lauantai 31. elokuuta 2013

Lopun alku

Hoitovapaata on nyt puoli vuotta takana ja edessä häämöttää vielä kaksi ja puoli kuukautta. Kun laskee mukaan ennen hoitovapaata pidetyn isäkuukauden, en itse asiassa ole tämän vuoden puolella ollut töissä kuin noin kaksi viikkoa. Ajatus töihinpaluusta tuntuu vielä tässä vaiheessa melko kaukaiselta ja ajatuksissa pyörii pikemminkin suunnitteilla oleva remontti sekä esikoisen parin viikon päästä alkava päiväkotiaika.

Työasiat ovat tulleet iholle aivan viime päivinä, kun työpaikalla on käynnissä vuosittaisista suoritusarvioinneista sekä niihin liittyvistä ylennyksistä ja/tai palkankorotuksista tiedottaminen. Olen ollut puheissa parin samassa yrityksessä työskentelevän kaverin kanssa ja tämä aihe on tullut väistämättä esille. Kun arvioinnit ensimmäisen kerran nousivat keskustelussa pöydälle, tuli se lähes puun takaa, sillä en ollut uhrannut asialle juuri ajatustakaan. Normaalisti tähän aikaan vuodesta asia on ollut hyvinkin ajankohtainen, sillä samalla määräytyy seuraavan 12 kuukauden palkkataso ja saa jonkinlaisen kuvan siitä, vastaako oma mielikuva edellisen vuoden työpanoksesta esimiesten mielikuvaa.

Tänä vuonna olen ollut turvassa oman kuplani sisällä ja suojassa jatkuvalta arvioinneista muistutteluilta. Ilmeisesti kuplan sisällä olen myös poissa silmistä ja mielistä, sillä tämän tekstin julkaisuhetkellä odottelen edelleen tietoa omista arvioinneistani, joista normaalisti olisi tiedotettu puhelimitse jo vajaa viikko sitten. No, eipä niillä vaikutusta nykytilanteeseen ole kuitenkaan, joten ehdin odottaa vielä hetken. Tällä hetkellä suoritusarvioinnin saa lähes välittömästi ja palaute on huomattavasti suorempaa ja yleensä kriittisempää kuin työpaikalla.

Toinen tapaamistani tuttavista oli saanut kaipaamansa ylennyksen ja sitä kautta myös tuntuvan palkankorotuksen. Asiasta kuullessani tunsin pienen kateuden peikon nostavan päätään ja kilpailuvietin heräävän. Ilokseni kuitenkin huomasin, että tunteet hävisivät jopa nopeammin kuin olivat syntyneet. Siinä hetkessä tajusin, kuinka vähän oikeasti tällä haavaa kaipaan työpaikan tarjoamaa kilpailukenttää sekä siihen liittyviä palkintoja ja tunnustuksia. En missään nimessä haikaile täysipäiväiseksi koti-isäksi  ryhtymisestä ja palaan aikanani mielellään takaisin työelämään. On monia asioita, joita työpaikalta ja työyhteisöstä kaipaan, mutta jatkuva eteenpäin pyrkiminen ja menestyksen tavoittelu eivät ole niitä.

Oheinen sarjakuva kuvaa hyvin sen, miltä viimeisen puolen vuoden aikana on tuntunut (klikkaa kuvaa lukeaksesi sen suurempana.) Vaikka en olekaan jättäytynyt lopullisesti pois oravanpyörästä, soveltuu sarjakuvan sanoma kyllä hyvin myös lasten kanssa kotona vietettyyn hoitovapaaseenkin. Hetkellinen tauko työarjesta on ollut vapauttava kokemus ja asettanut asioita jälleen perspektiiviin.

Puolen vuoden rajapyykki on jollain lailla pysähdyttävä hetki. Olen jo tässä vaiheessa ollut kotona pidempään kuin ensimmäisellä yrittämällä ja työmäärä on lapsiluvun lisäännyttyä ollut moninkertainen parin vuoden takaiseen verrattuna. Tässä vaiheessa on hyvä katsahtaa hieman taaksepäin ja tehdä henkilökohtainen välitilinpäätös kuluneesta hoitovapaasta. On paljon asioita, joita olisin halunnut tehdä tai kuvittelin saavani aikaan, mutta harmillisesti elämä on tullut hyvien suunnitelmien tielle. Asuntokaupat, muutto ja muut yllätykset ovat pistäneet kuvitellut polut uusille urille, mutta lasten kanssa vietetty aika on silti ollut antoisaa.

