lauantai 7. syyskuuta 2013

Tunteita ja tuoksuja

Eilen koettiin pieniä epätoivon hetkiä, kun vaunuissa kulkenut, kuopuksen unileluna toiminut leikkihirvi oli jonkin aikaa teillä tietymättömillä. Unikaveria haettiin pihalta, hiekkalaatikolta ja vaunuista koko naapuruston vanhempien voimin. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, sillä jompi kumpi lapsista oli onnistunut tuomaan pehmolelun mummin silmien ohi takaisin sisälle ja hirvi löytyi makoilemasta lasten muiden lelujen joukosta.

Episodi sai allekirjoittaneen pohtimaan lapsille rakkaita leluja ja sitä, kenelle lelut todellisuudessa ovat tärkeitä. Loppujen lopuksi päädyin siihen tulokseen, että lapsille tärkeitä pehmoleluja on oikeasti aika vähän. Suurimmat tunteet pehmoihin taitavat itse asiassa kohdistua vanhempien suunnalta.

Tänään vaarassa ollut leikkihirvi on tästä oiva esimerkki. Kyseinen lelu on ensimmäinen, jonka olin esikoiselle ostanut tuliaisena työmatkalta ja jo pelkästään tästä syystä se erottuu kaikista muista leluista omassa mielessäni. Muistelen edelleen hymyssä suin sitä, kuinka tyttäreni kanniskeli hirveä pienessä rottinkikorissa kaikilla vaunureissuilla. Jossain vaiheessa pehmokaverin nimeksi vakiintui Alma.


Kultakalan muistilla varustetuilla, vaahtosammuttimen kokoisilla mini-ihmisillä lempilelut saattavat vaihtua välillä päivässä ja tänään maailman tärkein kaveri voi huomenna joutua syrjään jonkin toisen pehmolelun tieltä. Näin kävi myös leluhirven kohdalla. Vanhemmille sen sijaan pehmoleluihin kohdistuu muistoja tai muita tunnearvoja, joiden haalistumiseen ei välttämättä riitä pitkäkään aika. Näin ollen pehmoeläinten määrälle ei tunnu löytyvän mitään ylärajaa, sillä mistään ei hennota luopua. Joku pehmo on ollut tärkeä unilelu tietynikäisenä ja toinen on isoäidin omin käsin virkkaama. Mistä näistä sitten raaskii hankkiutua eroon?

Molemmilla lapsilla on silti ollut yksi tuki ja turva, joka on ollut tärkeä apu ja lohduttaja vaikeina hetkinä. Esikoisen viimein heitettyä tuttinsa roskikseen reilun kahden vuoden iässä löytyi uniharsosta korvike tutin imemiselle ja melko pian harso saikin lempinimekseen "leikkitutti." Kuopuksen päästyä matkimisvaiheeseen seurattiin isosiskon esimerkkiä  myös uniharson suhteen pian pojalla oli oma riepu, jota imeskellä nukkuessa ja harmituksen hetkillä. Siinä missä isosiskolla alkaa harsovaihe jo olla taakse jäänyttä elämää, on pikkuveljellä harso noussut todella tärkeään rooliin. Hirvittää ajatellakin, mitä tapahtuisi, jos leikkitutti unohtuisi jollain pidemmällä reissulla kotiin.

Harsojen tärkeys on tuottanut hieman hankaluuksia niiden puhtaanapidon suhteen, sillä aina silloin tällöin, jos kohta todella harvoin, myös niitä pitää pestä. Kuopus ei onneksi ole harsonsa suhteen kovin tarkka ja pesty, mankeloitu tai silitetty harso kelpaa aivan yhtä hyvin kuin omassa kuolassa liotettu riepu. Isosisko sen sijaan ei huolinut puhdasta harsoa leikkeihinsä, saati unileluksi, mankeloinnista huolimatta. Pesuoperaatiossa yritettiin olla ovelia ja kahdesta harsosta pestiin kerrallaan aina vain toinen. Valinnan hetkellä ei silti auttanut mikään, vaan kainaloon päätyi aina se kuolattu, rakastettu ja muhjattu leikkitutti.

Sen tunnisti hajusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti