ja legoukoista muotoutuu kokonaisia maailmoja täynnä erilaisia kuninkaallisia hahmoja, joille rakennetaan asumuksia ja järjestetään tanssiaisia tai kutsuja.

Vasemmalta oikealle: Horst sai tällä kertaa olla Jörö, lentäjäpoika Lystikäs ja seilorista tehtiin metsästäjä

Rungon leikeille muodostavat lukuisat klassiset prinsessatarinat Disneyn kuvittamina. Päiväkodissa päivä saattaa vierähtää välillä Tuhkimona, toisinaan taas Lumikkina tai Tähkäpäänä. Lastenohjelmahetket kuluvat usein jonkin prinsessaelokuvan parissa ja on päivänselvää, mistä vaikutteet leikkeihin on imetty. Elokuvat on tähän mennessä katsottu läpi riittävän monta kertaa, jotta juonenkäänteet, laulut ja suuri osa repliikeistä osataan kertoa ulkoa.

Tällä hetkellä vanhemmilla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin ottaa osaa leikkeihin jollain tavalla. Kumartelu, niiaus ja tyttären kutsuminen "teidän korkeudeksenne" saattaa välillä alkaa tulla korvista ulos, mutta toisaalta siivoushetket helpottuvat, kun tyttö haluaa leikkiä Tuhkimoa, jota paha äitipuoli äidin esittämänä komentaa korjaamaan lelunsa pois.

Välillä kuninkaallisuus saa hivenen koomisia piirteitäkin, kuten äskettäin mummolareissulla, jossa tyttö sai hepulin, koska ei saanut syödä "juhlalusikalla". Kiukkuaan rääkyvää lasta on vaikea ottaa vakavasti, kun itkun lomasta erottuu ainoastaan vaatimuksia saada ruokailla hopealusikalla. Lapsemme eivät todellakaan ole syntyneet kultalusikka suussa, mutta pyhäpäivien aterimia on ilmeisesti käytetty riittävän usein.

Esikoisena syntyneen tyttölapsen isänä tytön leikit ovat aina olleet normi siitä, miten lapset leikkivät ja muiden vanhempien kertomukset poikalasten touhuista on voinut kuitata osittain kasvatuksen tuloksena. Olemme pyrkineet välttämään tiukkoja sukupuolirooleja lastemme leikeissä sekä harrastuksissa ja leluiksi tyttäremme on saanut niin junarataa kuin vauvanukkejakin. Vasta kuopuksen kasvettua hieman isommaksi on lapsen oman sukupuolen vaikutus suosikkileikkeihin tullut toden teolla vasten kasvoja.

On ollut merkillistä huomata, kuinka kahden vuoden ikää lähestyvä poika havainnoi kaikki taivaalla lentävät lentokoneet, työmailla tonkivat kaivinkoneet sekä kaduilla jyrisevät kuorma-autot. Kotona innostutaan lähes kaikista pyörällisistä leluista ja kirjoista kivoimpia tuntuvat olevan kaikki sellaiset, joissa on kuvia moottoriajoneuvoista. Puhetta ei pojan suusta vielä juurikaan kuulu, mutta auton ja mopon nähdessään alkaa pikkumies päristä ja osoitella huomaamiaan kulkupelejä. Samaan aikaan isosisko leikki prinsessaleikkejään tai hoitaa milloin minkäkin nuken tai pehmoeläimen esittämää vauvaa lastenvaunuissa.

Myös vaatteiden suhteen olemme pyrkineet hankintoihin, jotka käyvät ainakin väriensä puolesta sekä tyttö- että poikalapselle. Täysin tämä ei ole onnistunut ja viimeistään isovanhemmat ovat pitäneet huolen, että esikoiselle löytyy myös todella tyttömäisiä vaateparsia. Nykyisin tyttäremme valitsee kaapista vaaleanpunaista sekä lilaa ja suosii hameita sekä mekkoja housujen sijaan, kun pääsee itse vaikuttamaan käyttämiinsä vaatteisiin. Kuopus lienee edelleen riittävän nuori ollakseen yhtä tyytyväinen tai tyytymätön mihin tahansa asukokonaisuuteen, jonka vanhemmat pukevat päälle. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan vaatevalinnat kallistuvat, kun ikää karttuu noin vuosi lisää.

En tietoisesti kohtele lapsiani eri tavalla sukupuolen mukaan. Pidän silti täysin mahdollisena, jopa todennäköisenä, että alitajuisesti olen tottunut roolittamaan ihmisiä kahteen peruskategoriaan pelkästään sukupuolen perusteella ja tästä tavasta on ilmeisen vaikea päästä eroon kasvattajankaan roolissa. Sukupuolineutraalista kasvatuksesta on viime vuosina raportoitu eri medioissa aina aika ajoin, mutta en itse kuulu siihen joukkoon, joka vannoo sen nimeen. Päinvastoin, uskon sen pienen eron olevan pikemminkin rikkaus kuin jotain, minkä vaikutusta tulisi pyrkiä kasvatuksellisesti vähättelemään. Aion joka tapauksessa jatkaa lasten kannustamista minkä tahansa harrastuksen ja leikin pariin, mikäli lapsella itsellään vain on kiinnostusta ja taipumusta niiden kokeiluun.

Jako "tyttöihin" ja "poikiin" on kuitenkin alkanut jo kuulua tyttäreni puheissa ja ainakin juttujen perusteella hän suosii tyttömerkkisten kaveriensa seuraa. Käytännössä on kuitenkin yhdentekevää mitä housuista löytyy, kun leikit oikeasti pyörähtävät vauhtiin. Sohvamajan voi hyvin rakentaa pojan kanssa ja palloa potkia tyttöjen kesken. Jonain päivänä asialla tulee olemaan iso merkitys, mutta siihen asti annan jälkikasvuni leikkiä toisten lasten kanssa tekemättä eroa sukupuolten välillä.

Uusi aika koittaa

Ensimmäinen askel matkalla hoitovapaan loppua kohti on otettu, kun esikoistyttäreni aloitti taas päiväkodin lähes parin vuoden tauon jälkeen. Hän ehti elää päivähoitoarkea reilun kolmen kuukauden ajan edellisen hoitovapaani ja vaimoni uuden äitiysloman välissä, mutta tällä kertaa näyttää siltä, että tyttö on toden teolla astunut yhteiskunnan tarjoamaan koulutusputkeen, eikä uutta kotijaksoa ole enää tiedossa.

Päiväkotiura ei alkanut lupaavasti. Edellisellä viikolla ensimmäinen tutustumiskerta päättyi noin kolmen minuutin jälkeen tyttäreni käveltyä lavuaarille ja oksennettua aamupuurot altaan pohjalle. Kiitoksia ja uusi yritys parin päivän päästä. Pahoinvointi jäi päivän ainoaksi, eikä syy missään vaiheessa oikein selvinnyt. Itse epäilen vain tavallista voimakkaampaa jännitysreaktiota, mutta varmuutta tuskin koskaan saadaan.

Seuraavat tutustumiskäynnit menivät oikein mallikkaasti ja melko luottavaisin mielin jäimme odottamaan viikon alkua ja päiväkotiarkea. Ainoastaan päivän lepohetkien sujuvuus arvelutti, sillä tyttäreni ilmoitti päiväkodin johtajalle jo tutustumispäivänä, ettei nuku päiväunia ja karkaavansa sängystä heti, kun huoneen ovi menee kiinni.

Kun ensimmäinen aamu sitten koitti, sujui kaikki pääasiassa hienosti heti heräämisestä alkaen. Ujous tosin iski päälle siinä vaiheessa, kun isä ja pikkuveli olivat häipymässä päiväkodin ovesta ulos, mutta tyttö jäi silti ilman itkua hoitajan syliin ja lähti hakemaan aamupalaa. Iltapäivällä hoidosta hakiessa hän ei olisi halunnut lähteä minnekään ja oli selvästi nauttinut olostaan sekä omanikäisestään leikkiseurasta.

