Tää näitä aamuja on

Vaimollani oli aikainen aamukokous töissä ja normaalirutiineista poiketen esikoisen päiväkotiin vienti lankesi allekirjoittaneen harteille. Niinpä perheen miesväen heräämisaika aikaistui toista tuntia, jotta ehdimme viedä tyttären päiväkodin lihapatojen ääreen ennen aamupalatuokion loppumista.

Normaali herättely valot sytyttämällä ja kyljestä kutittamalla ei riittänyt, vaan päiväkotilainen halusi itsensä kannettavan peittoon käärittynä sohvalle pötköttelemään. Tapa alkoi käytännön sanelemana päiväkotiarjen alkaessa, jottei kuopuksemme joutuisi turhaan heräämään kesken uniensa, mutta siitä on tullut erottamaton osa päiväkotiaamujen rutiineja. Pojan jouduin herättämään kylmästi sängystä nostamalla, mutta aamurutiinit hänen kanssaan sujuivat hämmästyttävän jouhevasti. Käsissä pyöritelty tablettitietokone ja lasten pelit saattoivat edesauttaa asiaa.

Lastenohjelma-addiktoinut esikoiseni sen sijaan heittäytyi vastarintaan ja vaati samaa kohtelua pikkuveljensä kanssa. Lahjomalla sain kuitenkin häneenkin hieman vauhtia ja pukeminen sujui verrattain hyvin aina siihen saakka, kunnes puuttui enää päällystakki ja kengät. Tyttäreni käveli pitkin kotia ja selitti kulkiessaan ummet ja lammet. Eteenpäin kävely ja taaksepäin puhuminen sujui melko hyvin, mutta pään kääntyessä takaisin kulkusuuntaan olikin eteen sattunut oven karmi, johon tyttö törmäsi suoraan naama edellä. Isku sattui melko tarkkaan nenään ja ensi töikseen tyttäreni pyyhkäisi pienen veritahran huolella valitun päiväkotimekkonsa hihansuuhun. Itkuisen lapsen lohduttelun ja mekon vaihtamisen jälkeen saatoin todeta bussilla ehtimisen mahdottomaksi. Ulos päästyämme tunnustelin maan olevan sen verran kohmeessa, etten arvannut lähteä autoilemaan kesärengastetulla menopelillä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi viereinen taksitolppa. No, jonkinlaista joukkoliikennettä kait sekin.

Talvi ei yllättänyt autoilijaa. Renkaiden vaihto on jo varattu, mutta ensimmäinen vapaa aika löytyi harmillisesti vasta reilun viikon päähän.

Matka ei onneksi ollut järin pitkä ja päiväkotiin päästyämme hommat alkoivat kaiken kaikkiaan sujua paremmin. Tyttö suikkasi suukon isälle ja jäi iloisena viettämään päivää kaveriensa kanssa. Me lähdimme pojan kanssa takaisin kotikulmia kohti. Bussissa syötin lapselle aamupalaa ja matka sujui rattoisasti.

Kun kerran olimme liikkeellä hyvissä ajoin, niin päätin jäädä tekemään tarpeellisia vaatehankintoja Tapiolaan. Itselleni kävin etsimässä villahanskoja Stockmannilta, mutta miesten hansikkaista ei löytynyt tarpeeksi pientä kokoa. Mitä sanotaankaan miehistä, joilla on pienet kädet?

Pojan tarvitsemien talvikenkien suhteen sen sijaan kävi parempi tuuri. Sopivista kengistä perusvalikoiman malli maksoi totuttuun tapaan melko paljon ja hieman jo itaruuksissani nikottelin hintalappua silmäillessä. Sattumalta myyjä oli nostanut saman merkkiset, varauksessa olleet, vasta päättyneiden Hullujen Päivien tarjonnasta ylijääneet kengät pöydälle ja tämä ainokainen pari oli täsmälleen oikean kokoinen pikkumiehen jalkaan. Hintakin oli jäänyt keltaisen kuvaston tasolle, joten nappasin popot mukaan ja kassan kautta pois.

