Uusi aika koittaa

Ensimmäinen askel matkalla hoitovapaan loppua kohti on otettu, kun esikoistyttäreni aloitti taas päiväkodin lähes parin vuoden tauon jälkeen. Hän ehti elää päivähoitoarkea reilun kolmen kuukauden ajan edellisen hoitovapaani ja vaimoni uuden äitiysloman välissä, mutta tällä kertaa näyttää siltä, että tyttö on toden teolla astunut yhteiskunnan tarjoamaan koulutusputkeen, eikä uutta kotijaksoa ole enää tiedossa.

Päiväkotiura ei alkanut lupaavasti. Edellisellä viikolla ensimmäinen tutustumiskerta päättyi noin kolmen minuutin jälkeen tyttäreni käveltyä lavuaarille ja oksennettua aamupuurot altaan pohjalle. Kiitoksia ja uusi yritys parin päivän päästä. Pahoinvointi jäi päivän ainoaksi, eikä syy missään vaiheessa oikein selvinnyt. Itse epäilen vain tavallista voimakkaampaa jännitysreaktiota, mutta varmuutta tuskin koskaan saadaan.

Seuraavat tutustumiskäynnit menivät oikein mallikkaasti ja melko luottavaisin mielin jäimme odottamaan viikon alkua ja päiväkotiarkea. Ainoastaan päivän lepohetkien sujuvuus arvelutti, sillä tyttäreni ilmoitti päiväkodin johtajalle jo tutustumispäivänä, ettei nuku päiväunia ja karkaavansa sängystä heti, kun huoneen ovi menee kiinni.

Kun ensimmäinen aamu sitten koitti, sujui kaikki pääasiassa hienosti heti heräämisestä alkaen. Ujous tosin iski päälle siinä vaiheessa, kun isä ja pikkuveli olivat häipymässä päiväkodin ovesta ulos, mutta tyttö jäi silti ilman itkua hoitajan syliin ja lähti hakemaan aamupalaa. Iltapäivällä hoidosta hakiessa hän ei olisi halunnut lähteä minnekään ja oli selvästi nauttinut olostaan sekä omanikäisestään leikkiseurasta.

Hoitovapaa on nyt selvästi kääntynyt kohti loppuaan ja edessä on enää noin kaksi kuukautta lasten täysipäiväistä hoitoa ennen paluuta työelämään. Tällä hetkellä tuntuu, että tyttären päivähoidon aloitus tuli koko perheen kannalta hyvään saumaan, sillä muuton jälkeen on tutusta pihayhteisöstä poistuminen ja siitä seurannut seuran puute alkanut selvästi hiljalleen kiristämään kotona olijoiden keskinäisiä välejä. Lapsien leikkikaverien ja isän juttukaverien vähyys alkaa valitettavasti näkyä monilla tavoin. Lapset kapinoivat kieltoja sekä rajoituksia vastaan ja isä reagoi herkemmin sekä voimakkaammin lasten tottelemattomuuteen. Lapsien keskinäiset leikit ovat tosin selvästi aktivoituneet uuden asuinpaikan myötä, mutta ylilyöntejä ja leluista kiistelyä on vastaavasti huomattavasti entistä enemmän. Lopputuloksena on usein päiviä, joiden lopussa erityisesti vanhemmilla on veto poissa ja pinna kireällä. Lapsilla onneksi näyttää olevan kyky unohtaa erimielisyydet ja antaa anteeksi isän ärhentely päivän mittaan. 

Täytyy myös myöntää, että olen odottanut päivähoidon aloitusta muutenkin. Kolmena päivänä viikossa on hoitotaakka selvästi normaalia kevyempi, kun kotona on ainoastaan alle kaksivuotias lapsi huollettavana. Ehkäpä nyt jää enemmän aikaa vaikkapa ruoanlaittoon, joka on ollut hieman retuperällä viime aikoina. Todennäköistä kuitenkin on, että kuopus pääsee usein isän mukana erilaisille kauppareissuille, koska lähestyvää remonttia on pakko viedä jollain lailla eteenpäin.