Hoitovapaa on nyt selvästi kääntynyt kohti loppuaan ja edessä on enää noin kaksi kuukautta lasten täysipäiväistä hoitoa ennen paluuta työelämään. Tällä hetkellä tuntuu, että tyttären päivähoidon aloitus tuli koko perheen kannalta hyvään saumaan, sillä muuton jälkeen on tutusta pihayhteisöstä poistuminen ja siitä seurannut seuran puute alkanut selvästi hiljalleen kiristämään kotona olijoiden keskinäisiä välejä. Lapsien leikkikaverien ja isän juttukaverien vähyys alkaa valitettavasti näkyä monilla tavoin. Lapset kapinoivat kieltoja sekä rajoituksia vastaan ja isä reagoi herkemmin sekä voimakkaammin lasten tottelemattomuuteen. Lapsien keskinäiset leikit ovat tosin selvästi aktivoituneet uuden asuinpaikan myötä, mutta ylilyöntejä ja leluista kiistelyä on vastaavasti huomattavasti entistä enemmän. Lopputuloksena on usein päiviä, joiden lopussa erityisesti vanhemmilla on veto poissa ja pinna kireällä. Lapsilla onneksi näyttää olevan kyky unohtaa erimielisyydet ja antaa anteeksi isän ärhentely päivän mittaan. 

Täytyy myös myöntää, että olen odottanut päivähoidon aloitusta muutenkin. Kolmena päivänä viikossa on hoitotaakka selvästi normaalia kevyempi, kun kotona on ainoastaan alle kaksivuotias lapsi huollettavana. Ehkäpä nyt jää enemmän aikaa vaikkapa ruoanlaittoon, joka on ollut hieman retuperällä viime aikoina. Todennäköistä kuitenkin on, että kuopus pääsee usein isän mukana erilaisille kauppareissuille, koska lähestyvää remonttia on pakko viedä jollain lailla eteenpäin.

Pienempi sisaruksista selvästi kaipaa isosiskonsa seuraa, mutta osaa silti nauttia leikkiajasta, jolloin kukaan ei ole määräämässä mitä leikitään tai viemässä leluja käsistä. Aika erossa tiiviistä perheyksiköstä on varmasti kaikille tervetullutta. Päivän mittaan on hyvä kaikkien tahoillaan ladata akkujaan sekä tuulettaa päätään, jotta yhteisestä ajasta osataan illalla ottaa kaikki irti ja jättää turha nipottaminen vähemmälle.

Tämän rajapyykin saavuttamisen yhteydessä lupaan joka tapauksessa panostaa jäljellä oleviin kahteen kuukauteen erityisellä tarmolla. Vietän aikaa kuopuksen kanssa päivisin, luen kirjoja ja leikin hiekkalaatikolla. Iltaisin ja tyttären kotipäivinä keksimme jotain hauskaa tekemistä ja suon tytölle enemmän hänen ansaitsemaansa huomiota. Lupaan myös ladata omia akkujani silloin, kun tilanne antaa siihen mahdollisuuden, enkä keksimällä keksi jotain tekemistä.

Ja se tyttären huolta herättänyt lepohetki... Aikaisesta heräämisestä, aamupäivän touhuista ja pienoisesta vastarannan kiiskeilystä väsähtänyt pikkutyttö nukkui reilun tunnin päiväunet. Sairasteluja lukuunottamatta oikeastaan ensimmäiset päiväunensa osapuilleen puoleentoista vuoteen.

Tunteita ja tuoksuja

Eilen koettiin pieniä epätoivon hetkiä, kun vaunuissa kulkenut, kuopuksen unileluna toiminut leikkihirvi oli jonkin aikaa teillä tietymättömillä. Unikaveria haettiin pihalta, hiekkalaatikolta ja vaunuista koko naapuruston vanhempien voimin. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, sillä jompi kumpi lapsista oli onnistunut tuomaan pehmolelun mummin silmien ohi takaisin sisälle ja hirvi löytyi makoilemasta lasten muiden lelujen joukosta.

Episodi sai allekirjoittaneen pohtimaan lapsille rakkaita leluja ja sitä, kenelle lelut todellisuudessa ovat tärkeitä. Loppujen lopuksi päädyin siihen tulokseen, että lapsille tärkeitä pehmoleluja on oikeasti aika vähän. Suurimmat tunteet pehmoihin taitavat itse asiassa kohdistua vanhempien suunnalta.

Tänään vaarassa ollut leikkihirvi on tästä oiva esimerkki. Kyseinen lelu on ensimmäinen, jonka olin esikoiselle ostanut tuliaisena työmatkalta ja jo pelkästään tästä syystä se erottuu kaikista muista leluista omassa mielessäni. Muistelen edelleen hymyssä suin sitä, kuinka tyttäreni kanniskeli hirveä pienessä rottinkikorissa kaikilla vaunureissuilla. Jossain vaiheessa pehmokaverin nimeksi vakiintui Alma.


Kultakalan muistilla varustetuilla, vaahtosammuttimen kokoisilla mini-ihmisillä lempilelut saattavat vaihtua välillä päivässä ja tänään maailman tärkein kaveri voi huomenna joutua syrjään jonkin toisen pehmolelun tieltä. Näin kävi myös leluhirven kohdalla. Vanhemmille sen sijaan pehmoleluihin kohdistuu muistoja tai muita tunnearvoja, joiden haalistumiseen ei välttämättä riitä pitkäkään aika. Näin ollen pehmoeläinten määrälle ei tunnu löytyvän mitään ylärajaa, sillä mistään ei hennota luopua. Joku pehmo on ollut tärkeä unilelu tietynikäisenä ja toinen on isoäidin omin käsin virkkaama. Mistä näistä sitten raaskii hankkiutua eroon?

Molemmilla lapsilla on silti ollut yksi tuki ja turva, joka on ollut tärkeä apu ja lohduttaja vaikeina hetkinä. Esikoisen viimein heitettyä tuttinsa roskikseen reilun kahden vuoden iässä löytyi uniharsosta korvike tutin imemiselle ja melko pian harso saikin lempinimekseen "leikkitutti." Kuopuksen päästyä matkimisvaiheeseen seurattiin isosiskon esimerkkiä  myös uniharson suhteen pian pojalla oli oma riepu, jota imeskellä nukkuessa ja harmituksen hetkillä. Siinä missä isosiskolla alkaa harsovaihe jo olla taakse jäänyttä elämää, on pikkuveljellä harso noussut todella tärkeään rooliin. Hirvittää ajatellakin, mitä tapahtuisi, jos leikkitutti unohtuisi jollain pidemmällä reissulla kotiin.

Harsojen tärkeys on tuottanut hieman hankaluuksia niiden puhtaanapidon suhteen, sillä aina silloin tällöin, jos kohta todella harvoin, myös niitä pitää pestä. Kuopus ei onneksi ole harsonsa suhteen kovin tarkka ja pesty, mankeloitu tai silitetty harso kelpaa aivan yhtä hyvin kuin omassa kuolassa liotettu riepu. Isosisko sen sijaan ei huolinut puhdasta harsoa leikkeihinsä, saati unileluksi, mankeloinnista huolimatta. Pesuoperaatiossa yritettiin olla ovelia ja kahdesta harsosta pestiin kerrallaan aina vain toinen. Valinnan hetkellä ei silti auttanut mikään, vaan kainaloon päätyi aina se kuolattu, rakastettu ja muhjattu leikkitutti.

Sen tunnisti hajusta.