Kaupan päälle myyjä vielä lykkäsi pojalle mukaan pienen lumilapion ja antoi valita kahden Angry Birds-pehmolelun väliltä, jotka olivat jääneet ylitse jostain kampanjasta. Poika valitsi mukaansa mustan linnun keltaisen sijasta. Tässä vaiheessa kävin mielessäni nopean sisäisen keskustelun, jonka päätteeksi totesin, etten voi välttää kotona odottavaa konfliktia perheen naisväen kanssa. Voin ainoastaan valita haluanko keskustella vaimon kanssa siitä, miksi kotiin päätyi jälleen kerran lisää pehmoeläimiä vai yrittää selittää tyttärelleni, miksi pehmoja päätyi kotiin kahden sijasta vain yksi. Vaimon kanssa käytävä keskustelu tuntui tällä kertaa pienemmältä pahalta ja pyysin myyjältä mukaan keltaisenkin linnun.

Lopuksi vielä muutama korvapuusti mukaan kahvilasta ja suunnistin Elinan luokse aamupalalle. Loppu aamupäivä sujui rattoisasti kahvitellessa ja asuntokuvioita ruotiessa.

Ai niin, mitä niistä pienikätisistä miehistä sitten sanotaan?

Ne tarvitsevat pienet hanskat. Ostin omani naisten osastolta.

Prinsessoja ja hoviväkeä

Sakkokierroksen puolella on vietetty hiljaiseloa lähes kuukauden ajan. Vankka aikomukseni kyllä oli kirjoittaa tännekin säännöllisesti, mutta remonttikiireet ja niistä raportointi on kuitenkin vienyt enimmän puhdin ja vähäisen vapaa-ajan. Hoitovapaan hupenemisen säikäyttämänä yritän kuitenkin päästä uudelleen hevosen selkään myös tällä rintamalla ja jatkaa lapsiperheen arjen ihmeellisyyksistä kirjoittamista koti-isän näkökulmasta.

***

Viime aikoina tyttärelläni ovat vierähtäneet prinsessaleikit käyntiin oikein isolla vaihteella ja eri prinsessat, prinssit sekä muut satujen hahmot esiintyvät leikeissä käytännössä päivittäin. Välillä tyttäreni leikkii itse prinsessaa ja muu perhe saa toimia kuninkaallisen perheen jäseninä tai hoviväkenä. Toisinaan taas nukeista, pehmoeläimistä ja legoukoista muotoutuu kokonaisia maailmoja täynnä erilaisia kuninkaallisia hahmoja, joille rakennetaan asumuksia ja järjestetään tanssiaisia tai kutsuja.

Vasemmalta oikealle: Horst sai tällä kertaa olla Jörö, lentäjäpoika Lystikäs ja seilorista tehtiin metsästäjä

Rungon leikeille muodostavat lukuisat klassiset prinsessatarinat Disneyn kuvittamina. Päiväkodissa päivä saattaa vierähtää välillä Tuhkimona, toisinaan taas Lumikkina tai Tähkäpäänä. Lastenohjelmahetket kuluvat usein jonkin prinsessaelokuvan parissa ja on päivänselvää, mistä vaikutteet leikkeihin on imetty. Elokuvat on tähän mennessä katsottu läpi riittävän monta kertaa, jotta juonenkäänteet, laulut ja suuri osa repliikeistä osataan kertoa ulkoa.

Tällä hetkellä vanhemmilla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin ottaa osaa leikkeihin jollain tavalla. Kumartelu, niiaus ja tyttären kutsuminen "teidän korkeudeksenne" saattaa välillä alkaa tulla korvista ulos, mutta toisaalta siivoushetket helpottuvat, kun tyttö haluaa leikkiä Tuhkimoa, jota paha äitipuoli äidin esittämänä komentaa korjaamaan lelunsa pois.

Välillä kuninkaallisuus saa hivenen koomisia piirteitäkin, kuten äskettäin mummolareissulla, jossa tyttö sai hepulin, koska ei saanut syödä "juhlalusikalla". Kiukkuaan rääkyvää lasta on vaikea ottaa vakavasti, kun itkun lomasta erottuu ainoastaan vaatimuksia saada ruokailla hopealusikalla. Lapsemme eivät todellakaan ole syntyneet kultalusikka suussa, mutta pyhäpäivien aterimia on ilmeisesti käytetty riittävän usein.