Kaksi ja puoli kuukautta hoitovapaata on siis vielä jäljellä ja sen aikana tulee tapahtumaan vielä ainakin yksi mullistus molempien lasten elämässä. Päiväkotielämän aloittaminen (esikoisella tosin toiseen kertaan) ja isän töihin paluu tulee varmasti tuomaan omat haasteensa arkeen, mutta viimeisen puolen vuoden aikana toisistamme opitut asiat auttavat varmasti tämänkin rajapyykin yli. Turha kuitenkaan liikaa vielä murehtia tulevia. Nyt keskitymme lasten kanssa ottamaan jäljellä olevasta hoitovapaasta kaiken irti.


P.S. Sarjakuva kaapattu osoitteesta http://imgur.com/V6KoHbF

torstai 29. elokuuta 2013

Ylpeys ja turhat luulot

Ylpeys on monitahoinen tunne. Saavutetuista merkkipaaluista voi tuntea absoluuttista ylpeyttä, johon ei varsinaisesti vaikuta muu kuin tietoisuus tehdystä työstä. Lisää ylpeyden aiheita voi saada, kun saavutuksia aletaan vertaamaan johonkin. Vertailukohtana käytetään yleensä joko yhteiskunnan tarjoamaa normistoa tai vielä useammin oman vertaisryhmän menestystä. Omien saavutusten suhteen ylpeyden määrään on vaikuttanut esimerkiksi se, kuinka nopeasti joku merkkipaalu on tavoitettu, kuinka hyvin tai kuinka harvinaista kyseiseen saavutukseen pääseminen on. 

Yhteiskunta tuntuu rakentuvan jatkuvan menestyksen tavoittelun periaatteille, jossa tarkoitus on saavuttaa jotain enemmän kuin naapurilla tai ainakin enemmän kuin mitä itsellä juuri sillä hetkellä on. Tästä näkökulmasta katsoen jatkuva vertaaminen työkavereihin tai tuttaviin käy meiltä luonnostaan ja saattaa välillä jopa toimia kimmokkeena tavoitella uusia päämääriä.

Vanhemmaksi tulon jälkeen olen alkanut tuntea ylpeyttä myös omien lasten saavutuksista. Valitettavasti samat periaatteet pätevät myös niihin ja lasten oppimia asioita luonnostaan vertaa muiden leikkipuiston ja kaveripiirin lapsien saavutuksiin. Mikäli oma lapsi on oppinut keskimääräistä aikaisemmin liikkumaan tai puhumaan, tuntuu saavutus entistä hienommalta kuin pelkästään tietoisuus omaksutusta taidosta. Mittarina voidaan käyttää myös neuvolakäyntien yhteydessä käytävää keskustelua lapsen kehityksestä (yhteiskunnan normisto), mutta iän karttuessa neuvolakäynnit harvenevat ja jäljelle jää enimmäkseen vertaisryhmään vertaaminen.

Harmillisesti annan ylpeyden välillä kuulua myös keskusteluissa. Mikäli lapseni on omaksunut jonkin taidon todella aikaisin tai nykytaso on selvästi normiston yläpuolella kuuluu isän ylpeys varmasti myös puheissa. En tietoisesti yritä vähätellä kaverien lasten saavutuksia kerskailemalla oman tyttären erinomaisuudella, mutta herään aina välillä tajuamaan, että juuri tältä saattaa puheeni ajoittain kuulostaa. Vanhempana itselläni on vielä oppimista erottaa terve ylpeys turhanpäiväisestä ylpeilystä. 

On vähintään terveellistä huomata, ettei oma lapsi ole joka asiassa keihäänkärki, joka omaksuu uudet taidot ensimmäisten joukossa. Oman lapsen kielellinen kehitys on ajoittain tuntunut jopa hitaalta, kun kaveriperheen osapuilleen samanikäinen lapsi on pienestä pitäen ollut puheiltaan varsinainen ruuneperi. Poika oppi puhumaan todella aikaisin ja on sepittänyt omat satunsa heti puheen alettua. Tähän verrattuna ei millään puhujanlahjoihin liittyvällä kehitysaskeleella ole juuri voinut lähteä ylpeilemään. 

Kateutta en toisten lasten saavutuksista ole kuitenkaan koskaan kummemmin tuntenut. Olen osannut suhtautua toisten lasten jonkin osa-alueen nopeaan kehitykseen sillä ajatuksella, että jossain vaiheessa erot kuitenkin tasaantuvat. Vaikka oma lapsi ei osaakaan lukea ja kirjoittaa neljävuotiaana, on näiden taitojen hankkimiseen vielä runsaasti aikaa ja viimeistään ensimmäisen luokan jälkeen tyttö voi lukea omat Aku Ankkansa ja prinsessakirjansa ilman vanhempien apua. Erojen tasaantuminen on hyvä ymmärtää myös toiseen suuntaan ja asettaa puheissaan oman lapsen saavutukset oikeisiin mittasuhteisiin.