Lopun alku

Hoitovapaata on nyt puoli vuotta takana ja edessä häämöttää vielä kaksi ja puoli kuukautta. Kun laskee mukaan ennen hoitovapaata pidetyn isäkuukauden, en itse asiassa ole tämän vuoden puolella ollut töissä kuin noin kaksi viikkoa. Ajatus töihinpaluusta tuntuu vielä tässä vaiheessa melko kaukaiselta ja ajatuksissa pyörii pikemminkin suunnitteilla oleva remontti sekä esikoisen parin viikon päästä alkava päiväkotiaika.

Työasiat ovat tulleet iholle aivan viime päivinä, kun työpaikalla on käynnissä vuosittaisista suoritusarvioinneista sekä niihin liittyvistä ylennyksistä ja/tai palkankorotuksista tiedottaminen. Olen ollut puheissa parin samassa yrityksessä työskentelevän kaverin kanssa ja tämä aihe on tullut väistämättä esille. Kun arvioinnit ensimmäisen kerran nousivat keskustelussa pöydälle, tuli se lähes puun takaa, sillä en ollut uhrannut asialle juuri ajatustakaan. Normaalisti tähän aikaan vuodesta asia on ollut hyvinkin ajankohtainen, sillä samalla määräytyy seuraavan 12 kuukauden palkkataso ja saa jonkinlaisen kuvan siitä, vastaako oma mielikuva edellisen vuoden työpanoksesta esimiesten mielikuvaa.

Tänä vuonna olen ollut turvassa oman kuplani sisällä ja suojassa jatkuvalta arvioinneista muistutteluilta. Ilmeisesti kuplan sisällä olen myös poissa silmistä ja mielistä, sillä tämän tekstin julkaisuhetkellä odottelen edelleen tietoa omista arvioinneistani, joista normaalisti olisi tiedotettu puhelimitse jo vajaa viikko sitten. No, eipä niillä vaikutusta nykytilanteeseen ole kuitenkaan, joten ehdin odottaa vielä hetken. Tällä hetkellä suoritusarvioinnin saa lähes välittömästi ja palaute on huomattavasti suorempaa ja yleensä kriittisempää kuin työpaikalla.

Toinen tapaamistani tuttavista oli saanut kaipaamansa ylennyksen ja sitä kautta myös tuntuvan palkankorotuksen. Asiasta kuullessani tunsin pienen kateuden peikon nostavan päätään ja kilpailuvietin heräävän. Ilokseni kuitenkin huomasin, että tunteet hävisivät jopa nopeammin kuin olivat syntyneet. Siinä hetkessä tajusin, kuinka vähän oikeasti tällä haavaa kaipaan työpaikan tarjoamaa kilpailukenttää sekä siihen liittyviä palkintoja ja tunnustuksia. En missään nimessä haikaile täysipäiväiseksi koti-isäksi  ryhtymisestä ja palaan aikanani mielellään takaisin työelämään. On monia asioita, joita työpaikalta ja työyhteisöstä kaipaan, mutta jatkuva eteenpäin pyrkiminen ja menestyksen tavoittelu eivät ole niitä.

Oheinen sarjakuva kuvaa hyvin sen, miltä viimeisen puolen vuoden aikana on tuntunut (klikkaa kuvaa lukeaksesi sen suurempana.) Vaikka en olekaan jättäytynyt lopullisesti pois oravanpyörästä, soveltuu sarjakuvan sanoma kyllä hyvin myös lasten kanssa kotona vietettyyn hoitovapaaseenkin. Hetkellinen tauko työarjesta on ollut vapauttava kokemus ja asettanut asioita jälleen perspektiiviin.

Puolen vuoden rajapyykki on jollain lailla pysähdyttävä hetki. Olen jo tässä vaiheessa ollut kotona pidempään kuin ensimmäisellä yrittämällä ja työmäärä on lapsiluvun lisäännyttyä ollut moninkertainen parin vuoden takaiseen verrattuna. Tässä vaiheessa on hyvä katsahtaa hieman taaksepäin ja tehdä henkilökohtainen välitilinpäätös kuluneesta hoitovapaasta. On paljon asioita, joita olisin halunnut tehdä tai kuvittelin saavani aikaan, mutta harmillisesti elämä on tullut hyvien suunnitelmien tielle. Asuntokaupat, muutto ja muut yllätykset ovat pistäneet kuvitellut polut uusille urille, mutta lasten kanssa vietetty aika on silti ollut antoisaa.

Kaksi ja puoli kuukautta hoitovapaata on siis vielä jäljellä ja sen aikana tulee tapahtumaan vielä ainakin yksi mullistus molempien lasten elämässä. Päiväkotielämän aloittaminen (esikoisella tosin toiseen kertaan) ja isän töihin paluu tulee varmasti tuomaan omat haasteensa arkeen, mutta viimeisen puolen vuoden aikana toisistamme opitut asiat auttavat varmasti tämänkin rajapyykin yli. Turha kuitenkaan liikaa vielä murehtia tulevia. Nyt keskitymme lasten kanssa ottamaan jäljellä olevasta hoitovapaasta kaiken irti.


P.S. Sarjakuva kaapattu osoitteesta http://imgur.com/V6KoHbF

Ylpeys ja turhat luulot

Ylpeys on monitahoinen tunne. Saavutetuista merkkipaaluista voi tuntea absoluuttista ylpeyttä, johon ei varsinaisesti vaikuta muu kuin tietoisuus tehdystä työstä. Lisää ylpeyden aiheita voi saada, kun saavutuksia aletaan vertaamaan johonkin. Vertailukohtana käytetään yleensä joko yhteiskunnan tarjoamaa normistoa tai vielä useammin oman vertaisryhmän menestystä. Omien saavutusten suhteen ylpeyden määrään on vaikuttanut esimerkiksi se, kuinka nopeasti joku merkkipaalu on tavoitettu, kuinka hyvin tai kuinka harvinaista kyseiseen saavutukseen pääseminen on. 

Yhteiskunta tuntuu rakentuvan jatkuvan menestyksen tavoittelun periaatteille, jossa tarkoitus on saavuttaa jotain enemmän kuin naapurilla tai ainakin enemmän kuin mitä itsellä juuri sillä hetkellä on. Tästä näkökulmasta katsoen jatkuva vertaaminen työkavereihin tai tuttaviin käy meiltä luonnostaan ja saattaa välillä jopa toimia kimmokkeena tavoitella uusia päämääriä.

Vanhemmaksi tulon jälkeen olen alkanut tuntea ylpeyttä myös omien lasten saavutuksista. Valitettavasti samat periaatteet pätevät myös niihin ja lasten oppimia asioita luonnostaan vertaa muiden leikkipuiston ja kaveripiirin lapsien saavutuksiin. Mikäli oma lapsi on oppinut keskimääräistä aikaisemmin liikkumaan tai puhumaan, tuntuu saavutus entistä hienommalta kuin pelkästään tietoisuus omaksutusta taidosta. Mittarina voidaan käyttää myös neuvolakäyntien yhteydessä käytävää keskustelua lapsen kehityksestä (yhteiskunnan normisto), mutta iän karttuessa neuvolakäynnit harvenevat ja jäljelle jää enimmäkseen vertaisryhmään vertaaminen.

Harmillisesti annan ylpeyden välillä kuulua myös keskusteluissa. Mikäli lapseni on omaksunut jonkin taidon todella aikaisin tai nykytaso on selvästi normiston yläpuolella kuuluu isän ylpeys varmasti myös puheissa. En tietoisesti yritä vähätellä kaverien lasten saavutuksia kerskailemalla oman tyttären erinomaisuudella, mutta herään aina välillä tajuamaan, että juuri tältä saattaa puheeni ajoittain kuulostaa. Vanhempana itselläni on vielä oppimista erottaa terve ylpeys turhanpäiväisestä ylpeilystä. 