Esikoisena syntyneen tyttölapsen isänä tytön leikit ovat aina olleet normi siitä, miten lapset leikkivät ja muiden vanhempien kertomukset poikalasten touhuista on voinut kuitata osittain kasvatuksen tuloksena. Olemme pyrkineet välttämään tiukkoja sukupuolirooleja lastemme leikeissä sekä harrastuksissa ja leluiksi tyttäremme on saanut niin junarataa kuin vauvanukkejakin. Vasta kuopuksen kasvettua hieman isommaksi on lapsen oman sukupuolen vaikutus suosikkileikkeihin tullut toden teolla vasten kasvoja.

On ollut merkillistä huomata, kuinka kahden vuoden ikää lähestyvä poika havainnoi kaikki taivaalla lentävät lentokoneet, työmailla tonkivat kaivinkoneet sekä kaduilla jyrisevät kuorma-autot. Kotona innostutaan lähes kaikista pyörällisistä leluista ja kirjoista kivoimpia tuntuvat olevan kaikki sellaiset, joissa on kuvia moottoriajoneuvoista. Puhetta ei pojan suusta vielä juurikaan kuulu, mutta auton ja mopon nähdessään alkaa pikkumies päristä ja osoitella huomaamiaan kulkupelejä. Samaan aikaan isosisko leikki prinsessaleikkejään tai hoitaa milloin minkäkin nuken tai pehmoeläimen esittämää vauvaa lastenvaunuissa.

Myös vaatteiden suhteen olemme pyrkineet hankintoihin, jotka käyvät ainakin väriensä puolesta sekä tyttö- että poikalapselle. Täysin tämä ei ole onnistunut ja viimeistään isovanhemmat ovat pitäneet huolen, että esikoiselle löytyy myös todella tyttömäisiä vaateparsia. Nykyisin tyttäremme valitsee kaapista vaaleanpunaista sekä lilaa ja suosii hameita sekä mekkoja housujen sijaan, kun pääsee itse vaikuttamaan käyttämiinsä vaatteisiin. Kuopus lienee edelleen riittävän nuori ollakseen yhtä tyytyväinen tai tyytymätön mihin tahansa asukokonaisuuteen, jonka vanhemmat pukevat päälle. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan vaatevalinnat kallistuvat, kun ikää karttuu noin vuosi lisää.

En tietoisesti kohtele lapsiani eri tavalla sukupuolen mukaan. Pidän silti täysin mahdollisena, jopa todennäköisenä, että alitajuisesti olen tottunut roolittamaan ihmisiä kahteen peruskategoriaan pelkästään sukupuolen perusteella ja tästä tavasta on ilmeisen vaikea päästä eroon kasvattajankaan roolissa. Sukupuolineutraalista kasvatuksesta on viime vuosina raportoitu eri medioissa aina aika ajoin, mutta en itse kuulu siihen joukkoon, joka vannoo sen nimeen. Päinvastoin, uskon sen pienen eron olevan pikemminkin rikkaus kuin jotain, minkä vaikutusta tulisi pyrkiä kasvatuksellisesti vähättelemään. Aion joka tapauksessa jatkaa lasten kannustamista minkä tahansa harrastuksen ja leikin pariin, mikäli lapsella itsellään vain on kiinnostusta ja taipumusta niiden kokeiluun.

Jako "tyttöihin" ja "poikiin" on kuitenkin alkanut jo kuulua tyttäreni puheissa ja ainakin juttujen perusteella hän suosii tyttömerkkisten kaveriensa seuraa. Käytännössä on kuitenkin yhdentekevää mitä housuista löytyy, kun leikit oikeasti pyörähtävät vauhtiin. Sohvamajan voi hyvin rakentaa pojan kanssa ja palloa potkia tyttöjen kesken. Jonain päivänä asialla tulee olemaan iso merkitys, mutta siihen asti annan jälkikasvuni leikkiä toisten lasten kanssa tekemättä eroa sukupuolten välillä.

Uusi aika koittaa

Ensimmäinen askel matkalla hoitovapaan loppua kohti on otettu, kun esikoistyttäreni aloitti taas päiväkodin lähes parin vuoden tauon jälkeen. Hän ehti elää päivähoitoarkea reilun kolmen kuukauden ajan edellisen hoitovapaani ja vaimoni uuden äitiysloman välissä, mutta tällä kertaa näyttää siltä, että tyttö on toden teolla astunut yhteiskunnan tarjoamaan koulutusputkeen, eikä uutta kotijaksoa ole enää tiedossa.