Pienempi sisaruksista selvästi kaipaa isosiskonsa seuraa, mutta osaa silti nauttia leikkiajasta, jolloin kukaan ei ole määräämässä mitä leikitään tai viemässä leluja käsistä. Aika erossa tiiviistä perheyksiköstä on varmasti kaikille tervetullutta. Päivän mittaan on hyvä kaikkien tahoillaan ladata akkujaan sekä tuulettaa päätään, jotta yhteisestä ajasta osataan illalla ottaa kaikki irti ja jättää turha nipottaminen vähemmälle.

Tämän rajapyykin saavuttamisen yhteydessä lupaan joka tapauksessa panostaa jäljellä oleviin kahteen kuukauteen erityisellä tarmolla. Vietän aikaa kuopuksen kanssa päivisin, luen kirjoja ja leikin hiekkalaatikolla. Iltaisin ja tyttären kotipäivinä keksimme jotain hauskaa tekemistä ja suon tytölle enemmän hänen ansaitsemaansa huomiota. Lupaan myös ladata omia akkujani silloin, kun tilanne antaa siihen mahdollisuuden, enkä keksimällä keksi jotain tekemistä.

Ja se tyttären huolta herättänyt lepohetki... Aikaisesta heräämisestä, aamupäivän touhuista ja pienoisesta vastarannan kiiskeilystä väsähtänyt pikkutyttö nukkui reilun tunnin päiväunet. Sairasteluja lukuunottamatta oikeastaan ensimmäiset päiväunensa osapuilleen puoleentoista vuoteen.

Tunteita ja tuoksuja

Eilen koettiin pieniä epätoivon hetkiä, kun vaunuissa kulkenut, kuopuksen unileluna toiminut leikkihirvi oli jonkin aikaa teillä tietymättömillä. Unikaveria haettiin pihalta, hiekkalaatikolta ja vaunuista koko naapuruston vanhempien voimin. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, sillä jompi kumpi lapsista oli onnistunut tuomaan pehmolelun mummin silmien ohi takaisin sisälle ja hirvi löytyi makoilemasta lasten muiden lelujen joukosta.

Episodi sai allekirjoittaneen pohtimaan lapsille rakkaita leluja ja sitä, kenelle lelut todellisuudessa ovat tärkeitä. Loppujen lopuksi päädyin siihen tulokseen, että lapsille tärkeitä pehmoleluja on oikeasti aika vähän. Suurimmat tunteet pehmoihin taitavat itse asiassa kohdistua vanhempien suunnalta.

Tänään vaarassa ollut leikkihirvi on tästä oiva esimerkki. Kyseinen lelu on ensimmäinen, jonka olin esikoiselle ostanut tuliaisena työmatkalta ja jo pelkästään tästä syystä se erottuu kaikista muista leluista omassa mielessäni. Muistelen edelleen hymyssä suin sitä, kuinka tyttäreni kanniskeli hirveä pienessä rottinkikorissa kaikilla vaunureissuilla. Jossain vaiheessa pehmokaverin nimeksi vakiintui Alma.


Kultakalan muistilla varustetuilla, vaahtosammuttimen kokoisilla mini-ihmisillä lempilelut saattavat vaihtua välillä päivässä ja tänään maailman tärkein kaveri voi huomenna joutua syrjään jonkin toisen pehmolelun tieltä. Näin kävi myös leluhirven kohdalla. Vanhemmille sen sijaan pehmoleluihin kohdistuu muistoja tai muita tunnearvoja, joiden haalistumiseen ei välttämättä riitä pitkäkään aika. Näin ollen pehmoeläinten määrälle ei tunnu löytyvän mitään ylärajaa, sillä mistään ei hennota luopua. Joku pehmo on ollut tärkeä unilelu tietynikäisenä ja toinen on isoäidin omin käsin virkkaama. Mistä näistä sitten raaskii hankkiutua eroon?