Joissain asioissa toisten lasten taitotason huomaaminen voi toki olla hyväksi muulla tavoin. Kaveripiirin musiikilliset lahjakkaat lapset tai voimistelumestarit saavat miettimään omien lasten harrastuksia, joiden aloittaminen saattaisi muuten hautautua arkirutiinien pyörittämisen alle. Harrastusvaihtoehtoja onkin sitten lukemattomia. Onko parempi aloittaa harrastus, joka mahdollisesti kehittää jotain toistaiseksi piilevää taitoa vai keskittyä entuudestaan vahvoihin alueisiin?

Lapset itse ovat kaikista näistä vertailuista ja normistoista autuaan välinpitämättömiä. He osaavat suhtautua taitojen eritasoisuuteen luontevasti, eivätkä tee niistä numeroa. On hienoa, että he saavat elää elämänsä ensimmäiset vuodet vailla mittareita ja kehittyä omaan tahtiinsa. Myöskään ylpeys ei nosta hattuaan, vaan omaksuttu taito otetaan sellaisenaan ja jatketaan kohti seuraavia rajapyykkejä. Aikaa vertaisryhmän eriarvoistumiselle tulee varmasti myöhemmin. Viimeistään koulussa kehitystä aletaan todenteolla mittaamaan ja jossain vaiheessa asteikot, sekä niiden merkitys, tulevat tutuksi myös lapsille. Myöhemmin elämässä on väliä, kuka tekee asiat paremmin, nopeammin ja tehokkaammin, mutta toistaiseksi annan lasteni nauttia elämästään ilman mittanauhaa ja sekuntikelloa.

tiistai 27. elokuuta 2013

Uusi blogi auki

Päätimme muutaman kuukauden kestäneen asunnon metsästyksemme asuntokauppoihin reilu viikko sitten. Kevään mittaan on erilaisia asumiseen liittyviä teksti-ideoita pyörinyt päässä runsain joukoin ja nyt tuntuu, että joitain niitä pitää päästä myös toteuttamaan. Haluan kuitenkin pitää Sakkokierroksen aiheet jossain määrin hoitovapaan inspiroimina, vaikka muutama syrjähyppy onkin viime aikoina tullut otettua.

Tästä johtuen avasin uuden blogin, jossa tarkoituksena on ruotia perheemme asuntoon ja asumiseen liittyviä unelmia sekä seurata piakkoin alkavan remontin suunnittelua ja edistymistä. Asiasta kiinnostuneet voivat alkaa seuraamaan uutta blogiani, joka kantaa nimeä "Asumisen sietämätön keveys." Kiitokset vaimolle nimen keksimisestä.

Sakkokierros jatkaa olemassaoloaan ainakin hoitovapaani loppuun saakka, mikäli uusia aiheita edelleen tulee mieleen ja kiinnostuneita lukijoita riittää. Pyrin löytämään aikaa molempien päivittämiseen, vaikka lastenhoito edelleen pysyykin prioriteettilistan kärjessä ja vapaa-ajasta kilpailevat remonttiin liittyvät suunnittelutyöt.

Toivottavasti kiinnostuneita lukijoita riittää molemmille kanaville.

Lukemisiin!

maanantai 26. elokuuta 2013

Siivouspäivä

Viimeistään muuttoon loppui perheemme vakituinen siivouspäivä ja nykyään kodin siistiminen tapahtuu enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Jostain syystä kipinä siivoamiseen lähtee yleensä allekirjoittaneelta. Tarpeen siivoamiseen huomaa ensin jaloilla. Kun asunnossa ei enää pysty kävelemään paljain jalon ilman, että jalkapohjat ovat täynnä soraa, pikkukiviä ja leivänmuruja, alkaa pieni ääni takaraivossa vihjailemaan siivouspäivän lähestymisestä. Yleensä päivän tai kahden kuluttua alkavat aivot tajuamaan, ettei lattiapintaa varsinaisesti enää kunnolla näe ajelehtivien vaatteiden, papereiden ja lelujen alta. Vaaditaan kuitenkin vielä se jokin pieni juttu, joka lopullisesti roihauttaa kytevän kipinän toimintaan johtavaksi liekiksi. Tänään se katalyytti oli kiukuspäissään kenkälaatikkoa tyhjentänyt pikkupoika, joka lopetti puuskansa kääntämällä laatikon ylösalaisin ja karistelemalla kaiken soran ja roskat pitkin eteisen lattiaa. Imuri käteen ja menoksi.