On vähintään terveellistä huomata, ettei oma lapsi ole joka asiassa keihäänkärki, joka omaksuu uudet taidot ensimmäisten joukossa. Oman lapsen kielellinen kehitys on ajoittain tuntunut jopa hitaalta, kun kaveriperheen osapuilleen samanikäinen lapsi on pienestä pitäen ollut puheiltaan varsinainen ruuneperi. Poika oppi puhumaan todella aikaisin ja on sepittänyt omat satunsa heti puheen alettua. Tähän verrattuna ei millään puhujanlahjoihin liittyvällä kehitysaskeleella ole juuri voinut lähteä ylpeilemään. 

Kateutta en toisten lasten saavutuksista ole kuitenkaan koskaan kummemmin tuntenut. Olen osannut suhtautua toisten lasten jonkin osa-alueen nopeaan kehitykseen sillä ajatuksella, että jossain vaiheessa erot kuitenkin tasaantuvat. Vaikka oma lapsi ei osaakaan lukea ja kirjoittaa neljävuotiaana, on näiden taitojen hankkimiseen vielä runsaasti aikaa ja viimeistään ensimmäisen luokan jälkeen tyttö voi lukea omat Aku Ankkansa ja prinsessakirjansa ilman vanhempien apua. Erojen tasaantuminen on hyvä ymmärtää myös toiseen suuntaan ja asettaa puheissaan oman lapsen saavutukset oikeisiin mittasuhteisiin.

Joissain asioissa toisten lasten taitotason huomaaminen voi toki olla hyväksi muulla tavoin. Kaveripiirin musiikilliset lahjakkaat lapset tai voimistelumestarit saavat miettimään omien lasten harrastuksia, joiden aloittaminen saattaisi muuten hautautua arkirutiinien pyörittämisen alle. Harrastusvaihtoehtoja onkin sitten lukemattomia. Onko parempi aloittaa harrastus, joka mahdollisesti kehittää jotain toistaiseksi piilevää taitoa vai keskittyä entuudestaan vahvoihin alueisiin?

Lapset itse ovat kaikista näistä vertailuista ja normistoista autuaan välinpitämättömiä. He osaavat suhtautua taitojen eritasoisuuteen luontevasti, eivätkä tee niistä numeroa. On hienoa, että he saavat elää elämänsä ensimmäiset vuodet vailla mittareita ja kehittyä omaan tahtiinsa. Myöskään ylpeys ei nosta hattuaan, vaan omaksuttu taito otetaan sellaisenaan ja jatketaan kohti seuraavia rajapyykkejä. Aikaa vertaisryhmän eriarvoistumiselle tulee varmasti myöhemmin. Viimeistään koulussa kehitystä aletaan todenteolla mittaamaan ja jossain vaiheessa asteikot, sekä niiden merkitys, tulevat tutuksi myös lapsille. Myöhemmin elämässä on väliä, kuka tekee asiat paremmin, nopeammin ja tehokkaammin, mutta toistaiseksi annan lasteni nauttia elämästään ilman mittanauhaa ja sekuntikelloa.

Uusi blogi auki

Päätimme muutaman kuukauden kestäneen asunnon metsästyksemme asuntokauppoihin reilu viikko sitten. Kevään mittaan on erilaisia asumiseen liittyviä teksti-ideoita pyörinyt päässä runsain joukoin ja nyt tuntuu, että joitain niitä pitää päästä myös toteuttamaan. Haluan kuitenkin pitää Sakkokierroksen aiheet jossain määrin hoitovapaan inspiroimina, vaikka muutama syrjähyppy onkin viime aikoina tullut otettua.

Tästä johtuen avasin uuden blogin, jossa tarkoituksena on ruotia perheemme asuntoon ja asumiseen liittyviä unelmia sekä seurata piakkoin alkavan remontin suunnittelua ja edistymistä. Asiasta kiinnostuneet voivat alkaa seuraamaan uutta blogiani, joka kantaa nimeä "Asumisen sietämätön keveys." Kiitokset vaimolle nimen keksimisestä.

Sakkokierros jatkaa olemassaoloaan ainakin hoitovapaani loppuun saakka, mikäli uusia aiheita edelleen tulee mieleen ja kiinnostuneita lukijoita riittää. Pyrin löytämään aikaa molempien päivittämiseen, vaikka lastenhoito edelleen pysyykin prioriteettilistan kärjessä ja vapaa-ajasta kilpailevat remonttiin liittyvät suunnittelutyöt.

Toivottavasti kiinnostuneita lukijoita riittää molemmille kanaville.

Lukemisiin!

Siivouspäivä

Viimeistään muuttoon loppui perheemme vakituinen siivouspäivä ja nykyään kodin siistiminen tapahtuu enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Jostain syystä kipinä siivoamiseen lähtee yleensä allekirjoittaneelta. Tarpeen siivoamiseen huomaa ensin jaloilla. Kun asunnossa ei enää pysty kävelemään paljain jalon ilman, että jalkapohjat ovat täynnä soraa, pikkukiviä ja leivänmuruja, alkaa pieni ääni takaraivossa vihjailemaan siivouspäivän lähestymisestä. Yleensä päivän tai kahden kuluttua alkavat aivot tajuamaan, ettei lattiapintaa varsinaisesti enää kunnolla näe ajelehtivien vaatteiden, papereiden ja lelujen alta. Vaaditaan kuitenkin vielä se jokin pieni juttu, joka lopullisesti roihauttaa kytevän kipinän toimintaan johtavaksi liekiksi. Tänään se katalyytti oli kiukuspäissään kenkälaatikkoa tyhjentänyt pikkupoika, joka lopetti puuskansa kääntämällä laatikon ylösalaisin ja karistelemalla kaiken soran ja roskat pitkin eteisen lattiaa. Imuri käteen ja menoksi.

Siivoamaan päästiin varsinaisesti vasta iltaruoan jälkeen, kun koko perhe oli jälleen koossa. Vaimoni keskittyi tavaroiden paikalleen laittamiseen ja itse heiluin ympäri huushollia imurin kanssa. Välissä kävin laittamassa lapsille iltapalaa ja hoitamassa nuorimmaisen iltapesut.

Suurin hidaste siivoamisessa ovat lasten lelut, joita löytyy enemmän tai vähemmän koko asunnon alueelta, suurimpien keskittymien sijaitsevan olohuoneessa sekä lastenhuoneessa. Lelujen siivoaminen itse olisi ajankäytöllisesti tehokkain ratkaisu, mutta omien jälkien korjaamista olisi hyvä harjoitella jo pienienkin lasten kanssa.

Olemme pitkään pohtineet vaimon kanssa, kuinka paljon vajaa nelivuotiaalta voi vaatia tavaroiden pois laittamisen suhteen? Rohkaisevaa on ollut havaita vierailujen yhteydessä, että yleinen käytäntö kaikissa perheissä on lelujen pois korjaaminen ennen rikospaikalta poistumista. Omien lasten motivointi siivoamiseen on kuitenkin melkoista kivireen vetämistä. Välillä asia onnistuu puolihuomaatta jonkun sopivan leikin yhteydessä, mutta yleensä lapsen korvat kääntyvät toiselle aaltopituudelle siivoamisen noustessa puheenaiheeksi.

Kiristys, uhkaus ja lahjonta. Ainut asia, joka esikoistamme tuntuu pelottavan, on lastenohjelmatuokion menettäminen, eikä sekään aina saa aikaan toivottua reaktiota. "Jää lastenohjelmat katsomatta, ellet korjaa leluja pois" (kiristys). "Jos korjaat lelut, saat katsoa lastenohjelmia" (lahjonta). Kumpikaan näistä ei ole viime aikoina toiminut mainittavalla menestyksellä. Tänään kokeiltiin uutta lähestymistapaa, jossa otettiin käyttöön pyhän kolmiyhteyden viimeinen osa.