Päiväkotiura ei alkanut lupaavasti. Edellisellä viikolla ensimmäinen tutustumiskerta päättyi noin kolmen minuutin jälkeen tyttäreni käveltyä lavuaarille ja oksennettua aamupuurot altaan pohjalle. Kiitoksia ja uusi yritys parin päivän päästä. Pahoinvointi jäi päivän ainoaksi, eikä syy missään vaiheessa oikein selvinnyt. Itse epäilen vain tavallista voimakkaampaa jännitysreaktiota, mutta varmuutta tuskin koskaan saadaan.

Seuraavat tutustumiskäynnit menivät oikein mallikkaasti ja melko luottavaisin mielin jäimme odottamaan viikon alkua ja päiväkotiarkea. Ainoastaan päivän lepohetkien sujuvuus arvelutti, sillä tyttäreni ilmoitti päiväkodin johtajalle jo tutustumispäivänä, ettei nuku päiväunia ja karkaavansa sängystä heti, kun huoneen ovi menee kiinni.

Kun ensimmäinen aamu sitten koitti, sujui kaikki pääasiassa hienosti heti heräämisestä alkaen. Ujous tosin iski päälle siinä vaiheessa, kun isä ja pikkuveli olivat häipymässä päiväkodin ovesta ulos, mutta tyttö jäi silti ilman itkua hoitajan syliin ja lähti hakemaan aamupalaa. Iltapäivällä hoidosta hakiessa hän ei olisi halunnut lähteä minnekään ja oli selvästi nauttinut olostaan sekä omanikäisestään leikkiseurasta.

Hoitovapaa on nyt selvästi kääntynyt kohti loppuaan ja edessä on enää noin kaksi kuukautta lasten täysipäiväistä hoitoa ennen paluuta työelämään. Tällä hetkellä tuntuu, että tyttären päivähoidon aloitus tuli koko perheen kannalta hyvään saumaan, sillä muuton jälkeen on tutusta pihayhteisöstä poistuminen ja siitä seurannut seuran puute alkanut selvästi hiljalleen kiristämään kotona olijoiden keskinäisiä välejä. Lapsien leikkikaverien ja isän juttukaverien vähyys alkaa valitettavasti näkyä monilla tavoin. Lapset kapinoivat kieltoja sekä rajoituksia vastaan ja isä reagoi herkemmin sekä voimakkaammin lasten tottelemattomuuteen. Lapsien keskinäiset leikit ovat tosin selvästi aktivoituneet uuden asuinpaikan myötä, mutta ylilyöntejä ja leluista kiistelyä on vastaavasti huomattavasti entistä enemmän. Lopputuloksena on usein päiviä, joiden lopussa erityisesti vanhemmilla on veto poissa ja pinna kireällä. Lapsilla onneksi näyttää olevan kyky unohtaa erimielisyydet ja antaa anteeksi isän ärhentely päivän mittaan. 

Täytyy myös myöntää, että olen odottanut päivähoidon aloitusta muutenkin. Kolmena päivänä viikossa on hoitotaakka selvästi normaalia kevyempi, kun kotona on ainoastaan alle kaksivuotias lapsi huollettavana. Ehkäpä nyt jää enemmän aikaa vaikkapa ruoanlaittoon, joka on ollut hieman retuperällä viime aikoina. Todennäköistä kuitenkin on, että kuopus pääsee usein isän mukana erilaisille kauppareissuille, koska lähestyvää remonttia on pakko viedä jollain lailla eteenpäin.

Pienempi sisaruksista selvästi kaipaa isosiskonsa seuraa, mutta osaa silti nauttia leikkiajasta, jolloin kukaan ei ole määräämässä mitä leikitään tai viemässä leluja käsistä. Aika erossa tiiviistä perheyksiköstä on varmasti kaikille tervetullutta. Päivän mittaan on hyvä kaikkien tahoillaan ladata akkujaan sekä tuulettaa päätään, jotta yhteisestä ajasta osataan illalla ottaa kaikki irti ja jättää turha nipottaminen vähemmälle.

Tämän rajapyykin saavuttamisen yhteydessä lupaan joka tapauksessa panostaa jäljellä oleviin kahteen kuukauteen erityisellä tarmolla. Vietän aikaa kuopuksen kanssa päivisin, luen kirjoja ja leikin hiekkalaatikolla. Iltaisin ja tyttären kotipäivinä keksimme jotain hauskaa tekemistä ja suon tytölle enemmän hänen ansaitsemaansa huomiota. Lupaan myös ladata omia akkujani silloin, kun tilanne antaa siihen mahdollisuuden, enkä keksimällä keksi jotain tekemistä.