Siivoamaan päästiin varsinaisesti vasta iltaruoan jälkeen, kun koko perhe oli jälleen koossa. Vaimoni keskittyi tavaroiden paikalleen laittamiseen ja itse heiluin ympäri huushollia imurin kanssa. Välissä kävin laittamassa lapsille iltapalaa ja hoitamassa nuorimmaisen iltapesut.

Suurin hidaste siivoamisessa ovat lasten lelut, joita löytyy enemmän tai vähemmän koko asunnon alueelta, suurimpien keskittymien sijaitsevan olohuoneessa sekä lastenhuoneessa. Lelujen siivoaminen itse olisi ajankäytöllisesti tehokkain ratkaisu, mutta omien jälkien korjaamista olisi hyvä harjoitella jo pienienkin lasten kanssa.

Olemme pitkään pohtineet vaimon kanssa, kuinka paljon vajaa nelivuotiaalta voi vaatia tavaroiden pois laittamisen suhteen? Rohkaisevaa on ollut havaita vierailujen yhteydessä, että yleinen käytäntö kaikissa perheissä on lelujen pois korjaaminen ennen rikospaikalta poistumista. Omien lasten motivointi siivoamiseen on kuitenkin melkoista kivireen vetämistä. Välillä asia onnistuu puolihuomaatta jonkun sopivan leikin yhteydessä, mutta yleensä lapsen korvat kääntyvät toiselle aaltopituudelle siivoamisen noustessa puheenaiheeksi.

Kiristys, uhkaus ja lahjonta. Ainut asia, joka esikoistamme tuntuu pelottavan, on lastenohjelmatuokion menettäminen, eikä sekään aina saa aikaan toivottua reaktiota. "Jää lastenohjelmat katsomatta, ellet korjaa leluja pois" (kiristys). "Jos korjaat lelut, saat katsoa lastenohjelmia" (lahjonta). Kumpikaan näistä ei ole viime aikoina toiminut mainittavalla menestyksellä. Tänään kokeiltiin uutta lähestymistapaa, jossa otettiin käyttöön pyhän kolmiyhteyden viimeinen osa.

Muuton jäljiltä vaatehuoneessa on edelleen useampi kasaan taiteltu pahvinen muuttolaatikko. Otin noista yhden, taittelin kokoon ja kasasin kaikki sohvalta sekä olohuoneen ja lastenhuoneen lattialta löytämäni lelut sekä lastenkirjat siihen ja ilmoitin kaikkien laatikosta siivouksen lopussa löytyvien tavaroiden päätyvän varastoon jäähylle seuraavaksi viikoksi. Homman juju ei ilmeisesti täysin auennut tyttärelleni, ainakaan aluksi, vaan italialainen lakko lelujen siivoamisen suhteen jatkui. Muutaman kerran asian selitettyäni alkoi esikoinenkin hieman panikoimaan prinsessakirjojen varastoon päätymistä, mutta tämä lähinnä sai aikaan lisääntynyttä selitystulvaa siitä, miksei siivoaminen juuri nyt onnistu. Noin puolen tunnin kuluttua olivat tavarat kuitenkin äidin avustuksella päätyneet oikeille paikoilleen.

Oikeastaan toivoin asian eskaloituvan siihen pisteeseen, että tavarat todella päätyisivät varastoon jäähyilemään. En edelleenkään täysin usko, että uhkauksen merkitys oli tyttärelle selvä ja tällä olisi ollut vaikutusta siivoukseen edistymiseen. Mikäli samaan metodiin turvaudutaan vielä toiste, voi lopputulos olla toinen.

Tyttäreni osaa joskus yllättää reippaudellaan ja siivous saattaa hyvänä päivänä luonnistua todella hienosti. Pääsääntöisesti voi kuitenkin sanoa, että neljättä vuottaan käyvä lapsi ei meidän perheessämme vielä kykene huolehtimaan omia jälkiään joka kerta paikoilleen. Tämä ei toki ole tällä hetkellä vielä oletuskaan, mutta jonkinlaista panosta omien sotkujensa siivoukseen kyllä edellytetään.

Paikka kaikelle, kaikki paikallaan. Loppujen lopuksi koti oli jälleen suhteellisen siistissä kunnossa ja lattialla pystyi kävelemään keräämättä jalkapohjiin viime päivien ruokalistaa tai hiekkalaatikon sisältöä. Jään nauttimaan siisteydestä hetkiseksi ennen kuin entropia jälleen ottaa vallan ja kotimme palautuu luonnolliseen olotilaansa.