Muuton jäljiltä vaatehuoneessa on edelleen useampi kasaan taiteltu pahvinen muuttolaatikko. Otin noista yhden, taittelin kokoon ja kasasin kaikki sohvalta sekä olohuoneen ja lastenhuoneen lattialta löytämäni lelut sekä lastenkirjat siihen ja ilmoitin kaikkien laatikosta siivouksen lopussa löytyvien tavaroiden päätyvän varastoon jäähylle seuraavaksi viikoksi. Homman juju ei ilmeisesti täysin auennut tyttärelleni, ainakaan aluksi, vaan italialainen lakko lelujen siivoamisen suhteen jatkui. Muutaman kerran asian selitettyäni alkoi esikoinenkin hieman panikoimaan prinsessakirjojen varastoon päätymistä, mutta tämä lähinnä sai aikaan lisääntynyttä selitystulvaa siitä, miksei siivoaminen juuri nyt onnistu. Noin puolen tunnin kuluttua olivat tavarat kuitenkin äidin avustuksella päätyneet oikeille paikoilleen.

Oikeastaan toivoin asian eskaloituvan siihen pisteeseen, että tavarat todella päätyisivät varastoon jäähyilemään. En edelleenkään täysin usko, että uhkauksen merkitys oli tyttärelle selvä ja tällä olisi ollut vaikutusta siivoukseen edistymiseen. Mikäli samaan metodiin turvaudutaan vielä toiste, voi lopputulos olla toinen.

Tyttäreni osaa joskus yllättää reippaudellaan ja siivous saattaa hyvänä päivänä luonnistua todella hienosti. Pääsääntöisesti voi kuitenkin sanoa, että neljättä vuottaan käyvä lapsi ei meidän perheessämme vielä kykene huolehtimaan omia jälkiään joka kerta paikoilleen. Tämä ei toki ole tällä hetkellä vielä oletuskaan, mutta jonkinlaista panosta omien sotkujensa siivoukseen kyllä edellytetään.

Paikka kaikelle, kaikki paikallaan. Loppujen lopuksi koti oli jälleen suhteellisen siistissä kunnossa ja lattialla pystyi kävelemään keräämättä jalkapohjiin viime päivien ruokalistaa tai hiekkalaatikon sisältöä. Jään nauttimaan siisteydestä hetkiseksi ennen kuin entropia jälleen ottaa vallan ja kotimme palautuu luonnolliseen olotilaansa.

Hetki myrskyjen välissä

Uudet rattaat, vol. 2

Maaliskuussa ostimme uudet rattaat kuopuksen käyttöön, kun totesimme isojen rattaiden ajan jo hieman menneen ohi ja pienemmilläkin pärjättäisiin. Valinta kohdistui Brio Pony-rattaisiin ja olen ollut pääsääntöisesti aika tyytyväinen näihin kärryihin. Valitettavasti vain kohdallemme sattui jonkinasteinen maanantaikappale ja pieniä vaikeuksia on ollut.

Hankinnan jälkeen kesti muutaman viikon ennen kuin rattaiden puoltaminen vasemmalle alkoi häiritsemään liikaa. Kiroilin asiaa pari viikkoa, kunnes viimein kuskasin rattaat takaisin liikkeeseen ja pyysin lähettämään korjattavaksi. Nostan hattua Stockmannin jälkimarkkinoinnille, joka mukisematta otti vaunut hoitoonsa ja palautti ne korjattuina takaisin muutaman päivän kuluttua.

Seuraava pieni valuvika tuli esiin kesän loppupuolella, kun vaunujen kumikahva alkoi rispaantua rikki ja oli jo lähellä katkeamispistettä. Vika ei varsinaisesti häirinnyt vaunujen liikkumista, mutta käytännössä uuden tavaran ollessa kyseessä halusin kuitenkin korjauttaa tämänkin. Stockmannilla oltiin taas hyvin pahoittelevia ja tarjouduttiin jopa purkamaan kauppa suoraan. Mielestäni vika oli kuitenkin niin pieni, ettei toimivaa tavaraa ollut järkevää heittää kaatopaikalle moisen takia. Pyysin siis vain lähettämään vaunut pajalle ja sanoin haluavani ne korjattuina takaisin. Pieneksi korvaukseksi sain pari kappaletta lahjakortteja Stockan kahvilaan. 

Kului viikko, toinenkin ja suuntasin kaupan asiakaspalveluun kyselemään korjauksen tilannetta. Yllätyksekseni kuulin, että vaunujen kauppahinta oli palautettu tilille jo edellisellä viikolla ja asia oli Stockmannin mielestä loppuun käsitelty. Annoin hieman palautetta asiasta, sillä olin erikseen toivonut vian korjausta, enkä kaupan purkua. Lisäksi olisin toivonut hieman parempaa tiedotusta kaupan päätöksestä, jotta olisin voinut hankkia uudet rattaat tilalle mahdollisimman aikaisin. Pisteet Stockalle voi toki antaa asiakkaan kannalta helposta reklamaatioprosessista, mutta parannettavaa olisi kyllä ollut.

Uusien uusien rattaiden etsintä ei onneksi alkanut nollasta, vaan malli oli jo tiedossa olemassa olevien lisävarusteiden johdosta. Jäljelle jäi enää kauppapaikan valinta, hinnan ollessa käytännössä joka paikassa täsmälleen saman. Valinta kohdistui Baby Style-lastentarvikeliikkeeseen, jolla sattuu olemaan liike verrattain lähellä kotiamme. Sen verran kauppaan on kuitenkin matkaa, että tilasin rattaat nettikaupasta, jotta pääsin hakemaan toimituksen lähipostista.

Rattaat saapuivatkin kahden päivän päästä tilauksesta, joten erittäin suuri hatunnosto Baby Style:lle nopeasta toimituksesta. Uudet uudet rattaat ovat jo käytössä ja kuopuskin tuntuu viihtyvän niissä hyvin parin viikon evakkorattailun jälkeen. Toivotaan, että tällä kertaa laatu vastaa odotuksia ja aikaa sekä vaivaa vieviltä reklamaatioilta säästytään.

Toisten nurkissa (Ajatuksia asumisesta, osa III)

Ennen Olariin muuttamista olimme vaimoni kanssa, yksin ja yhdessä, asuneet useampia vuosia eri vuokra-asunnoissa täysin tyytyväisinä elämän tolaan. Tätä taustaa vasten vuokra-asuntoon muuttaminen uudelleen tuntui selkeästi askeleelta taaksepäin, vaikka asiaa helpottikin takaraivossa pyörinyt tilanteen väliaikaisuus. Uutta asuntoa ei vielä ollut tiedossa, mutta haku kuitenkin aktiivisesti käynnissä.

Heti uuteen kotiin ensi kertaa tutustuessa oli asenne asuntoa kohtaan selkeästi edellisestä poikkeava. Kaikki piirteet ja puutteet rekisteröitiin, mutta mistään ei ollut selkeätä paloa alkaa muuttamaan, korjaamaan tai parantamaan. Asunto hyväksyttiin sellaisenaan ja omia tapoja sekä tottumuksia alettiin muokata sopimaan asunnon tarjoamiin mahdollisuuksiin ja rajoituksiin, ei toisinpäin.

Toisen omistaman asunnon eteen ei viitsi nähdä vaivaa, jonka vaikutuksesta pääsee itse nauttimaan vain hetken ja jonka tuottama mahdollinen lisäarvo ei näy omassa kukkarossa millään lailla. Toisaalta mihinkään isompiin muutos- tai asennustöihin ei ole myöskään uskallusta ryhtyä, koska niiden arvosta saattaa myöhemmin tulla näkemyseroja asunnon omistajan kanssa ja siinä tapauksessa vaikutus kyllä tuntuu omassa tilipussissa. Jopa normaaliin asumiseen liittyvät pienet asennustyöt, kuten taulujen tai kirjahyllyjen kiinnitys, pistävät miettimään vähintään kahdesti. Vuokranantajasta riippuen niidenkin kustannus saattaa ulosmuuttaessa olla liian korkea. Kun periaatteena muutenkin on, että asunnon pitää olla poismuuttaessa suunnilleen sisäänmuuttoa vastaavassa kunnossa, jää esimerkiksi seinien maalaaminenkin yleensä tekemättä.