Molemmilla lapsilla on silti ollut yksi tuki ja turva, joka on ollut tärkeä apu ja lohduttaja vaikeina hetkinä. Esikoisen viimein heitettyä tuttinsa roskikseen reilun kahden vuoden iässä löytyi uniharsosta korvike tutin imemiselle ja melko pian harso saikin lempinimekseen "leikkitutti." Kuopuksen päästyä matkimisvaiheeseen seurattiin isosiskon esimerkkiä  myös uniharson suhteen pian pojalla oli oma riepu, jota imeskellä nukkuessa ja harmituksen hetkillä. Siinä missä isosiskolla alkaa harsovaihe jo olla taakse jäänyttä elämää, on pikkuveljellä harso noussut todella tärkeään rooliin. Hirvittää ajatellakin, mitä tapahtuisi, jos leikkitutti unohtuisi jollain pidemmällä reissulla kotiin.

Harsojen tärkeys on tuottanut hieman hankaluuksia niiden puhtaanapidon suhteen, sillä aina silloin tällöin, jos kohta todella harvoin, myös niitä pitää pestä. Kuopus ei onneksi ole harsonsa suhteen kovin tarkka ja pesty, mankeloitu tai silitetty harso kelpaa aivan yhtä hyvin kuin omassa kuolassa liotettu riepu. Isosisko sen sijaan ei huolinut puhdasta harsoa leikkeihinsä, saati unileluksi, mankeloinnista huolimatta. Pesuoperaatiossa yritettiin olla ovelia ja kahdesta harsosta pestiin kerrallaan aina vain toinen. Valinnan hetkellä ei silti auttanut mikään, vaan kainaloon päätyi aina se kuolattu, rakastettu ja muhjattu leikkitutti.

Sen tunnisti hajusta.

Lopun alku

Hoitovapaata on nyt puoli vuotta takana ja edessä häämöttää vielä kaksi ja puoli kuukautta. Kun laskee mukaan ennen hoitovapaata pidetyn isäkuukauden, en itse asiassa ole tämän vuoden puolella ollut töissä kuin noin kaksi viikkoa. Ajatus töihinpaluusta tuntuu vielä tässä vaiheessa melko kaukaiselta ja ajatuksissa pyörii pikemminkin suunnitteilla oleva remontti sekä esikoisen parin viikon päästä alkava päiväkotiaika.

Työasiat ovat tulleet iholle aivan viime päivinä, kun työpaikalla on käynnissä vuosittaisista suoritusarvioinneista sekä niihin liittyvistä ylennyksistä ja/tai palkankorotuksista tiedottaminen. Olen ollut puheissa parin samassa yrityksessä työskentelevän kaverin kanssa ja tämä aihe on tullut väistämättä esille. Kun arvioinnit ensimmäisen kerran nousivat keskustelussa pöydälle, tuli se lähes puun takaa, sillä en ollut uhrannut asialle juuri ajatustakaan. Normaalisti tähän aikaan vuodesta asia on ollut hyvinkin ajankohtainen, sillä samalla määräytyy seuraavan 12 kuukauden palkkataso ja saa jonkinlaisen kuvan siitä, vastaako oma mielikuva edellisen vuoden työpanoksesta esimiesten mielikuvaa.

Tänä vuonna olen ollut turvassa oman kuplani sisällä ja suojassa jatkuvalta arvioinneista muistutteluilta. Ilmeisesti kuplan sisällä olen myös poissa silmistä ja mielistä, sillä tämän tekstin julkaisuhetkellä odottelen edelleen tietoa omista arvioinneistani, joista normaalisti olisi tiedotettu puhelimitse jo vajaa viikko sitten. No, eipä niillä vaikutusta nykytilanteeseen ole kuitenkaan, joten ehdin odottaa vielä hetken. Tällä hetkellä suoritusarvioinnin saa lähes välittömästi ja palaute on huomattavasti suorempaa ja yleensä kriittisempää kuin työpaikalla.