Hetki myrskyjen välissä

lauantai 24. elokuuta 2013

Uudet rattaat, vol. 2

Maaliskuussa ostimme uudet rattaat kuopuksen käyttöön, kun totesimme isojen rattaiden ajan jo hieman menneen ohi ja pienemmilläkin pärjättäisiin. Valinta kohdistui Brio Pony-rattaisiin ja olen ollut pääsääntöisesti aika tyytyväinen näihin kärryihin. Valitettavasti vain kohdallemme sattui jonkinasteinen maanantaikappale ja pieniä vaikeuksia on ollut.

Hankinnan jälkeen kesti muutaman viikon ennen kuin rattaiden puoltaminen vasemmalle alkoi häiritsemään liikaa. Kiroilin asiaa pari viikkoa, kunnes viimein kuskasin rattaat takaisin liikkeeseen ja pyysin lähettämään korjattavaksi. Nostan hattua Stockmannin jälkimarkkinoinnille, joka mukisematta otti vaunut hoitoonsa ja palautti ne korjattuina takaisin muutaman päivän kuluttua.

Seuraava pieni valuvika tuli esiin kesän loppupuolella, kun vaunujen kumikahva alkoi rispaantua rikki ja oli jo lähellä katkeamispistettä. Vika ei varsinaisesti häirinnyt vaunujen liikkumista, mutta käytännössä uuden tavaran ollessa kyseessä halusin kuitenkin korjauttaa tämänkin. Stockmannilla oltiin taas hyvin pahoittelevia ja tarjouduttiin jopa purkamaan kauppa suoraan. Mielestäni vika oli kuitenkin niin pieni, ettei toimivaa tavaraa ollut järkevää heittää kaatopaikalle moisen takia. Pyysin siis vain lähettämään vaunut pajalle ja sanoin haluavani ne korjattuina takaisin. Pieneksi korvaukseksi sain pari kappaletta lahjakortteja Stockan kahvilaan. 

Kului viikko, toinenkin ja suuntasin kaupan asiakaspalveluun kyselemään korjauksen tilannetta. Yllätyksekseni kuulin, että vaunujen kauppahinta oli palautettu tilille jo edellisellä viikolla ja asia oli Stockmannin mielestä loppuun käsitelty. Annoin hieman palautetta asiasta, sillä olin erikseen toivonut vian korjausta, enkä kaupan purkua. Lisäksi olisin toivonut hieman parempaa tiedotusta kaupan päätöksestä, jotta olisin voinut hankkia uudet rattaat tilalle mahdollisimman aikaisin. Pisteet Stockalle voi toki antaa asiakkaan kannalta helposta reklamaatioprosessista, mutta parannettavaa olisi kyllä ollut.

Uusien uusien rattaiden etsintä ei onneksi alkanut nollasta, vaan malli oli jo tiedossa olemassa olevien lisävarusteiden johdosta. Jäljelle jäi enää kauppapaikan valinta, hinnan ollessa käytännössä joka paikassa täsmälleen saman. Valinta kohdistui Baby Style-lastentarvikeliikkeeseen, jolla sattuu olemaan liike verrattain lähellä kotiamme. Sen verran kauppaan on kuitenkin matkaa, että tilasin rattaat nettikaupasta, jotta pääsin hakemaan toimituksen lähipostista.

Rattaat saapuivatkin kahden päivän päästä tilauksesta, joten erittäin suuri hatunnosto Baby Style:lle nopeasta toimituksesta. Uudet uudet rattaat ovat jo käytössä ja kuopuskin tuntuu viihtyvän niissä hyvin parin viikon evakkorattailun jälkeen. Toivotaan, että tällä kertaa laatu vastaa odotuksia ja aikaa sekä vaivaa vieviltä reklamaatioilta säästytään.

tiistai 20. elokuuta 2013

Toisten nurkissa (Ajatuksia asumisesta, osa III)

Ennen Olariin muuttamista olimme vaimoni kanssa, yksin ja yhdessä, asuneet useampia vuosia eri vuokra-asunnoissa täysin tyytyväisinä elämän tolaan. Tätä taustaa vasten vuokra-asuntoon muuttaminen uudelleen tuntui selkeästi askeleelta taaksepäin, vaikka asiaa helpottikin takaraivossa pyörinyt tilanteen väliaikaisuus. Uutta asuntoa ei vielä ollut tiedossa, mutta haku kuitenkin aktiivisesti käynnissä.

Heti uuteen kotiin ensi kertaa tutustuessa oli asenne asuntoa kohtaan selkeästi edellisestä poikkeava. Kaikki piirteet ja puutteet rekisteröitiin, mutta mistään ei ollut selkeätä paloa alkaa muuttamaan, korjaamaan tai parantamaan. Asunto hyväksyttiin sellaisenaan ja omia tapoja sekä tottumuksia alettiin muokata sopimaan asunnon tarjoamiin mahdollisuuksiin ja rajoituksiin, ei toisinpäin.