Edellisen vuokra-asunnon seinään jäänyt reikä, jota yritettiin paikata parhaamme mukaan. Sormi ja ruuvi antavat hieman osviittaa mittakaavasta. Ehkä hieman yllättäen tästä ei seurannut laskua perään.

Toiselta kantilta asiaa tarkastellessa voidaan hyvinä puolina mainita asumisen helppous. Kulut ovat selvästi etukäteen määriteltyjä, eivätkä satunnaiset korjaustoimenpiteet tunnu omassa lompakossa. Ja jos jotain korjattavaa ilmenee, soitto vuokranantajalle toivon mukaan on ainoa toimenpide, joka itse täytyy tehdä. Tuo mystinen musta laatikko puhelinlinjan päässä hoitaa paikalle riittävästi korjausvoimaa, jotta vika tulee hoidettua pois päiväjärjestyksestä.

Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna lienee omistusasuminen pitkässä juoksussa järkevämpää, erityisesti korkojen ollessa nykyisellä tasolla tai jopa hieman korkeammalla. Vuokrasta ei kuitenkaan omaan taskuun sujahda senttiäkään, kun taas lainanlyhennyksestä tällä hetkellä valtaosa kerryttää omaa varallisuutta, korkokulujen jäädessä maltillisiksi. Aivan näin yksinkertainen asia ei tietenkään ole. Omistusasunto on pohjimmiltaan sijoitus, jonka arvo voi laskea tai jopa romahtaa omasta huolenpidosta riippumattomista syistä. Siinä missä vuokra-asunnosta poistutaan lopulta ±0-tilanteessa, voi omistusasunnosta jäädä lopulta jopa tappiolle. Jopa siinä vaiheessa, kun asuntolaina on joskus hamassa tulevaisuudessa maksettu, ei pääomaa saa omaan käyttöönsä muuta kuin asunnon myymällä. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että jossain on kuitenkin asuttava ja omasta asunnosta saatava mahdollinen voitto todennäköisesti häviää uuden asunnon hankintakuluihin.

Loppujen lopuksi valinnassa vuokra- ja omistusasumisen välillä on kyse klassisesta vastuun ja vapauden tasapainottamisesta. Mikäli pystyy hyväksymään vastuun omistamastaan kiinteistöstä ja sen ylläpidosta saa vastineeksi myös vapauden tehdä sen kanssa lähes mitä itse haluaa ja muokata lähintä asuinympäristöään mieleisekseen. Vuokralla asuessa vapaudet ovat rajoitetummat, mutta toisaalta vastuu asunnosta jää pienemmäksi. Täysin vastuuttomasti pystyy tuskin missään asumaan.

Omalla kohdalla valinta on nykyisin helppo, koska asunnon ja asumisen tärkeys korostuu päivittäisessä arjessa todella suureen rooliin. Haluan vapauden muokata kodistani sellaisen kuin haluan ja hyväksyn tämän valinnan mukanaan tuomat taloudelliset ja ylläpidolliset vastuut. Osoittautuuko tämä pitkällä tähtäimellä oikeaksi valinnaksi jää vielä tällä haavaa nähtäväksi. Lyhyellä tähtäimellä tämä joka tapauksessa toimii meidän kohdallamme.

***

Muuton inspiroimien, asumiseen liittyvien kirjoitusten sarja päättyy tältä erää tähän. Alunperin pohdin vielä yhden osan kirjoittamista, joka olisi summannut yhteen varsinaiseen muuttoprosessiin liittyvät käytännön opit, mutta niitä on loppujen lopuksi melko vähän ja pystyn kirjoittamaan ne auki yhteen kappaleeseen:

Käytä muuttolaatikoita ja varaa niitä tarpeeksi. Tämä muutto hoidettiin lähinnä akateemisena harjoituksena minimimäärällä laatikoita, mutta parikymmentä laatikkoa lisää olisi helpottanut tavaroiden järkevää pakkaamista huomattavasti. Suojaa huonekaluja riittävästi. Esimerkiksi Lundia-hyllylevyt kannattaa pinota siten, että paraatipuolet jäävät pinon sisäpinnoille. Jos vain pankkitili antaa myöten, käytä muuttofirmaa. Ja siinäpä ne vinkit oikeastaan ovatkin.

Katsotaan, kuinka paljon näitä osaa hyödyntää itsekin, kun uusi muutto on toivottavasti piakkoin edessä ja siirtyminen omistavaan luokkaan tulee uudelleen eteen. Lyhyt excursio vuokra-asumisen piiriin on ollut piristävä, mutta oman asunnon hankkiminen tuntuu silti luontevalta ajatukselta.

Muistoja seinissä (Ajatuksia asumisesta, osa II)

Ikääntynyt isoäitini muutti pari vuotta sitten palvelutaloon asunnosta, jossa oli asunut vuosikaudet ukkini kanssa. Ukista oli aika jättänyt hieman aiemmin ja asuminen vanhassa talossa oli käynyt liian hankalaksi liikuntakyvyn heiketessä. Muuton lähestyessä ja tavaroita läpikäydessä isoäiti valitteli lähtemisen vaikeutta ja kertoi monien hyvin muistojen olevan sidottuja niihin seiniin. Äitini oli asiasta eri mieltä ja tolkutti isoäidille useaan otteeseen muistojen olevan pään sisällä ja seuraavan kyllä uuteenkin kotiin.

Olin itsekin vahvasti kallellaan äitini näkökulmaan päin, kunnes asunnon vaihto tuli itselle eteen. Aiemmista asunnoista lähteminen ei ollut tuottanut kummoisiakaan tunteita, mutta nyt, ensimmäisestä omistusasunnosta pois muuttaminen pelotti etukäteen siinä määrin, että järkisyin helposti perusteltava asunnon myyminen lykkääntyi usealla kuukaudella lähdön hetkeä hirvitellessä.

Edellinen asunto oli oikeasti ensimmäinen, joka oli tuntunut pysyvältä, turvalliselta, omalta... sanalla sanoen: kodilta. Sisään muuttaessa ja neljän sitä seuranneen vuoden aikana oli asunnon remontointiin ja parannukseen käytetty lukemattomia tunteja, hikeä ja maalilitroja. Edellisten asukkaiden purkkavirityksiä oli hiljalleen vaihdettu omiin virityksiin ja suunnitelmissa oli koko ajan jotain uutta, jota voisi alkaa parantelemaan. Jos asuntoon olisi jääty pidemmäksi aikaa, olisi tekemistä varmasti riittänyt vielä seuraavallekin neljälle vuodelle. Vaikka omaa kädenjälkeä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa ammattimaiseksi, on se kuitenkin omaa ja onnistumiset sekä virheet tuntuvat siksi erilaisilta.

Asunnon infrastruktuurin lisäksi kotiin liittyy paljon muistoja, jotka ovat nimenomaan kytkeytyneet paikkaan. Edellinen asunto oli ainut koti, jonka kumpikaan lapsistamme oli koskaan tuntenut. Molemmat lapset oli kannettu sairaalasta kotiin paksuihin talvivaatteisiin käärittynä saman kynnyksen yli reilun kahden vuoden välein, ensimmäiset askeleet oli otettu saman katon alla, toinen lastenhuoneessa, toinen olohuoneessa ja saman keittiön kaappeja oli purettu kumpikin vuorollaan ja lopulta yhteistuumin. Olarissa oli itketty harmitukset, naurettu isin hölmöilyille ja opeteltu tärkeitä taitoja elämää varten, kuten pottailua ja omalla lusikalla syömistä.