Toinen tapaamistani tuttavista oli saanut kaipaamansa ylennyksen ja sitä kautta myös tuntuvan palkankorotuksen. Asiasta kuullessani tunsin pienen kateuden peikon nostavan päätään ja kilpailuvietin heräävän. Ilokseni kuitenkin huomasin, että tunteet hävisivät jopa nopeammin kuin olivat syntyneet. Siinä hetkessä tajusin, kuinka vähän oikeasti tällä haavaa kaipaan työpaikan tarjoamaa kilpailukenttää sekä siihen liittyviä palkintoja ja tunnustuksia. En missään nimessä haikaile täysipäiväiseksi koti-isäksi  ryhtymisestä ja palaan aikanani mielellään takaisin työelämään. On monia asioita, joita työpaikalta ja työyhteisöstä kaipaan, mutta jatkuva eteenpäin pyrkiminen ja menestyksen tavoittelu eivät ole niitä.

Oheinen sarjakuva kuvaa hyvin sen, miltä viimeisen puolen vuoden aikana on tuntunut (klikkaa kuvaa lukeaksesi sen suurempana.) Vaikka en olekaan jättäytynyt lopullisesti pois oravanpyörästä, soveltuu sarjakuvan sanoma kyllä hyvin myös lasten kanssa kotona vietettyyn hoitovapaaseenkin. Hetkellinen tauko työarjesta on ollut vapauttava kokemus ja asettanut asioita jälleen perspektiiviin.

Puolen vuoden rajapyykki on jollain lailla pysähdyttävä hetki. Olen jo tässä vaiheessa ollut kotona pidempään kuin ensimmäisellä yrittämällä ja työmäärä on lapsiluvun lisäännyttyä ollut moninkertainen parin vuoden takaiseen verrattuna. Tässä vaiheessa on hyvä katsahtaa hieman taaksepäin ja tehdä henkilökohtainen välitilinpäätös kuluneesta hoitovapaasta. On paljon asioita, joita olisin halunnut tehdä tai kuvittelin saavani aikaan, mutta harmillisesti elämä on tullut hyvien suunnitelmien tielle. Asuntokaupat, muutto ja muut yllätykset ovat pistäneet kuvitellut polut uusille urille, mutta lasten kanssa vietetty aika on silti ollut antoisaa.

Kaksi ja puoli kuukautta hoitovapaata on siis vielä jäljellä ja sen aikana tulee tapahtumaan vielä ainakin yksi mullistus molempien lasten elämässä. Päiväkotielämän aloittaminen (esikoisella tosin toiseen kertaan) ja isän töihin paluu tulee varmasti tuomaan omat haasteensa arkeen, mutta viimeisen puolen vuoden aikana toisistamme opitut asiat auttavat varmasti tämänkin rajapyykin yli. Turha kuitenkaan liikaa vielä murehtia tulevia. Nyt keskitymme lasten kanssa ottamaan jäljellä olevasta hoitovapaasta kaiken irti.


P.S. Sarjakuva kaapattu osoitteesta http://imgur.com/V6KoHbF

Ylpeys ja turhat luulot

Ylpeys on monitahoinen tunne. Saavutetuista merkkipaaluista voi tuntea absoluuttista ylpeyttä, johon ei varsinaisesti vaikuta muu kuin tietoisuus tehdystä työstä. Lisää ylpeyden aiheita voi saada, kun saavutuksia aletaan vertaamaan johonkin. Vertailukohtana käytetään yleensä joko yhteiskunnan tarjoamaa normistoa tai vielä useammin oman vertaisryhmän menestystä. Omien saavutusten suhteen ylpeyden määrään on vaikuttanut esimerkiksi se, kuinka nopeasti joku merkkipaalu on tavoitettu, kuinka hyvin tai kuinka harvinaista kyseiseen saavutukseen pääseminen on. 