Toisen omistaman asunnon eteen ei viitsi nähdä vaivaa, jonka vaikutuksesta pääsee itse nauttimaan vain hetken ja jonka tuottama mahdollinen lisäarvo ei näy omassa kukkarossa millään lailla. Toisaalta mihinkään isompiin muutos- tai asennustöihin ei ole myöskään uskallusta ryhtyä, koska niiden arvosta saattaa myöhemmin tulla näkemyseroja asunnon omistajan kanssa ja siinä tapauksessa vaikutus kyllä tuntuu omassa tilipussissa. Jopa normaaliin asumiseen liittyvät pienet asennustyöt, kuten taulujen tai kirjahyllyjen kiinnitys, pistävät miettimään vähintään kahdesti. Vuokranantajasta riippuen niidenkin kustannus saattaa ulosmuuttaessa olla liian korkea. Kun periaatteena muutenkin on, että asunnon pitää olla poismuuttaessa suunnilleen sisäänmuuttoa vastaavassa kunnossa, jää esimerkiksi seinien maalaaminenkin yleensä tekemättä.

Edellisen vuokra-asunnon seinään jäänyt reikä, jota yritettiin paikata parhaamme mukaan. Sormi ja ruuvi antavat hieman osviittaa mittakaavasta. Ehkä hieman yllättäen tästä ei seurannut laskua perään.


Toiselta kantilta asiaa tarkastellessa voidaan hyvinä puolina mainita asumisen helppous. Kulut ovat selvästi etukäteen määriteltyjä, eivätkä satunnaiset korjaustoimenpiteet tunnu omassa lompakossa. Ja jos jotain korjattavaa ilmenee, soitto vuokranantajalle toivon mukaan on ainoa toimenpide, joka itse täytyy tehdä. Tuo mystinen musta laatikko puhelinlinjan päässä hoitaa paikalle riittävästi korjausvoimaa, jotta vika tulee hoidettua pois päiväjärjestyksestä.

Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna lienee omistusasuminen pitkässä juoksussa järkevämpää, erityisesti korkojen ollessa nykyisellä tasolla tai jopa hieman korkeammalla. Vuokrasta ei kuitenkaan omaan taskuun sujahda senttiäkään, kun taas lainanlyhennyksestä tällä hetkellä valtaosa kerryttää omaa varallisuutta, korkokulujen jäädessä maltillisiksi. Aivan näin yksinkertainen asia ei tietenkään ole. Omistusasunto on pohjimmiltaan sijoitus, jonka arvo voi laskea tai jopa romahtaa omasta huolenpidosta riippumattomista syistä. Siinä missä vuokra-asunnosta poistutaan lopulta ±0-tilanteessa, voi omistusasunnosta jäädä lopulta jopa tappiolle. Jopa siinä vaiheessa, kun asuntolaina on joskus hamassa tulevaisuudessa maksettu, ei pääomaa saa omaan käyttöönsä muuta kuin asunnon myymällä. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että jossain on kuitenkin asuttava ja omasta asunnosta saatava mahdollinen voitto todennäköisesti häviää uuden asunnon hankintakuluihin.

Loppujen lopuksi valinnassa vuokra- ja omistusasumisen välillä on kyse klassisesta vastuun ja vapauden tasapainottamisesta. Mikäli pystyy hyväksymään vastuun omistamastaan kiinteistöstä ja sen ylläpidosta saa vastineeksi myös vapauden tehdä sen kanssa lähes mitä itse haluaa ja muokata lähintä asuinympäristöään mieleisekseen. Vuokralla asuessa vapaudet ovat rajoitetummat, mutta toisaalta vastuu asunnosta jää pienemmäksi. Täysin vastuuttomasti pystyy tuskin missään asumaan.

Omalla kohdalla valinta on nykyisin helppo, koska asunnon ja asumisen tärkeys korostuu päivittäisessä arjessa todella suureen rooliin. Haluan vapauden muokata kodistani sellaisen kuin haluan ja hyväksyn tämän valinnan mukanaan tuomat taloudelliset ja ylläpidolliset vastuut. Osoittautuuko tämä pitkällä tähtäimellä oikeaksi valinnaksi jää vielä tällä haavaa nähtäväksi. Lyhyellä tähtäimellä tämä joka tapauksessa toimii meidän kohdallamme.