Ja se tyttären huolta herättänyt lepohetki... Aikaisesta heräämisestä, aamupäivän touhuista ja pienoisesta vastarannan kiiskeilystä väsähtänyt pikkutyttö nukkui reilun tunnin päiväunet. Sairasteluja lukuunottamatta oikeastaan ensimmäiset päiväunensa osapuilleen puoleentoista vuoteen.

Tunteita ja tuoksuja

Eilen koettiin pieniä epätoivon hetkiä, kun vaunuissa kulkenut, kuopuksen unileluna toiminut leikkihirvi oli jonkin aikaa teillä tietymättömillä. Unikaveria haettiin pihalta, hiekkalaatikolta ja vaunuista koko naapuruston vanhempien voimin. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, sillä jompi kumpi lapsista oli onnistunut tuomaan pehmolelun mummin silmien ohi takaisin sisälle ja hirvi löytyi makoilemasta lasten muiden lelujen joukosta.

Episodi sai allekirjoittaneen pohtimaan lapsille rakkaita leluja ja sitä, kenelle lelut todellisuudessa ovat tärkeitä. Loppujen lopuksi päädyin siihen tulokseen, että lapsille tärkeitä pehmoleluja on oikeasti aika vähän. Suurimmat tunteet pehmoihin taitavat itse asiassa kohdistua vanhempien suunnalta.

Tänään vaarassa ollut leikkihirvi on tästä oiva esimerkki. Kyseinen lelu on ensimmäinen, jonka olin esikoiselle ostanut tuliaisena työmatkalta ja jo pelkästään tästä syystä se erottuu kaikista muista leluista omassa mielessäni. Muistelen edelleen hymyssä suin sitä, kuinka tyttäreni kanniskeli hirveä pienessä rottinkikorissa kaikilla vaunureissuilla. Jossain vaiheessa pehmokaverin nimeksi vakiintui Alma.


Kultakalan muistilla varustetuilla, vaahtosammuttimen kokoisilla mini-ihmisillä lempilelut saattavat vaihtua välillä päivässä ja tänään maailman tärkein kaveri voi huomenna joutua syrjään jonkin toisen pehmolelun tieltä. Näin kävi myös leluhirven kohdalla. Vanhemmille sen sijaan pehmoleluihin kohdistuu muistoja tai muita tunnearvoja, joiden haalistumiseen ei välttämättä riitä pitkäkään aika. Näin ollen pehmoeläinten määrälle ei tunnu löytyvän mitään ylärajaa, sillä mistään ei hennota luopua. Joku pehmo on ollut tärkeä unilelu tietynikäisenä ja toinen on isoäidin omin käsin virkkaama. Mistä näistä sitten raaskii hankkiutua eroon?

Molemmilla lapsilla on silti ollut yksi tuki ja turva, joka on ollut tärkeä apu ja lohduttaja vaikeina hetkinä. Esikoisen viimein heitettyä tuttinsa roskikseen reilun kahden vuoden iässä löytyi uniharsosta korvike tutin imemiselle ja melko pian harso saikin lempinimekseen "leikkitutti." Kuopuksen päästyä matkimisvaiheeseen seurattiin isosiskon esimerkkiä  myös uniharson suhteen pian pojalla oli oma riepu, jota imeskellä nukkuessa ja harmituksen hetkillä. Siinä missä isosiskolla alkaa harsovaihe jo olla taakse jäänyttä elämää, on pikkuveljellä harso noussut todella tärkeään rooliin. Hirvittää ajatellakin, mitä tapahtuisi, jos leikkitutti unohtuisi jollain pidemmällä reissulla kotiin.

Harsojen tärkeys on tuottanut hieman hankaluuksia niiden puhtaanapidon suhteen, sillä aina silloin tällöin, jos kohta todella harvoin, myös niitä pitää pestä. Kuopus ei onneksi ole harsonsa suhteen kovin tarkka ja pesty, mankeloitu tai silitetty harso kelpaa aivan yhtä hyvin kuin omassa kuolassa liotettu riepu. Isosisko sen sijaan ei huolinut puhdasta harsoa leikkeihinsä, saati unileluksi, mankeloinnista huolimatta. Pesuoperaatiossa yritettiin olla ovelia ja kahdesta harsosta pestiin kerrallaan aina vain toinen. Valinnan hetkellä ei silti auttanut mikään, vaan kainaloon päätyi aina se kuolattu, rakastettu ja muhjattu leikkitutti.