Yhteiskunta tuntuu rakentuvan jatkuvan menestyksen tavoittelun periaatteille, jossa tarkoitus on saavuttaa jotain enemmän kuin naapurilla tai ainakin enemmän kuin mitä itsellä juuri sillä hetkellä on. Tästä näkökulmasta katsoen jatkuva vertaaminen työkavereihin tai tuttaviin käy meiltä luonnostaan ja saattaa välillä jopa toimia kimmokkeena tavoitella uusia päämääriä.

Vanhemmaksi tulon jälkeen olen alkanut tuntea ylpeyttä myös omien lasten saavutuksista. Valitettavasti samat periaatteet pätevät myös niihin ja lasten oppimia asioita luonnostaan vertaa muiden leikkipuiston ja kaveripiirin lapsien saavutuksiin. Mikäli oma lapsi on oppinut keskimääräistä aikaisemmin liikkumaan tai puhumaan, tuntuu saavutus entistä hienommalta kuin pelkästään tietoisuus omaksutusta taidosta. Mittarina voidaan käyttää myös neuvolakäyntien yhteydessä käytävää keskustelua lapsen kehityksestä (yhteiskunnan normisto), mutta iän karttuessa neuvolakäynnit harvenevat ja jäljelle jää enimmäkseen vertaisryhmään vertaaminen.

Harmillisesti annan ylpeyden välillä kuulua myös keskusteluissa. Mikäli lapseni on omaksunut jonkin taidon todella aikaisin tai nykytaso on selvästi normiston yläpuolella kuuluu isän ylpeys varmasti myös puheissa. En tietoisesti yritä vähätellä kaverien lasten saavutuksia kerskailemalla oman tyttären erinomaisuudella, mutta herään aina välillä tajuamaan, että juuri tältä saattaa puheeni ajoittain kuulostaa. Vanhempana itselläni on vielä oppimista erottaa terve ylpeys turhanpäiväisestä ylpeilystä. 

On vähintään terveellistä huomata, ettei oma lapsi ole joka asiassa keihäänkärki, joka omaksuu uudet taidot ensimmäisten joukossa. Oman lapsen kielellinen kehitys on ajoittain tuntunut jopa hitaalta, kun kaveriperheen osapuilleen samanikäinen lapsi on pienestä pitäen ollut puheiltaan varsinainen ruuneperi. Poika oppi puhumaan todella aikaisin ja on sepittänyt omat satunsa heti puheen alettua. Tähän verrattuna ei millään puhujanlahjoihin liittyvällä kehitysaskeleella ole juuri voinut lähteä ylpeilemään. 

Kateutta en toisten lasten saavutuksista ole kuitenkaan koskaan kummemmin tuntenut. Olen osannut suhtautua toisten lasten jonkin osa-alueen nopeaan kehitykseen sillä ajatuksella, että jossain vaiheessa erot kuitenkin tasaantuvat. Vaikka oma lapsi ei osaakaan lukea ja kirjoittaa neljävuotiaana, on näiden taitojen hankkimiseen vielä runsaasti aikaa ja viimeistään ensimmäisen luokan jälkeen tyttö voi lukea omat Aku Ankkansa ja prinsessakirjansa ilman vanhempien apua. Erojen tasaantuminen on hyvä ymmärtää myös toiseen suuntaan ja asettaa puheissaan oman lapsen saavutukset oikeisiin mittasuhteisiin.

Joissain asioissa toisten lasten taitotason huomaaminen voi toki olla hyväksi muulla tavoin. Kaveripiirin musiikilliset lahjakkaat lapset tai voimistelumestarit saavat miettimään omien lasten harrastuksia, joiden aloittaminen saattaisi muuten hautautua arkirutiinien pyörittämisen alle. Harrastusvaihtoehtoja onkin sitten lukemattomia. Onko parempi aloittaa harrastus, joka mahdollisesti kehittää jotain toistaiseksi piilevää taitoa vai keskittyä entuudestaan vahvoihin alueisiin?