***

Muuton inspiroimien, asumiseen liittyvien kirjoitusten sarja päättyy tältä erää tähän. Alunperin pohdin vielä yhden osan kirjoittamista, joka olisi summannut yhteen varsinaiseen muuttoprosessiin liittyvät käytännön opit, mutta niitä on loppujen lopuksi melko vähän ja pystyn kirjoittamaan ne auki yhteen kappaleeseen:

Käytä muuttolaatikoita ja varaa niitä tarpeeksi. Tämä muutto hoidettiin lähinnä akateemisena harjoituksena minimimäärällä laatikoita, mutta parikymmentä laatikkoa lisää olisi helpottanut tavaroiden järkevää pakkaamista huomattavasti. Suojaa huonekaluja riittävästi. Esimerkiksi Lundia-hyllylevyt kannattaa pinota siten, että paraatipuolet jäävät pinon sisäpinnoille. Jos vain pankkitili antaa myöten, käytä muuttofirmaa. Ja siinäpä ne vinkit oikeastaan ovatkin.

Katsotaan, kuinka paljon näitä osaa hyödyntää itsekin, kun uusi muutto on toivottavasti piakkoin edessä ja siirtyminen omistavaan luokkaan tulee uudelleen eteen. Lyhyt excursio vuokra-asumisen piiriin on ollut piristävä, mutta oman asunnon hankkiminen tuntuu silti luontevalta ajatukselta.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Muistoja seinissä (Ajatuksia asumisesta, osa II)

Ikääntynyt isoäitini muutti pari vuotta sitten palvelutaloon asunnosta, jossa oli asunut vuosikaudet ukkini kanssa. Ukista oli aika jättänyt hieman aiemmin ja asuminen vanhassa talossa oli käynyt liian hankalaksi liikuntakyvyn heiketessä. Muuton lähestyessä ja tavaroita läpikäydessä isoäiti valitteli lähtemisen vaikeutta ja kertoi monien hyvin muistojen olevan sidottuja niihin seiniin. Äitini oli asiasta eri mieltä ja tolkutti isoäidille useaan otteeseen muistojen olevan pään sisällä ja seuraavan kyllä uuteenkin kotiin.

Olin itsekin vahvasti kallellaan äitini näkökulmaan päin, kunnes asunnon vaihto tuli itselle eteen. Aiemmista asunnoista lähteminen ei ollut tuottanut kummoisiakaan tunteita, mutta nyt, ensimmäisestä omistusasunnosta pois muuttaminen pelotti etukäteen siinä määrin, että järkisyin helposti perusteltava asunnon myyminen lykkääntyi usealla kuukaudella lähdön hetkeä hirvitellessä.

Edellinen asunto oli oikeasti ensimmäinen, joka oli tuntunut pysyvältä, turvalliselta, omalta... sanalla sanoen: kodilta. Sisään muuttaessa ja neljän sitä seuranneen vuoden aikana oli asunnon remontointiin ja parannukseen käytetty lukemattomia tunteja, hikeä ja maalilitroja. Edellisten asukkaiden purkkavirityksiä oli hiljalleen vaihdettu omiin virityksiin ja suunnitelmissa oli koko ajan jotain uutta, jota voisi alkaa parantelemaan. Jos asuntoon olisi jääty pidemmäksi aikaa, olisi tekemistä varmasti riittänyt vielä seuraavallekin neljälle vuodelle. Vaikka omaa kädenjälkeä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa ammattimaiseksi, on se kuitenkin omaa ja onnistumiset sekä virheet tuntuvat siksi erilaisilta.

Asunnon infrastruktuurin lisäksi kotiin liittyy paljon muistoja, jotka ovat nimenomaan kytkeytyneet paikkaan. Edellinen asunto oli ainut koti, jonka kumpikaan lapsistamme oli koskaan tuntenut. Molemmat lapset oli kannettu sairaalasta kotiin paksuihin talvivaatteisiin käärittynä saman kynnyksen yli reilun kahden vuoden välein, ensimmäiset askeleet oli otettu saman katon alla, toinen lastenhuoneessa, toinen olohuoneessa ja saman keittiön kaappeja oli purettu kumpikin vuorollaan ja lopulta yhteistuumin. Olarissa oli itketty harmitukset, naurettu isin hölmöilyille ja opeteltu tärkeitä taitoja elämää varten, kuten pottailua ja omalla lusikalla syömistä.

Muistot eivät onneksi häviä mihinkään, eivätkä oikeasti ole sidottuja mihinkään tiettyyn paikkaan. Tosiasia on, että kaikki yllämainitut tapahtumat olisivat tapahtuneet joka tapauksessa riippumatta siitä, minkä seinien sisustaa tuolloin olisi kutsuttu kodiksi. Sattuman oikusta kotimme sijaitsi Olarissa ja noiden seinien ajatteleminen tuo muistot jälleen elävinä mieleen, missä vain satun itse olemaan.

