Tavaroiden taikamaailma (Ajatuksia asumisesta, osa I)

Perhekuntamme kävi vastikään läpi perustavanlaisen muutoksen. Päätimme jättää Olarin taaksemme ja suunnata kohti Tapiolaa, josta aikoinaan lähdimme halvempien asuinneliöiden perässä syvemmälle Espooseen. Kaipuu vanhoille asuinsijoille on kuitenkin kytenyt siitä asti (erityisesti vaimollani), joten viimein, lähes neljän vuoden olarilaisuuden jälkeen, päätimme tarttua härkää sarvista ja palata samaa reittiä takaisin. Muuttopäätös ei syntynyt helposti, mutta kun se oli tehty, etenivät asiat nopeasti pisteeseen, jossa asunto oli myyty, eikä uudesta ollut tietoa. Etsinnöistä huolimatta ei sopivaa ostokämppää löytynyt, vaan palasimme pitkästä aikaa vuokra-asumisen piiriin, tällä kertaa Pohjois-Tapiolaan.

Varsinainen muutto, pakkaamisineen ja purkamisineen, kesti reilun viikon ja sai allekirjoittaneen ajattelemaan asumista, omistamista ja elämää ylipäänsä. Pari seuraavaa blogikirjoitusta on omistettu näille pohdinnoille.

Ensimmäinen kirjoitus käsittelee käsinkosketeltavaa omaisuutta, jota meillekin on vuosien saatossa kertynyt. Jokaisen aiemman muuton yhteydessä on tavaraa pyritty käymään läpi ja karsimaan pois se osa omaisuudesta, jota ei haluta siirtää seuraavaan asuntoon. Vaikka asuntojen pinta-ala on tasaisesti kasvanut, ei suoranaisen romun ja tarpeettoman tavaran siirtelyssä tunnu silti olevan mitään järkeä. Yleensä pakkaaminen on kuitenkin jäänyt sen verran viime tinkaan, että todelliseen, kriittiseen karsintaan ei ole ollut aikaa. Tällä kertaa vaimoni on käynyt omaisuuttamme läpi koko kevään, jo ennen asunnonmyyntipäätöstä, ja onnistunut hankkiutumaan eroon huomattavasta määrästä meille tarpeetonta tavaraa. Tästä huolimatta oman irtaimen omaisuuden näkeminen muuttolaatikoihin pakattuna vetää melko hiljaiseksi. Lopullisen laskelman mukaan muuttolaatikoita^* kului 90 kappaletta, joka on melko hyvä tulos 86 m² asuntoomme ja peittoaa suhteessa edellisen muuttomme laatikkomäärän.

^*  Laskennassa yksikkönä on käytetty Bilteman isoa muuttolaatikkoa. Valtaosa tavaroista kuitenkin pakattiin Lainalaatikosta vuokrattuihin L2-muovilaatikoihin, jotka ovat tilavuudeltaan melko lähellä Bilteman laatikoita. 

Jotta tuo epämääräinen laatikkokasa saa jonkinlaiset mittasuhteet voin kertoa kyseessä olevan tasasivuisen kuution, jonka sivun pituus on 1,93 metriä eli lyhyehkön koripalloilijan verran. Toisella tavoin ilmaistuna tavaraa on 7,23 kuutiometriä eli yli seitsemän halkomottia. Tähän luonnollisesti päälle valaisimet, huonekalut, taulut, polkupyörät, lastenrattaat, urheiluvälineet ja muu laatikoihin mahtumaton irtain omaisuus. Ilman vaimon luopumisvimmaa olisi tavaraa ollut vielä pari halkomottia enemmän ja koripalloilijan pituuskin kasvanut lähemmäs NBA:n tähtiluokkaa.

Pakkaamisen yhteydessä kävi myöskin tuskallisen selväksi, että vuosia säilötystä tavarasta osa on aivan silkkaa roskaa. Pahin esimerkki on useamman vuoden kuitit, joita on säilötty perheen kirjanpitoa varten ja jotka ovat sitten vain jääneet lojumaan laatikkoon makuuhuoneen yläkaapissa. Tilaa nuo paperilaput eivät loppujen lopuksi kauheasti vieneet, mutta moisen roskan säilöminen alkoi todella naurattaa, kun niitä käytiin läpi.