Lapset itse ovat kaikista näistä vertailuista ja normistoista autuaan välinpitämättömiä. He osaavat suhtautua taitojen eritasoisuuteen luontevasti, eivätkä tee niistä numeroa. On hienoa, että he saavat elää elämänsä ensimmäiset vuodet vailla mittareita ja kehittyä omaan tahtiinsa. Myöskään ylpeys ei nosta hattuaan, vaan omaksuttu taito otetaan sellaisenaan ja jatketaan kohti seuraavia rajapyykkejä. Aikaa vertaisryhmän eriarvoistumiselle tulee varmasti myöhemmin. Viimeistään koulussa kehitystä aletaan todenteolla mittaamaan ja jossain vaiheessa asteikot, sekä niiden merkitys, tulevat tutuksi myös lapsille. Myöhemmin elämässä on väliä, kuka tekee asiat paremmin, nopeammin ja tehokkaammin, mutta toistaiseksi annan lasteni nauttia elämästään ilman mittanauhaa ja sekuntikelloa.

Uusi blogi auki

Päätimme muutaman kuukauden kestäneen asunnon metsästyksemme asuntokauppoihin reilu viikko sitten. Kevään mittaan on erilaisia asumiseen liittyviä teksti-ideoita pyörinyt päässä runsain joukoin ja nyt tuntuu, että joitain niitä pitää päästä myös toteuttamaan. Haluan kuitenkin pitää Sakkokierroksen aiheet jossain määrin hoitovapaan inspiroimina, vaikka muutama syrjähyppy onkin viime aikoina tullut otettua.

Tästä johtuen avasin uuden blogin, jossa tarkoituksena on ruotia perheemme asuntoon ja asumiseen liittyviä unelmia sekä seurata piakkoin alkavan remontin suunnittelua ja edistymistä. Asiasta kiinnostuneet voivat alkaa seuraamaan uutta blogiani, joka kantaa nimeä "Asumisen sietämätön keveys." Kiitokset vaimolle nimen keksimisestä.

Sakkokierros jatkaa olemassaoloaan ainakin hoitovapaani loppuun saakka, mikäli uusia aiheita edelleen tulee mieleen ja kiinnostuneita lukijoita riittää. Pyrin löytämään aikaa molempien päivittämiseen, vaikka lastenhoito edelleen pysyykin prioriteettilistan kärjessä ja vapaa-ajasta kilpailevat remonttiin liittyvät suunnittelutyöt.

Toivottavasti kiinnostuneita lukijoita riittää molemmille kanaville.

Lukemisiin!

Siivouspäivä

Viimeistään muuttoon loppui perheemme vakituinen siivouspäivä ja nykyään kodin siistiminen tapahtuu enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Jostain syystä kipinä siivoamiseen lähtee yleensä allekirjoittaneelta. Tarpeen siivoamiseen huomaa ensin jaloilla. Kun asunnossa ei enää pysty kävelemään paljain jalon ilman, että jalkapohjat ovat täynnä soraa, pikkukiviä ja leivänmuruja, alkaa pieni ääni takaraivossa vihjailemaan siivouspäivän lähestymisestä. Yleensä päivän tai kahden kuluttua alkavat aivot tajuamaan, ettei lattiapintaa varsinaisesti enää kunnolla näe ajelehtivien vaatteiden, papereiden ja lelujen alta. Vaaditaan kuitenkin vielä se jokin pieni juttu, joka lopullisesti roihauttaa kytevän kipinän toimintaan johtavaksi liekiksi. Tänään se katalyytti oli kiukuspäissään kenkälaatikkoa tyhjentänyt pikkupoika, joka lopetti puuskansa kääntämällä laatikon ylösalaisin ja karistelemalla kaiken soran ja roskat pitkin eteisen lattiaa. Imuri käteen ja menoksi.

Siivoamaan päästiin varsinaisesti vasta iltaruoan jälkeen, kun koko perhe oli jälleen koossa. Vaimoni keskittyi tavaroiden paikalleen laittamiseen ja itse heiluin ympäri huushollia imurin kanssa. Välissä kävin laittamassa lapsille iltapalaa ja hoitamassa nuorimmaisen iltapesut.