Muistot eivät onneksi häviä mihinkään, eivätkä oikeasti ole sidottuja mihinkään tiettyyn paikkaan. Tosiasia on, että kaikki yllämainitut tapahtumat olisivat tapahtuneet joka tapauksessa riippumatta siitä, minkä seinien sisustaa tuolloin olisi kutsuttu kodiksi. Sattuman oikusta kotimme sijaitsi Olarissa ja noiden seinien ajatteleminen tuo muistot jälleen elävinä mieleen, missä vain satun itse olemaan.

Linnut asuvat seinissä, muistot seinien kuvissa?

Loppujen lopuksi nimenomaan lapset olivat se viimeinen asia, joka kallisti vaakakupin toiseen suuntaan ja teki asunnosta kodin. Lapset myöskin toistaiseksi seuraavat asunnosta toiseen, joten kodin tuntua ei uudessakaan asunnossa tarvitse kauaa odotella. Uusia muistoja syntyy koko ajan lisää ja esimerkiksi kuopuksen ensimmäisiä sanoja odotellaan yhä. Niiden hetki tulee ajallaan ja niitä voi tulevaisuudessa muistella silloisia seiniä ajattelemalla.

Jälkikäteen ajateltuna alkukesä ei ollut luopumisen kannalta paras hetki asunnon myymiseen, vaikka kauppa kävikin hyvin ja nopeasti. Pitkän talven jäljiltä pihayhteisö oli jälleen aktivoitunut ja lapsilla oli käytännössä koska tahansa leikkiseuraa pihassa tai sitten taloyhtiön lapset leikkivät keskenään milloin kenenkin kotona. Itsekin viihdyin hiekkalaatikolla taas monin verroin paremmin, kun lapsia ei tarvinnut koko ajan viihdyttää ja juttuseuraa löytyi muista vanhemmista. Syntyneet kaverisuhteet naapuriperheisiin eivät toivottavasti surkastu asunnon vaihdon myötä, vaikka leikkitreffien järjestäminen vaatiikin ylimääräistä vaivaa.

Varsinainen lähteminen vanhasta asunnosta ei lopulta aiheuttanutkaan mitään suurempaa tunnekuohua. Kun päätös myymisestä oli syntynyt alkoi koti pikku hiljaa muuttua taas asunnoksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tavara alkoi löytää tietään laatikoihin ei vanha asunto enää tuntunut siltä samalta kodilta, jossa oli asuttu viimeiset neljä vuotta. Ensi vaiheessa laatikot täyttyivät kaappien sisällöllä, eikä muutos ollut erityisen huomattava. Hiljalleen hyllyt alkoivat tyhjentyä ja laatikoiden määrä lisääntyi. Viimein hävisivät kirjahyllytkin, taulut muuttivat autokyydillä seuraavan osoitteeseen ja tyhjät seinät tuntuivat kannustavan nopeampaan pakkaamiseen.

Muuttopäivänä tyhjää asuntoa katsellessa tirautimme vaimon kanssa muutamat kyyneleet. Itselleni kodista lähdön kliseen täydensi näky itkua tihrustavasta vaimostani kävelemässä kohti autoa ruukkukasvi sylissään. Lyhyt ajomatka uuteen osoitteeseen käänsi kuitenkin ajatukset päälaelleen ja uuden asunnon tyhjiä seiniä katsellessa päässä pyörivät lähinnä uudet mahdollisuudet sekä tuntemattomuudessaan jännittävä tulevaisuus.

Osa lasten leluista muutti ensimmäisten tavaroiden joukossa ja uuden kodin rakentaminen alkoi.

Nyt edellistä kotia muistellessa jään lähinnä kaipaamaan ihmisiä, en niinkään asuntoa. Järkiperustelut ajoivat tunnesiteiden ohi jo asuntoa kaupatessa ja sama järjestys on säilynyt asunnon myymisen jälkeenkin. Syntyneistä kaverisuhteista pyritään pitämään kiinni ja vahvimmat varmasti säilyvät vielä useita vuosia. Samoin kävi aikanaan opiskelujen loputtua, kun ennestään tuntemattomia ihmisiä yhdistänyt opiskelu ja opiskelijaelämä päättyi ja kaikki hajaantuivat kuka mihinkin yritykseen töihin sekä asumaan eri kaupunginosiin ja jopa kaupunkeihin.

Palaan kuitenkin mielessäni uudestaan pohtimaan isoäitini näkemystä muistojen asumisesta seinissä. Aiemmin en pystynyt tätä ajatusta täysin ymmärtämään, mutta nyt tuo huoli tuntuu täysin perustellulta, vaikka järki sanookin toista. Olen kuitenkin tyytyväinen, että pelkästään muistojen takia emme jääneet laakereillemme lepäämään, vaan uskalsimme hypätä kohti tuntematonta ja uskomme eteen sattuvan jotain edellistä asuntoa parempaa. Ajan kanssa uudetkin seinät alkavat ympäröidä kotia ja uudet muistot tallentuvat aiempien jatkoksi. Seinät vaihtuvat, mutta koti pysyy.

Tavaroiden taikamaailma (Ajatuksia asumisesta, osa I)

Perhekuntamme kävi vastikään läpi perustavanlaisen muutoksen. Päätimme jättää Olarin taaksemme ja suunnata kohti Tapiolaa, josta aikoinaan lähdimme halvempien asuinneliöiden perässä syvemmälle Espooseen. Kaipuu vanhoille asuinsijoille on kuitenkin kytenyt siitä asti (erityisesti vaimollani), joten viimein, lähes neljän vuoden olarilaisuuden jälkeen, päätimme tarttua härkää sarvista ja palata samaa reittiä takaisin. Muuttopäätös ei syntynyt helposti, mutta kun se oli tehty, etenivät asiat nopeasti pisteeseen, jossa asunto oli myyty, eikä uudesta ollut tietoa. Etsinnöistä huolimatta ei sopivaa ostokämppää löytynyt, vaan palasimme pitkästä aikaa vuokra-asumisen piiriin, tällä kertaa Pohjois-Tapiolaan.

Varsinainen muutto, pakkaamisineen ja purkamisineen, kesti reilun viikon ja sai allekirjoittaneen ajattelemaan asumista, omistamista ja elämää ylipäänsä. Pari seuraavaa blogikirjoitusta on omistettu näille pohdinnoille.

Ensimmäinen kirjoitus käsittelee käsinkosketeltavaa omaisuutta, jota meillekin on vuosien saatossa kertynyt. Jokaisen aiemman muuton yhteydessä on tavaraa pyritty käymään läpi ja karsimaan pois se osa omaisuudesta, jota ei haluta siirtää seuraavaan asuntoon. Vaikka asuntojen pinta-ala on tasaisesti kasvanut, ei suoranaisen romun ja tarpeettoman tavaran siirtelyssä tunnu silti olevan mitään järkeä. Yleensä pakkaaminen on kuitenkin jäänyt sen verran viime tinkaan, että todelliseen, kriittiseen karsintaan ei ole ollut aikaa. Tällä kertaa vaimoni on käynyt omaisuuttamme läpi koko kevään, jo ennen asunnonmyyntipäätöstä, ja onnistunut hankkiutumaan eroon huomattavasta määrästä meille tarpeetonta tavaraa. Tästä huolimatta oman irtaimen omaisuuden näkeminen muuttolaatikoihin pakattuna vetää melko hiljaiseksi. Lopullisen laskelman mukaan muuttolaatikoita^* kului 90 kappaletta, joka on melko hyvä tulos 86 m² asuntoomme ja peittoaa suhteessa edellisen muuttomme laatikkomäärän.

^*  Laskennassa yksikkönä on käytetty Bilteman isoa muuttolaatikkoa. Valtaosa tavaroista kuitenkin pakattiin Lainalaatikosta vuokrattuihin L2-muovilaatikoihin, jotka ovat tilavuudeltaan melko lähellä Bilteman laatikoita. 