Kun säästetään, säästetään kaikki. On kyllä melko tärkeää tietää, että 9.2.2010 on ostettu lihapasteija hintaan 0,62 €.

Muutimme siis (tilapäisesti) vuokralle ja jatkamme omistusasunnon etsimistä. Nykyinen asunto on alusta asti tuntunut väliaikaiselta ratkaisulta ja siksi kaikkea tavaraa ei ole edes aikomus purkaa laatikoistaan. Hankimme muovilaatikoiden rinnalle myös pahvisia muuttolaatikoita, joihin pakkasimme tavaraa, jota emme usko tarvitsevamme päivittäisessä arjessa seuraavien kuukausien aikana. Laatikoista kodin löysivät mm. suuri osa kirjoista, iso osa astioista, valokuvat ja jonkun verran liinavaatteita. Tämä lähestymistapa on saanut pohtimaan säilöttävän tavaran tarpeellisuutta ylipäänsä. Mikäli jotain ei tarvita useampaan kuukauteen, voisiko siitä hankkiutua lopullisesti eroon?

Olen periaatteessa omaisuuden määrän järkeistämisen kannalla ja turhista esineistä olisi hyvä pyrkiä luopumaan. Samalla myönnän auliisti olevani siinä määrin materialisti, että joistain tavaroista en halua erota, vaikka pärjäisinkin aivan hyvin niitä paitsi. Esimerkiksi kivat astiat ruokapöydässä ja hyvät kirjat kirjahyllyssä saavat aina silloin tällöin hyvälle mielelle, vaikka tiedänkin niiden olevan jossain määrin turhaa ja ylimääräistä omaisuutta. Toisaalta, vielä pari vuotta sitten en olisi voinut kuvitella luopuvani suhteellisen mittavasta CD-levykirjastostani. Tässä kuitenkin tarpeellisuus (tai oikeastaan sen puute) ajoi tunteellisuuden ohi. Ensin CD-soitin keräsi pölyä hyllyssä muutaman kuukauden ja sai lähteä kohti parempia soittomaita. Hieman myöhemmin oli levyjenkin aika seurata samaa reittiä. Vuosia kerätyistä kiekoista luopuminen ei yllättäen tuntunutkaan vaikealta, lähinnä vain vapauttavalta.

Toinen nykyisen asunnon väliaikaisuuden oire on pyrkimyksemme pärjätä mahdollisimman vähällä sisustamisella. Taulut löysivät tiensä seinille melko nopeasti, mutta tähänkin syynä on lähinnä se, että seinällä ne ovat parhaassa turvassa perheen pienimpien leikeiltä sekä isompien siivouspuuskilta ja yleiseltä kömpelyydeltä. Sen sijaan kirjahyllyt jäivät kasaamatta ja tämä näkyy yleisenä säilytystilan puutteena. Kaikki asunnosta löytyneet kaapit pursuilevat yli äyräidensä, mutta toistaiseksi lähes kaikki tavara on saatu puristettua katseilta piiloon.

Poikkeus vahvistaa säännön

Muutaman viime vuoden aikana en ole pystynyt kuvittelemaan elämää ilman vaatehuonetta. Nyt olen kuitenkin pohtinut vaatehuoneen viimeaikaista käyttöä ja todennut sen olleen meillä lähes pelkästään romuvarastona ja usemman vuoden. Herää kysymys, onko järkevää säilyttää ja omistaa tavaraa, jota ei käytännössä koskaan käytä tai pysty käyttämään varastotilan ahtauden takia? Osa tavarasta on tietenkin vain kausittaisessa käytössä ja on hyvä, että talvivaatteet voi varastoida pois tieltä kesän ajaksi ja golfmailat talveksi. Vaatehuoneesta kuitenkin löytyi melko lailla tavaraa, jota voisi käyttää vuodenajasta riippumatta, mikäli niihin vain pääsisi käsiksi. Ison osan tavarasta löytäessä varastopaikan vaatehuoneen lattialta alkaa vaatehuone muistuttaa täyteen ahdettua varastokonttia, joka pitää joka kerta purkaa kokonaan, mikäli jotain tavaraa haluaa käyttää.