Suurin hidaste siivoamisessa ovat lasten lelut, joita löytyy enemmän tai vähemmän koko asunnon alueelta, suurimpien keskittymien sijaitsevan olohuoneessa sekä lastenhuoneessa. Lelujen siivoaminen itse olisi ajankäytöllisesti tehokkain ratkaisu, mutta omien jälkien korjaamista olisi hyvä harjoitella jo pienienkin lasten kanssa.

Olemme pitkään pohtineet vaimon kanssa, kuinka paljon vajaa nelivuotiaalta voi vaatia tavaroiden pois laittamisen suhteen? Rohkaisevaa on ollut havaita vierailujen yhteydessä, että yleinen käytäntö kaikissa perheissä on lelujen pois korjaaminen ennen rikospaikalta poistumista. Omien lasten motivointi siivoamiseen on kuitenkin melkoista kivireen vetämistä. Välillä asia onnistuu puolihuomaatta jonkun sopivan leikin yhteydessä, mutta yleensä lapsen korvat kääntyvät toiselle aaltopituudelle siivoamisen noustessa puheenaiheeksi.

Kiristys, uhkaus ja lahjonta. Ainut asia, joka esikoistamme tuntuu pelottavan, on lastenohjelmatuokion menettäminen, eikä sekään aina saa aikaan toivottua reaktiota. "Jää lastenohjelmat katsomatta, ellet korjaa leluja pois" (kiristys). "Jos korjaat lelut, saat katsoa lastenohjelmia" (lahjonta). Kumpikaan näistä ei ole viime aikoina toiminut mainittavalla menestyksellä. Tänään kokeiltiin uutta lähestymistapaa, jossa otettiin käyttöön pyhän kolmiyhteyden viimeinen osa.

Muuton jäljiltä vaatehuoneessa on edelleen useampi kasaan taiteltu pahvinen muuttolaatikko. Otin noista yhden, taittelin kokoon ja kasasin kaikki sohvalta sekä olohuoneen ja lastenhuoneen lattialta löytämäni lelut sekä lastenkirjat siihen ja ilmoitin kaikkien laatikosta siivouksen lopussa löytyvien tavaroiden päätyvän varastoon jäähylle seuraavaksi viikoksi. Homman juju ei ilmeisesti täysin auennut tyttärelleni, ainakaan aluksi, vaan italialainen lakko lelujen siivoamisen suhteen jatkui. Muutaman kerran asian selitettyäni alkoi esikoinenkin hieman panikoimaan prinsessakirjojen varastoon päätymistä, mutta tämä lähinnä sai aikaan lisääntynyttä selitystulvaa siitä, miksei siivoaminen juuri nyt onnistu. Noin puolen tunnin kuluttua olivat tavarat kuitenkin äidin avustuksella päätyneet oikeille paikoilleen.

Oikeastaan toivoin asian eskaloituvan siihen pisteeseen, että tavarat todella päätyisivät varastoon jäähyilemään. En edelleenkään täysin usko, että uhkauksen merkitys oli tyttärelle selvä ja tällä olisi ollut vaikutusta siivoukseen edistymiseen. Mikäli samaan metodiin turvaudutaan vielä toiste, voi lopputulos olla toinen.

Tyttäreni osaa joskus yllättää reippaudellaan ja siivous saattaa hyvänä päivänä luonnistua todella hienosti. Pääsääntöisesti voi kuitenkin sanoa, että neljättä vuottaan käyvä lapsi ei meidän perheessämme vielä kykene huolehtimaan omia jälkiään joka kerta paikoilleen. Tämä ei toki ole tällä hetkellä vielä oletuskaan, mutta jonkinlaista panosta omien sotkujensa siivoukseen kyllä edellytetään.

