Uusi aika koittaa

Ensimmäinen askel matkalla hoitovapaan loppua kohti on otettu, kun esikoistyttäreni aloitti taas päiväkodin lähes parin vuoden tauon jälkeen. Hän ehti elää päivähoitoarkea reilun kolmen kuukauden ajan edellisen hoitovapaani ja vaimoni uuden äitiysloman välissä, mutta tällä kertaa näyttää siltä, että tyttö on toden teolla astunut yhteiskunnan tarjoamaan koulutusputkeen, eikä uutta kotijaksoa ole enää tiedossa.

Päiväkotiura ei alkanut lupaavasti. Edellisellä viikolla ensimmäinen tutustumiskerta päättyi noin kolmen minuutin jälkeen tyttäreni käveltyä lavuaarille ja oksennettua aamupuurot altaan pohjalle. Kiitoksia ja uusi yritys parin päivän päästä. Pahoinvointi jäi päivän ainoaksi, eikä syy missään vaiheessa oikein selvinnyt. Itse epäilen vain tavallista voimakkaampaa jännitysreaktiota, mutta varmuutta tuskin koskaan saadaan.

Seuraavat tutustumiskäynnit menivät oikein mallikkaasti ja melko luottavaisin mielin jäimme odottamaan viikon alkua ja päiväkotiarkea. Ainoastaan päivän lepohetkien sujuvuus arvelutti, sillä tyttäreni ilmoitti päiväkodin johtajalle jo tutustumispäivänä, ettei nuku päiväunia ja karkaavansa sängystä heti, kun huoneen ovi menee kiinni.

Kun ensimmäinen aamu sitten koitti, sujui kaikki pääasiassa hienosti heti heräämisestä alkaen. Ujous tosin iski päälle siinä vaiheessa, kun isä ja pikkuveli olivat häipymässä päiväkodin ovesta ulos, mutta tyttö jäi silti ilman itkua hoitajan syliin ja lähti hakemaan aamupalaa. Iltapäivällä hoidosta hakiessa hän ei olisi halunnut lähteä minnekään ja oli selvästi nauttinut olostaan sekä omanikäisestään leikkiseurasta.

Hoitovapaa on nyt selvästi kääntynyt kohti loppuaan ja edessä on enää noin kaksi kuukautta lasten täysipäiväistä hoitoa ennen paluuta työelämään. Tällä hetkellä tuntuu, että tyttären päivähoidon aloitus tuli koko perheen kannalta hyvään saumaan, sillä muuton jälkeen on tutusta pihayhteisöstä poistuminen ja siitä seurannut seuran puute alkanut selvästi hiljalleen kiristämään kotona olijoiden keskinäisiä välejä. Lapsien leikkikaverien ja isän juttukaverien vähyys alkaa valitettavasti näkyä monilla tavoin. Lapset kapinoivat kieltoja sekä rajoituksia vastaan ja isä reagoi herkemmin sekä voimakkaammin lasten tottelemattomuuteen. Lapsien keskinäiset leikit ovat tosin selvästi aktivoituneet uuden asuinpaikan myötä, mutta ylilyöntejä ja leluista kiistelyä on vastaavasti huomattavasti entistä enemmän. Lopputuloksena on usein päiviä, joiden lopussa erityisesti vanhemmilla on veto poissa ja pinna kireällä. Lapsilla onneksi näyttää olevan kyky unohtaa erimielisyydet ja antaa anteeksi isän ärhentely päivän mittaan. 

Täytyy myös myöntää, että olen odottanut päivähoidon aloitusta muutenkin. Kolmena päivänä viikossa on hoitotaakka selvästi normaalia kevyempi, kun kotona on ainoastaan alle kaksivuotias lapsi huollettavana. Ehkäpä nyt jää enemmän aikaa vaikkapa ruoanlaittoon, joka on ollut hieman retuperällä viime aikoina. Todennäköistä kuitenkin on, että kuopus pääsee usein isän mukana erilaisille kauppareissuille, koska lähestyvää remonttia on pakko viedä jollain lailla eteenpäin.

Pienempi sisaruksista selvästi kaipaa isosiskonsa seuraa, mutta osaa silti nauttia leikkiajasta, jolloin kukaan ei ole määräämässä mitä leikitään tai viemässä leluja käsistä. Aika erossa tiiviistä perheyksiköstä on varmasti kaikille tervetullutta. Päivän mittaan on hyvä kaikkien tahoillaan ladata akkujaan sekä tuulettaa päätään, jotta yhteisestä ajasta osataan illalla ottaa kaikki irti ja jättää turha nipottaminen vähemmälle.