Linnut asuvat seinissä, muistot seinien kuvissa?

Loppujen lopuksi nimenomaan lapset olivat se viimeinen asia, joka kallisti vaakakupin toiseen suuntaan ja teki asunnosta kodin. Lapset myöskin toistaiseksi seuraavat asunnosta toiseen, joten kodin tuntua ei uudessakaan asunnossa tarvitse kauaa odotella. Uusia muistoja syntyy koko ajan lisää ja esimerkiksi kuopuksen ensimmäisiä sanoja odotellaan yhä. Niiden hetki tulee ajallaan ja niitä voi tulevaisuudessa muistella silloisia seiniä ajattelemalla.

Jälkikäteen ajateltuna alkukesä ei ollut luopumisen kannalta paras hetki asunnon myymiseen, vaikka kauppa kävikin hyvin ja nopeasti. Pitkän talven jäljiltä pihayhteisö oli jälleen aktivoitunut ja lapsilla oli käytännössä koska tahansa leikkiseuraa pihassa tai sitten taloyhtiön lapset leikkivät keskenään milloin kenenkin kotona. Itsekin viihdyin hiekkalaatikolla taas monin verroin paremmin, kun lapsia ei tarvinnut koko ajan viihdyttää ja juttuseuraa löytyi muista vanhemmista. Syntyneet kaverisuhteet naapuriperheisiin eivät toivottavasti surkastu asunnon vaihdon myötä, vaikka leikkitreffien järjestäminen vaatiikin ylimääräistä vaivaa.

Varsinainen lähteminen vanhasta asunnosta ei lopulta aiheuttanutkaan mitään suurempaa tunnekuohua. Kun päätös myymisestä oli syntynyt alkoi koti pikku hiljaa muuttua taas asunnoksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tavara alkoi löytää tietään laatikoihin ei vanha asunto enää tuntunut siltä samalta kodilta, jossa oli asuttu viimeiset neljä vuotta. Ensi vaiheessa laatikot täyttyivät kaappien sisällöllä, eikä muutos ollut erityisen huomattava. Hiljalleen hyllyt alkoivat tyhjentyä ja laatikoiden määrä lisääntyi. Viimein hävisivät kirjahyllytkin, taulut muuttivat autokyydillä seuraavan osoitteeseen ja tyhjät seinät tuntuivat kannustavan nopeampaan pakkaamiseen.

Muuttopäivänä tyhjää asuntoa katsellessa tirautimme vaimon kanssa muutamat kyyneleet. Itselleni kodista lähdön kliseen täydensi näky itkua tihrustavasta vaimostani kävelemässä kohti autoa ruukkukasvi sylissään. Lyhyt ajomatka uuteen osoitteeseen käänsi kuitenkin ajatukset päälaelleen ja uuden asunnon tyhjiä seiniä katsellessa päässä pyörivät lähinnä uudet mahdollisuudet sekä tuntemattomuudessaan jännittävä tulevaisuus.

Osa lasten leluista muutti ensimmäisten tavaroiden joukossa ja uuden kodin rakentaminen alkoi.

Nyt edellistä kotia muistellessa jään lähinnä kaipaamaan ihmisiä, en niinkään asuntoa. Järkiperustelut ajoivat tunnesiteiden ohi jo asuntoa kaupatessa ja sama järjestys on säilynyt asunnon myymisen jälkeenkin. Syntyneistä kaverisuhteista pyritään pitämään kiinni ja vahvimmat varmasti säilyvät vielä useita vuosia. Samoin kävi aikanaan opiskelujen loputtua, kun ennestään tuntemattomia ihmisiä yhdistänyt opiskelu ja opiskelijaelämä päättyi ja kaikki hajaantuivat kuka mihinkin yritykseen töihin sekä asumaan eri kaupunginosiin ja jopa kaupunkeihin.

Palaan kuitenkin mielessäni uudestaan pohtimaan isoäitini näkemystä muistojen asumisesta seinissä. Aiemmin en pystynyt tätä ajatusta täysin ymmärtämään, mutta nyt tuo huoli tuntuu täysin perustellulta, vaikka järki sanookin toista. Olen kuitenkin tyytyväinen, että pelkästään muistojen takia emme jääneet laakereillemme lepäämään, vaan uskalsimme hypätä kohti tuntematonta ja uskomme eteen sattuvan jotain edellistä asuntoa parempaa. Ajan kanssa uudetkin seinät alkavat ympäröidä kotia ja uudet muistot tallentuvat aiempien jatkoksi. Seinät vaihtuvat, mutta koti pysyy.