Sen tunnisti hajusta.

Lopun alku

Hoitovapaata on nyt puoli vuotta takana ja edessä häämöttää vielä kaksi ja puoli kuukautta. Kun laskee mukaan ennen hoitovapaata pidetyn isäkuukauden, en itse asiassa ole tämän vuoden puolella ollut töissä kuin noin kaksi viikkoa. Ajatus töihinpaluusta tuntuu vielä tässä vaiheessa melko kaukaiselta ja ajatuksissa pyörii pikemminkin suunnitteilla oleva remontti sekä esikoisen parin viikon päästä alkava päiväkotiaika.

Työasiat ovat tulleet iholle aivan viime päivinä, kun työpaikalla on käynnissä vuosittaisista suoritusarvioinneista sekä niihin liittyvistä ylennyksistä ja/tai palkankorotuksista tiedottaminen. Olen ollut puheissa parin samassa yrityksessä työskentelevän kaverin kanssa ja tämä aihe on tullut väistämättä esille. Kun arvioinnit ensimmäisen kerran nousivat keskustelussa pöydälle, tuli se lähes puun takaa, sillä en ollut uhrannut asialle juuri ajatustakaan. Normaalisti tähän aikaan vuodesta asia on ollut hyvinkin ajankohtainen, sillä samalla määräytyy seuraavan 12 kuukauden palkkataso ja saa jonkinlaisen kuvan siitä, vastaako oma mielikuva edellisen vuoden työpanoksesta esimiesten mielikuvaa.

Tänä vuonna olen ollut turvassa oman kuplani sisällä ja suojassa jatkuvalta arvioinneista muistutteluilta. Ilmeisesti kuplan sisällä olen myös poissa silmistä ja mielistä, sillä tämän tekstin julkaisuhetkellä odottelen edelleen tietoa omista arvioinneistani, joista normaalisti olisi tiedotettu puhelimitse jo vajaa viikko sitten. No, eipä niillä vaikutusta nykytilanteeseen ole kuitenkaan, joten ehdin odottaa vielä hetken. Tällä hetkellä suoritusarvioinnin saa lähes välittömästi ja palaute on huomattavasti suorempaa ja yleensä kriittisempää kuin työpaikalla.

Toinen tapaamistani tuttavista oli saanut kaipaamansa ylennyksen ja sitä kautta myös tuntuvan palkankorotuksen. Asiasta kuullessani tunsin pienen kateuden peikon nostavan päätään ja kilpailuvietin heräävän. Ilokseni kuitenkin huomasin, että tunteet hävisivät jopa nopeammin kuin olivat syntyneet. Siinä hetkessä tajusin, kuinka vähän oikeasti tällä haavaa kaipaan työpaikan tarjoamaa kilpailukenttää sekä siihen liittyviä palkintoja ja tunnustuksia. En missään nimessä haikaile täysipäiväiseksi koti-isäksi  ryhtymisestä ja palaan aikanani mielellään takaisin työelämään. On monia asioita, joita työpaikalta ja työyhteisöstä kaipaan, mutta jatkuva eteenpäin pyrkiminen ja menestyksen tavoittelu eivät ole niitä.

Oheinen sarjakuva kuvaa hyvin sen, miltä viimeisen puolen vuoden aikana on tuntunut (klikkaa kuvaa lukeaksesi sen suurempana.) Vaikka en olekaan jättäytynyt lopullisesti pois oravanpyörästä, soveltuu sarjakuvan sanoma kyllä hyvin myös lasten kanssa kotona vietettyyn hoitovapaaseenkin. Hetkellinen tauko työarjesta on ollut vapauttava kokemus ja asettanut asioita jälleen perspektiiviin.