Jotta tuo epämääräinen laatikkokasa saa jonkinlaiset mittasuhteet voin kertoa kyseessä olevan tasasivuisen kuution, jonka sivun pituus on 1,93 metriä eli lyhyehkön koripalloilijan verran. Toisella tavoin ilmaistuna tavaraa on 7,23 kuutiometriä eli yli seitsemän halkomottia. Tähän luonnollisesti päälle valaisimet, huonekalut, taulut, polkupyörät, lastenrattaat, urheiluvälineet ja muu laatikoihin mahtumaton irtain omaisuus. Ilman vaimon luopumisvimmaa olisi tavaraa ollut vielä pari halkomottia enemmän ja koripalloilijan pituuskin kasvanut lähemmäs NBA:n tähtiluokkaa.

Pakkaamisen yhteydessä kävi myöskin tuskallisen selväksi, että vuosia säilötystä tavarasta osa on aivan silkkaa roskaa. Pahin esimerkki on useamman vuoden kuitit, joita on säilötty perheen kirjanpitoa varten ja jotka ovat sitten vain jääneet lojumaan laatikkoon makuuhuoneen yläkaapissa. Tilaa nuo paperilaput eivät loppujen lopuksi kauheasti vieneet, mutta moisen roskan säilöminen alkoi todella naurattaa, kun niitä käytiin läpi.

Kun säästetään, säästetään kaikki. On kyllä melko tärkeää tietää, että 9.2.2010 on ostettu lihapasteija hintaan 0,62 €.

Muutimme siis (tilapäisesti) vuokralle ja jatkamme omistusasunnon etsimistä. Nykyinen asunto on alusta asti tuntunut väliaikaiselta ratkaisulta ja siksi kaikkea tavaraa ei ole edes aikomus purkaa laatikoistaan. Hankimme muovilaatikoiden rinnalle myös pahvisia muuttolaatikoita, joihin pakkasimme tavaraa, jota emme usko tarvitsevamme päivittäisessä arjessa seuraavien kuukausien aikana. Laatikoista kodin löysivät mm. suuri osa kirjoista, iso osa astioista, valokuvat ja jonkun verran liinavaatteita. Tämä lähestymistapa on saanut pohtimaan säilöttävän tavaran tarpeellisuutta ylipäänsä. Mikäli jotain ei tarvita useampaan kuukauteen, voisiko siitä hankkiutua lopullisesti eroon?

Olen periaatteessa omaisuuden määrän järkeistämisen kannalla ja turhista esineistä olisi hyvä pyrkiä luopumaan. Samalla myönnän auliisti olevani siinä määrin materialisti, että joistain tavaroista en halua erota, vaikka pärjäisinkin aivan hyvin niitä paitsi. Esimerkiksi kivat astiat ruokapöydässä ja hyvät kirjat kirjahyllyssä saavat aina silloin tällöin hyvälle mielelle, vaikka tiedänkin niiden olevan jossain määrin turhaa ja ylimääräistä omaisuutta. Toisaalta, vielä pari vuotta sitten en olisi voinut kuvitella luopuvani suhteellisen mittavasta CD-levykirjastostani. Tässä kuitenkin tarpeellisuus (tai oikeastaan sen puute) ajoi tunteellisuuden ohi. Ensin CD-soitin keräsi pölyä hyllyssä muutaman kuukauden ja sai lähteä kohti parempia soittomaita. Hieman myöhemmin oli levyjenkin aika seurata samaa reittiä. Vuosia kerätyistä kiekoista luopuminen ei yllättäen tuntunutkaan vaikealta, lähinnä vain vapauttavalta.

Toinen nykyisen asunnon väliaikaisuuden oire on pyrkimyksemme pärjätä mahdollisimman vähällä sisustamisella. Taulut löysivät tiensä seinille melko nopeasti, mutta tähänkin syynä on lähinnä se, että seinällä ne ovat parhaassa turvassa perheen pienimpien leikeiltä sekä isompien siivouspuuskilta ja yleiseltä kömpelyydeltä. Sen sijaan kirjahyllyt jäivät kasaamatta ja tämä näkyy yleisenä säilytystilan puutteena. Kaikki asunnosta löytyneet kaapit pursuilevat yli äyräidensä, mutta toistaiseksi lähes kaikki tavara on saatu puristettua katseilta piiloon.

Poikkeus vahvistaa säännön

Muutaman viime vuoden aikana en ole pystynyt kuvittelemaan elämää ilman vaatehuonetta. Nyt olen kuitenkin pohtinut vaatehuoneen viimeaikaista käyttöä ja todennut sen olleen meillä lähes pelkästään romuvarastona ja usemman vuoden. Herää kysymys, onko järkevää säilyttää ja omistaa tavaraa, jota ei käytännössä koskaan käytä tai pysty käyttämään varastotilan ahtauden takia? Osa tavarasta on tietenkin vain kausittaisessa käytössä ja on hyvä, että talvivaatteet voi varastoida pois tieltä kesän ajaksi ja golfmailat talveksi. Vaatehuoneesta kuitenkin löytyi melko lailla tavaraa, jota voisi käyttää vuodenajasta riippumatta, mikäli niihin vain pääsisi käsiksi. Ison osan tavarasta löytäessä varastopaikan vaatehuoneen lattialta alkaa vaatehuone muistuttaa täyteen ahdettua varastokonttia, joka pitää joka kerta purkaa kokonaan, mikäli jotain tavaraa haluaa käyttää.

Kuinka paljon säilytystilaa sitten tarvitaan? Haluaisin elää tilanteessa, jossa kaikki omistamani tavarat ovat oikeasti käytössä, eivätkä vain pakattuna varastoihin pois silmistä ja mielestä. Joitain tavaroita ei toki tarvita kovin usein, mutta toivoisin, että aivan turhaa tavaraa ei nurkista löytyisi satunnaisten siivouksien ja muuttoruljanssien yhteydessä. Tätä taustaa vasten vaatehuoneen ja varastokomeron tarpeellisuus on hivenen kyseenalaista, mutta jonkinlaista pysyväissäilytystilaa kyllä tarvitaan. Kuten jo aiemmin todettua, osa omaisuudesta on selkeästi kauteen sidottua ja hyvä saada pois jaloista tarpeellisemman tavaran tieltä. Lukittujen ovien takana sijaitsevassa säilytystilassa vain on se huono puoli, ettei sen järjestämiseen ja järjestyksessä pitämiseen käytetä liiemmälti aikaa tai vaivaa, ennen kuin se todella on pakollista ja yleensä silloinkin vasta pari kuukautta tuon päivämäärän jälkeen.

Yksi sitkeästi elävä käsitys on, että perhekoon kasvaessa myös tavaramäärä lisääntyy. Tämän muuton kokemuksena voin todeta lapsisidonnaisten tavaroiden määrän olevan kyllä huomattava, mutta meillä pelkästään keittiö söi laatikkomäärässä enemmän romua kuin koko lasten käyttämä lelu-, kirja- ja vaatevuori. Lapsia on siis turha syyttää materian lisääntymisestä, peilistä löytyy suurin syyllinen valtavaan tavaravuoreen.

Nykyisillä pääkaupunkiseudun asuntojen hinnoilla vastaus tavaratulvaan ei ole alituinen isompaan asuntoon vaihtaminen, vaan säilytettävän tavaramäärän pitäminen kohtuullisena. Tällä hetkellä tilanne perheemme tavaroiden taikamaailmassa on siedettävä, jopa hyvä, mutta töitä tilanteen säilyttäminen tulee vaatimaan. Käytännössä tämä tarkoittaa jostain luopumista, jos uutta tavaraa hankitaan. Jatkossa mahdollisen elintason nousun toivoisin näkyvän laadussa, en määrässä.