Tämän rajapyykin saavuttamisen yhteydessä lupaan joka tapauksessa panostaa jäljellä oleviin kahteen kuukauteen erityisellä tarmolla. Vietän aikaa kuopuksen kanssa päivisin, luen kirjoja ja leikin hiekkalaatikolla. Iltaisin ja tyttären kotipäivinä keksimme jotain hauskaa tekemistä ja suon tytölle enemmän hänen ansaitsemaansa huomiota. Lupaan myös ladata omia akkujani silloin, kun tilanne antaa siihen mahdollisuuden, enkä keksimällä keksi jotain tekemistä.

Ja se tyttären huolta herättänyt lepohetki... Aikaisesta heräämisestä, aamupäivän touhuista ja pienoisesta vastarannan kiiskeilystä väsähtänyt pikkutyttö nukkui reilun tunnin päiväunet. Sairasteluja lukuunottamatta oikeastaan ensimmäiset päiväunensa osapuilleen puoleentoista vuoteen.

Tunteita ja tuoksuja

Eilen koettiin pieniä epätoivon hetkiä, kun vaunuissa kulkenut, kuopuksen unileluna toiminut leikkihirvi oli jonkin aikaa teillä tietymättömillä. Unikaveria haettiin pihalta, hiekkalaatikolta ja vaunuista koko naapuruston vanhempien voimin. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, sillä jompi kumpi lapsista oli onnistunut tuomaan pehmolelun mummin silmien ohi takaisin sisälle ja hirvi löytyi makoilemasta lasten muiden lelujen joukosta.

Episodi sai allekirjoittaneen pohtimaan lapsille rakkaita leluja ja sitä, kenelle lelut todellisuudessa ovat tärkeitä. Loppujen lopuksi päädyin siihen tulokseen, että lapsille tärkeitä pehmoleluja on oikeasti aika vähän. Suurimmat tunteet pehmoihin taitavat itse asiassa kohdistua vanhempien suunnalta.

Tänään vaarassa ollut leikkihirvi on tästä oiva esimerkki. Kyseinen lelu on ensimmäinen, jonka olin esikoiselle ostanut tuliaisena työmatkalta ja jo pelkästään tästä syystä se erottuu kaikista muista leluista omassa mielessäni. Muistelen edelleen hymyssä suin sitä, kuinka tyttäreni kanniskeli hirveä pienessä rottinkikorissa kaikilla vaunureissuilla. Jossain vaiheessa pehmokaverin nimeksi vakiintui Alma.


Kultakalan muistilla varustetuilla, vaahtosammuttimen kokoisilla mini-ihmisillä lempilelut saattavat vaihtua välillä päivässä ja tänään maailman tärkein kaveri voi huomenna joutua syrjään jonkin toisen pehmolelun tieltä. Näin kävi myös leluhirven kohdalla. Vanhemmille sen sijaan pehmoleluihin kohdistuu muistoja tai muita tunnearvoja, joiden haalistumiseen ei välttämättä riitä pitkäkään aika. Näin ollen pehmoeläinten määrälle ei tunnu löytyvän mitään ylärajaa, sillä mistään ei hennota luopua. Joku pehmo on ollut tärkeä unilelu tietynikäisenä ja toinen on isoäidin omin käsin virkkaama. Mistä näistä sitten raaskii hankkiutua eroon?

Molemmilla lapsilla on silti ollut yksi tuki ja turva, joka on ollut tärkeä apu ja lohduttaja vaikeina hetkinä. Esikoisen viimein heitettyä tuttinsa roskikseen reilun kahden vuoden iässä löytyi uniharsosta korvike tutin imemiselle ja melko pian harso saikin lempinimekseen "leikkitutti." Kuopuksen päästyä matkimisvaiheeseen seurattiin isosiskon esimerkkiä  myös uniharson suhteen pian pojalla oli oma riepu, jota imeskellä nukkuessa ja harmituksen hetkillä. Siinä missä isosiskolla alkaa harsovaihe jo olla taakse jäänyttä elämää, on pikkuveljellä harso noussut todella tärkeään rooliin. Hirvittää ajatellakin, mitä tapahtuisi, jos leikkitutti unohtuisi jollain pidemmällä reissulla kotiin.

Harsojen tärkeys on tuottanut hieman hankaluuksia niiden puhtaanapidon suhteen, sillä aina silloin tällöin, jos kohta todella harvoin, myös niitä pitää pestä. Kuopus ei onneksi ole harsonsa suhteen kovin tarkka ja pesty, mankeloitu tai silitetty harso kelpaa aivan yhtä hyvin kuin omassa kuolassa liotettu riepu. Isosisko sen sijaan ei huolinut puhdasta harsoa leikkeihinsä, saati unileluksi, mankeloinnista huolimatta. Pesuoperaatiossa yritettiin olla ovelia ja kahdesta harsosta pestiin kerrallaan aina vain toinen. Valinnan hetkellä ei silti auttanut mikään, vaan kainaloon päätyi aina se kuolattu, rakastettu ja muhjattu leikkitutti.

Sen tunnisti hajusta.