Kuinka paljon säilytystilaa sitten tarvitaan? Haluaisin elää tilanteessa, jossa kaikki omistamani tavarat ovat oikeasti käytössä, eivätkä vain pakattuna varastoihin pois silmistä ja mielestä. Joitain tavaroita ei toki tarvita kovin usein, mutta toivoisin, että aivan turhaa tavaraa ei nurkista löytyisi satunnaisten siivouksien ja muuttoruljanssien yhteydessä. Tätä taustaa vasten vaatehuoneen ja varastokomeron tarpeellisuus on hivenen kyseenalaista, mutta jonkinlaista pysyväissäilytystilaa kyllä tarvitaan. Kuten jo aiemmin todettua, osa omaisuudesta on selkeästi kauteen sidottua ja hyvä saada pois jaloista tarpeellisemman tavaran tieltä. Lukittujen ovien takana sijaitsevassa säilytystilassa vain on se huono puoli, ettei sen järjestämiseen ja järjestyksessä pitämiseen käytetä liiemmälti aikaa tai vaivaa, ennen kuin se todella on pakollista ja yleensä silloinkin vasta pari kuukautta tuon päivämäärän jälkeen.

Yksi sitkeästi elävä käsitys on, että perhekoon kasvaessa myös tavaramäärä lisääntyy. Tämän muuton kokemuksena voin todeta lapsisidonnaisten tavaroiden määrän olevan kyllä huomattava, mutta meillä pelkästään keittiö söi laatikkomäärässä enemmän romua kuin koko lasten käyttämä lelu-, kirja- ja vaatevuori. Lapsia on siis turha syyttää materian lisääntymisestä, peilistä löytyy suurin syyllinen valtavaan tavaravuoreen.

Nykyisillä pääkaupunkiseudun asuntojen hinnoilla vastaus tavaratulvaan ei ole alituinen isompaan asuntoon vaihtaminen, vaan säilytettävän tavaramäärän pitäminen kohtuullisena. Tällä hetkellä tilanne perheemme tavaroiden taikamaailmassa on siedettävä, jopa hyvä, mutta töitä tilanteen säilyttäminen tulee vaatimaan. Käytännössä tämä tarkoittaa jostain luopumista, jos uutta tavaraa hankitaan. Jatkossa mahdollisen elintason nousun toivoisin näkyvän laadussa, en määrässä.

Espoon Martit

Kesä toi mukanaan erinäiset kasvit ja marjat ja niinpä residenssissämme on alkanut taas jokakesäiset säilömistalkoot. Varsinaisista talkoista ei ehkä oikeasti voi puhua, sillä tekeminen kyllä on lähes täysin allekirjoittaneen vastuulla, omasta valinnasta toki johtuen.

Pakastuskapasiteetin rajallisuudesta johtuen säilöntävimma on viime vuosina kohdistunut lähinnä kylmäkellarissa säilyviin tuotteisiin, erityisesti hilloihin. Joitakin vuosia sitten kokeiluluonteisesti tuotetut ensimmäiset erät säilöttiin pilttipurkkeihin ja jaettiin joulun lähestyessä tuttaville joulutervehdyksinä korttien sijasta. Tämän jälkeen homma on kyllä hieman räjähtänyt käsiin ja viime syksynä aprikoin kellarin ovella, miten ihmeessä kaikki tekeleet saadaan käytettyä talven aikana. Purkkien kokokin oli matkan varrella vaihtunut muutamaa kokoluokkaa suurempaan pilttipurkkien osoittautuessa käytössä auttamatta liian pieniksi ja muutenkin epäkäytännöllisiksi. Jotenkin kummasti purkit lähtivät kuitenkin hupenemaan ja viimeisiä hilloja syötiin tämän kesän lettukesteissä. Osansa toki tälläkin kertaa saivat ystäväperheet viime joulun alla.

