Hatunnosto yksinhuoltajille

TGIF. Osapuilleen tuon sisältöinen ajatus oli ensimmäisenä mielessä, kun avasin silmät herätyskellon soidessa viime perjantaiaamuna. Edeltävä viikko oli ollut epäilemättä koko kuluvan vuoden rankin, mutta onneksi pikku hiljaa loppumassa. Toimistolle perjantaina saapuessani kollegani kertoi minun näyttävän osapuilleen siltä kuin olisin nukkunut noin kaksi tuntia. Todellisuudessa edellinen yö oli ollut peräti viiden tunnin mittainen, mutta koko viikon ajan kertynyt univelka alkoi jo toden teolla näkyä naamassa.

Vaimoni häipyi sunnuntai-iltana koulutusmatkalle Lontooseen ja paluu oli edessä vasta seuraavan lauantain puolella. Vastuulleni jäi talouden pyörittäminen yksinäni ja samalla töissä painoi kaksi päällekkäistä projektia, joista toisen deadline oli lähestymässä häkellyttävällä tahdilla. Päivärytmi muodostui omalta osaltani melko hektiseksi: aamulla ylös noin 15-30 minuuttia ennen lapsia, jotta sain muokattua itsestäni osapuilleen ihmisen oloisen. Lasten herätys, aamutoimien suorittaminen ja päiväkotiin toimittaminen viimeistään puoli yhdeksäksi sujui aamusta riippuen vaihtelevalla painin määrällä. Konttorilla töitä korkeintaan neljään, jolloin viimeistään oli aika suunnata takaisin päiväkotiin noukkimaan jälkikasvu mukaan. Kotona perheen ruokkiminen, mahdollisesti lasten telkkarihetken aikana töiden jatkamista läppärillä, mutta viimeistään iltapesujen ja nukkumaan laiton jälkeen oli aika kaivaa työkone laukusta ja jatkaa hommia aina siihen asti, kunnes silmät eivät käytännössä pysyneet enää auki. Muutama tunti unta ja sama uudestaan.

Yksinhuoltajuusviikko oli merkitty kalenteriin jo hyvissä ajoin, joten siihen oli pystytty varautumaan mm. säilömällä pakastin täyteen ruokaa, jotta edes jostain arkiaskareesta selvittäisiin normaalia helpommalla. Lisäksi anoppi onneksi saapui hätiin maanantaina ja huolehti lapsista päivän ajan, jotta sain tehtyä töissä pidemmän rupeaman ja kasvatettua viikon tuntikertymää. Tästä huolimatta en loppuviikosta tarvinnut kollegoiden kommentointia muistuttamaan väsymystilastani; hoidin työt ja pakolliset askareet tutulla hyperaktiivisella tavalla, jonka osaan jo tässä iässä yhdistää liian lyhyisiin yöuniin.

Perjantain työpäivä jäi onneksi armeliaan lyhyeksi. Vaimoni huidellessa maailmalla sain kunnian toimia lasten vara-äitinä päiväkodin äitien iltapäivässä. Rastimuotoisena toteutettu tehtävärata huipentui kakkuun ja mehuun, joita syötiin lasten kanssa hyvällä ruokahalulla. Mukavaa vaihtelua teehen, kahviin ja colajuomiin, joiden suhteen saavutin henkilökohtaisen kulutusennätykseni viikon aikana.

Vaimoni palasi kotiin lauantai-iltapäivänä ja olimme koko perheen joukolla lentokentällä vastassa. Viikko lasten kanssa oli mennyt mielestäni hyvin, eikä äidin perään oltu huudeltu puolin eikä toisin. Silti lasten riemu äidin kotiinpaluusta oli silmin nähtävissä ja pinnan alla majaillut ikävä tuli näkyviin äidin seuran kärttämisenä. Isi sai olla rauhassa seuraavaan päivään saakka ja jopa kuopus, jonka mielestä isi on yleensä ehkä maailman tärkein henkilö, halusi lähinnä vain istua äidin sylissä ja veti äidin kädet uudestaan ympärilleen, jos ne sattuivat hetkeksi hairahtumaan tekemään jotain muuta.

Sunnuntaina vietettiin äitienpäivää. Tänä vuonna lasten arvostus äitiään kohtaan taisi näkyä normaalia voimakkaammin ja aamulla sängyn viereen kannettiin legokukkia sekä käperryttiin äidin viereen köllöttelemään. Viikon isiannostus oli jo täynnä.

Elin yksinhuoltajan elämää vain viikon, senkin ajan hyvin valmistautuneena. Kokemusta toki vahvisti kiireinen tilanne työpaikalla, mutta onneksi mitään akuutteja kriisejä ei sattunut matkan varrelle. Tämä lyhytkin kokemus saa allekirjoittaneen nostamaan hattuaan kaikille yksinhuoltajille, jotka hoitavat päivittäisen arjen joka päivä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, ilman vapautusta edes iltaisin. Erityinen kiitos omalle äidilleni, joka kasvatti minua ja siskoani yksinhuoltajana vuosikausia. Vasta nykyään alan ymmärtää vaaditun työmäärän suuruuden. Kiitos ja myöhästyneet äitienpäiväonnittelut.