Puolen vuoden rajapyykki on jollain lailla pysähdyttävä hetki. Olen jo tässä vaiheessa ollut kotona pidempään kuin ensimmäisellä yrittämällä ja työmäärä on lapsiluvun lisäännyttyä ollut moninkertainen parin vuoden takaiseen verrattuna. Tässä vaiheessa on hyvä katsahtaa hieman taaksepäin ja tehdä henkilökohtainen välitilinpäätös kuluneesta hoitovapaasta. On paljon asioita, joita olisin halunnut tehdä tai kuvittelin saavani aikaan, mutta harmillisesti elämä on tullut hyvien suunnitelmien tielle. Asuntokaupat, muutto ja muut yllätykset ovat pistäneet kuvitellut polut uusille urille, mutta lasten kanssa vietetty aika on silti ollut antoisaa.

Kaksi ja puoli kuukautta hoitovapaata on siis vielä jäljellä ja sen aikana tulee tapahtumaan vielä ainakin yksi mullistus molempien lasten elämässä. Päiväkotielämän aloittaminen (esikoisella tosin toiseen kertaan) ja isän töihin paluu tulee varmasti tuomaan omat haasteensa arkeen, mutta viimeisen puolen vuoden aikana toisistamme opitut asiat auttavat varmasti tämänkin rajapyykin yli. Turha kuitenkaan liikaa vielä murehtia tulevia. Nyt keskitymme lasten kanssa ottamaan jäljellä olevasta hoitovapaasta kaiken irti.


P.S. Sarjakuva kaapattu osoitteesta http://imgur.com/V6KoHbF

Ylpeys ja turhat luulot

Ylpeys on monitahoinen tunne. Saavutetuista merkkipaaluista voi tuntea absoluuttista ylpeyttä, johon ei varsinaisesti vaikuta muu kuin tietoisuus tehdystä työstä. Lisää ylpeyden aiheita voi saada, kun saavutuksia aletaan vertaamaan johonkin. Vertailukohtana käytetään yleensä joko yhteiskunnan tarjoamaa normistoa tai vielä useammin oman vertaisryhmän menestystä. Omien saavutusten suhteen ylpeyden määrään on vaikuttanut esimerkiksi se, kuinka nopeasti joku merkkipaalu on tavoitettu, kuinka hyvin tai kuinka harvinaista kyseiseen saavutukseen pääseminen on. 

Yhteiskunta tuntuu rakentuvan jatkuvan menestyksen tavoittelun periaatteille, jossa tarkoitus on saavuttaa jotain enemmän kuin naapurilla tai ainakin enemmän kuin mitä itsellä juuri sillä hetkellä on. Tästä näkökulmasta katsoen jatkuva vertaaminen työkavereihin tai tuttaviin käy meiltä luonnostaan ja saattaa välillä jopa toimia kimmokkeena tavoitella uusia päämääriä.

Vanhemmaksi tulon jälkeen olen alkanut tuntea ylpeyttä myös omien lasten saavutuksista. Valitettavasti samat periaatteet pätevät myös niihin ja lasten oppimia asioita luonnostaan vertaa muiden leikkipuiston ja kaveripiirin lapsien saavutuksiin. Mikäli oma lapsi on oppinut keskimääräistä aikaisemmin liikkumaan tai puhumaan, tuntuu saavutus entistä hienommalta kuin pelkästään tietoisuus omaksutusta taidosta. Mittarina voidaan käyttää myös neuvolakäyntien yhteydessä käytävää keskustelua lapsen kehityksestä (yhteiskunnan normisto), mutta iän karttuessa neuvolakäynnit harvenevat ja jäljelle jää enimmäkseen vertaisryhmään vertaaminen.

Harmillisesti annan ylpeyden välillä kuulua myös keskusteluissa. Mikäli lapseni on omaksunut jonkin taidon todella aikaisin tai nykytaso on selvästi normiston yläpuolella kuuluu isän ylpeys varmasti myös puheissa. En tietoisesti yritä vähätellä kaverien lasten saavutuksia kerskailemalla oman tyttären erinomaisuudella, mutta herään aina välillä tajuamaan, että juuri tältä saattaa puheeni ajoittain kuulostaa. Vanhempana itselläni on vielä oppimista erottaa terve ylpeys turhanpäiväisestä ylpeilystä. 