Tänä kesänä tehdas käynnistettiin raparperin avulla. Viime kesänä tehty koe-erä raparperihilloa osoittautui erittäin hyväksi, joten tänä kesänä tarkoitus oli tehdä samankaltaista tuotetta hieman aiempaa vuotta enemmän. Laitoin ensimmäisen facebook-päivitykseni yli puoleentoista vuoteen ja kyselin ylijäämäraparperin perään. Kysely tuotti tulosta kahdenkin tarjokkaan muodossa. Joensuun sato jäi niille sijoilleen, mutta kävin hakemassa pari muovikassillista kaverin takapihalta itäisestä satamakaupungista. Kiitokset vaan Ristolle. Kuorin ja paloittelin raparperia pakkaseen viisi litraa ja tämänkin jälkeen hillon keittoon jäi vielä noin 4-5 kg kuorittua ja siivottua tavaraa. Raparperia oli itse asiassa niin paljon, että jouduin toteuttamaan operaation kahdessa erässä. Ensimmäisen erän maustoin kanelitangoilla viimevuotiseen tapaan ja toiseen kattilalliseen lorautin konjakkia isännän mitalla. Mielenkiintoista nähdä, mikä on lopputulos. Erona viimevuotiseen lisäksi hillosokerin vaihtaminen hillo-marmeladisokeriin. Oleellista lopputuloksen kannalta tässä on sokerin määrän väheneminen kolmanneksella. Sama muutos koskee kaikkia muitakin keitoksia.

Tästä pari viikkoa eteenpäin, kesä-heinäkuun vaihteessa, Helsingin Sanomat alkoi pelottelemaan lukijoitaan mansikkasadon loppumisella. Tästä hätääntyneenä kävin noukkimassa ensin yhden viiden kilon laatikon kotiin, josta suurin osa siivottiin pakkaseen ja loput menivät omiin ja lasten suihin. Vaikka aiemmin kehuskelin olevani kesän sadon säilömisen päävastuullinen meidän perheessä, niin mansikoiden pakastusoperaation suoritti kyllä vaimoni.

Seuraavana päivänä kävin hakemassa vielä toisen laatikollisen, josta mansikkarahkan teon jälkeen jäi hillotettavaksi vielä reilu 4 kg marjoja. Jostain syystä sain päähäni kokeilla limen yhdistämistä mansikkahilloon ja googlauksen jälkeen sain jotain osviittaa sekoitussuhteesta. Aivan tuolla reseptillä lopullinen tuote ei syntynyt, mutta ei varmaan paljon poikkeakaan.

Loput marjat keitettiin hilloksi kahdessa erässä. Aiemmin en ole pelkästään periaatteesta suostunut tekemään "perus"-mansikkahilloa, mutta tänä vuonna tein poikkeuksen. Lapset ovat tehneet melko selväksi, että mitkään erityisviritykset eivät nouse suosiossa mummin mansikkahillon ohi, joten tämä myönnytys on pelkästään lapsien ansiota. Toiseen erään sotkin viime kesänä Arkkitehtiliiton Villa Oivalasta kerättyjä mustikoita, joita vielä löytyi pakastimen perukoilta pari purkkia. Vadelmia en jaksanut käydä kaupasta hakemassa, joten tämä hilloerä sai nimekseen "Riisuttu Kuningatar."

Riisuttu kuningatar, raparperi ja mansikka-lime

Olin melko tyytyväinen omaan ja vaimon työpanokseen mansikoiden säilömisessä. 10 kg kahdessa päivässä on mielestäni ihan kunnioitettava saavutus. Ylpeyttä kesti osapuilleen siihen saakka, kun luin Elinan kirjoituksen Muruskuussa heidän sukunsa mansikkatalkoista. Eipä silti, jos meillä olisi tilaa isommalle pakastimelle, niin laittaisin kyllä mieluusti itsekin enemmän kesän satoa säilöön. Turvaudumme siis mieluusti jatkossakin anopin pakastimen sisältöön talven edetessä.

Nyt on taas tykötarpeet tuleviin lettujuhliin ja vähintään suunnitelma B joulutervehdyksiin, mikäli mitään muuta ei tule mieleen. Kesän omenasadosta povataan heikkoa, joten todennäköistä on, että tämän vuoden hillotehtailu on pääasiassa tässä. Viime syksyn lopuksi tosin keittelin erän hyytelöä pihlajanmarjoista ja saman voisi tietysti toteuttaa myös tänä vuonna. Saa nähdä, miten silloin vielä intoutuu.