Paikka kaikelle, kaikki paikallaan. Loppujen lopuksi koti oli jälleen suhteellisen siistissä kunnossa ja lattialla pystyi kävelemään keräämättä jalkapohjiin viime päivien ruokalistaa tai hiekkalaatikon sisältöä. Jään nauttimaan siisteydestä hetkiseksi ennen kuin entropia jälleen ottaa vallan ja kotimme palautuu luonnolliseen olotilaansa.

Hetki myrskyjen välissä

Uudet rattaat, vol. 2

Maaliskuussa ostimme uudet rattaat kuopuksen käyttöön, kun totesimme isojen rattaiden ajan jo hieman menneen ohi ja pienemmilläkin pärjättäisiin. Valinta kohdistui Brio Pony-rattaisiin ja olen ollut pääsääntöisesti aika tyytyväinen näihin kärryihin. Valitettavasti vain kohdallemme sattui jonkinasteinen maanantaikappale ja pieniä vaikeuksia on ollut.

Hankinnan jälkeen kesti muutaman viikon ennen kuin rattaiden puoltaminen vasemmalle alkoi häiritsemään liikaa. Kiroilin asiaa pari viikkoa, kunnes viimein kuskasin rattaat takaisin liikkeeseen ja pyysin lähettämään korjattavaksi. Nostan hattua Stockmannin jälkimarkkinoinnille, joka mukisematta otti vaunut hoitoonsa ja palautti ne korjattuina takaisin muutaman päivän kuluttua.

Seuraava pieni valuvika tuli esiin kesän loppupuolella, kun vaunujen kumikahva alkoi rispaantua rikki ja oli jo lähellä katkeamispistettä. Vika ei varsinaisesti häirinnyt vaunujen liikkumista, mutta käytännössä uuden tavaran ollessa kyseessä halusin kuitenkin korjauttaa tämänkin. Stockmannilla oltiin taas hyvin pahoittelevia ja tarjouduttiin jopa purkamaan kauppa suoraan. Mielestäni vika oli kuitenkin niin pieni, ettei toimivaa tavaraa ollut järkevää heittää kaatopaikalle moisen takia. Pyysin siis vain lähettämään vaunut pajalle ja sanoin haluavani ne korjattuina takaisin. Pieneksi korvaukseksi sain pari kappaletta lahjakortteja Stockan kahvilaan. 

Kului viikko, toinenkin ja suuntasin kaupan asiakaspalveluun kyselemään korjauksen tilannetta. Yllätyksekseni kuulin, että vaunujen kauppahinta oli palautettu tilille jo edellisellä viikolla ja asia oli Stockmannin mielestä loppuun käsitelty. Annoin hieman palautetta asiasta, sillä olin erikseen toivonut vian korjausta, enkä kaupan purkua. Lisäksi olisin toivonut hieman parempaa tiedotusta kaupan päätöksestä, jotta olisin voinut hankkia uudet rattaat tilalle mahdollisimman aikaisin. Pisteet Stockalle voi toki antaa asiakkaan kannalta helposta reklamaatioprosessista, mutta parannettavaa olisi kyllä ollut.

Uusien uusien rattaiden etsintä ei onneksi alkanut nollasta, vaan malli oli jo tiedossa olemassa olevien lisävarusteiden johdosta. Jäljelle jäi enää kauppapaikan valinta, hinnan ollessa käytännössä joka paikassa täsmälleen saman. Valinta kohdistui Baby Style-lastentarvikeliikkeeseen, jolla sattuu olemaan liike verrattain lähellä kotiamme. Sen verran kauppaan on kuitenkin matkaa, että tilasin rattaat nettikaupasta, jotta pääsin hakemaan toimituksen lähipostista.

Rattaat saapuivatkin kahden päivän päästä tilauksesta, joten erittäin suuri hatunnosto Baby Style:lle nopeasta toimituksesta. Uudet uudet rattaat ovat jo käytössä ja kuopuskin tuntuu viihtyvän niissä hyvin parin viikon evakkorattailun jälkeen. Toivotaan, että tällä kertaa laatu vastaa odotuksia ja aikaa sekä vaivaa vieviltä reklamaatioilta säästytään.