On vähintään terveellistä huomata, ettei oma lapsi ole joka asiassa keihäänkärki, joka omaksuu uudet taidot ensimmäisten joukossa. Oman lapsen kielellinen kehitys on ajoittain tuntunut jopa hitaalta, kun kaveriperheen osapuilleen samanikäinen lapsi on pienestä pitäen ollut puheiltaan varsinainen ruuneperi. Poika oppi puhumaan todella aikaisin ja on sepittänyt omat satunsa heti puheen alettua. Tähän verrattuna ei millään puhujanlahjoihin liittyvällä kehitysaskeleella ole juuri voinut lähteä ylpeilemään. 

Kateutta en toisten lasten saavutuksista ole kuitenkaan koskaan kummemmin tuntenut. Olen osannut suhtautua toisten lasten jonkin osa-alueen nopeaan kehitykseen sillä ajatuksella, että jossain vaiheessa erot kuitenkin tasaantuvat. Vaikka oma lapsi ei osaakaan lukea ja kirjoittaa neljävuotiaana, on näiden taitojen hankkimiseen vielä runsaasti aikaa ja viimeistään ensimmäisen luokan jälkeen tyttö voi lukea omat Aku Ankkansa ja prinsessakirjansa ilman vanhempien apua. Erojen tasaantuminen on hyvä ymmärtää myös toiseen suuntaan ja asettaa puheissaan oman lapsen saavutukset oikeisiin mittasuhteisiin.

Joissain asioissa toisten lasten taitotason huomaaminen voi toki olla hyväksi muulla tavoin. Kaveripiirin musiikilliset lahjakkaat lapset tai voimistelumestarit saavat miettimään omien lasten harrastuksia, joiden aloittaminen saattaisi muuten hautautua arkirutiinien pyörittämisen alle. Harrastusvaihtoehtoja onkin sitten lukemattomia. Onko parempi aloittaa harrastus, joka mahdollisesti kehittää jotain toistaiseksi piilevää taitoa vai keskittyä entuudestaan vahvoihin alueisiin?

Lapset itse ovat kaikista näistä vertailuista ja normistoista autuaan välinpitämättömiä. He osaavat suhtautua taitojen eritasoisuuteen luontevasti, eivätkä tee niistä numeroa. On hienoa, että he saavat elää elämänsä ensimmäiset vuodet vailla mittareita ja kehittyä omaan tahtiinsa. Myöskään ylpeys ei nosta hattuaan, vaan omaksuttu taito otetaan sellaisenaan ja jatketaan kohti seuraavia rajapyykkejä. Aikaa vertaisryhmän eriarvoistumiselle tulee varmasti myöhemmin. Viimeistään koulussa kehitystä aletaan todenteolla mittaamaan ja jossain vaiheessa asteikot, sekä niiden merkitys, tulevat tutuksi myös lapsille. Myöhemmin elämässä on väliä, kuka tekee asiat paremmin, nopeammin ja tehokkaammin, mutta toistaiseksi annan lasteni nauttia elämästään ilman mittanauhaa ja sekuntikelloa.

Uusi blogi auki

Päätimme muutaman kuukauden kestäneen asunnon metsästyksemme asuntokauppoihin reilu viikko sitten. Kevään mittaan on erilaisia asumiseen liittyviä teksti-ideoita pyörinyt päässä runsain joukoin ja nyt tuntuu, että joitain niitä pitää päästä myös toteuttamaan. Haluan kuitenkin pitää Sakkokierroksen aiheet jossain määrin hoitovapaan inspiroimina, vaikka muutama syrjähyppy onkin viime aikoina tullut otettua.

Tästä johtuen avasin uuden blogin, jossa tarkoituksena on ruotia perheemme asuntoon ja asumiseen liittyviä unelmia sekä seurata piakkoin alkavan remontin suunnittelua ja edistymistä. Asiasta kiinnostuneet voivat alkaa seuraamaan uutta blogiani, joka kantaa nimeä "Asumisen sietämätön keveys." Kiitokset vaimolle nimen keksimisestä.

Sakkokierros jatkaa olemassaoloaan ainakin hoitovapaani loppuun saakka, mikäli uusia aiheita edelleen tulee mieleen ja kiinnostuneita lukijoita riittää. Pyrin löytämään aikaa molempien päivittämiseen, vaikka lastenhoito edelleen pysyykin prioriteettilistan kärjessä ja vapaa-ajasta kilpailevat remonttiin liittyvät suunnittelutyöt.

Toivottavasti kiinnostuneita lukijoita riittää molemmille kanaville.

Lukemisiin!