Hatunnosto yksinhuoltajille

TGIF. Osapuilleen tuon sisältöinen ajatus oli ensimmäisenä mielessä, kun avasin silmät herätyskellon soidessa viime perjantaiaamuna. Edeltävä viikko oli ollut epäilemättä koko kuluvan vuoden rankin, mutta onneksi pikku hiljaa loppumassa. Toimistolle perjantaina saapuessani kollegani kertoi minun näyttävän osapuilleen siltä kuin olisin nukkunut noin kaksi tuntia. Todellisuudessa edellinen yö oli ollut peräti viiden tunnin mittainen, mutta koko viikon ajan kertynyt univelka alkoi jo toden teolla näkyä naamassa.

Vaimoni häipyi sunnuntai-iltana koulutusmatkalle Lontooseen ja paluu oli edessä vasta seuraavan lauantain puolella. Vastuulleni jäi talouden pyörittäminen yksinäni ja samalla töissä painoi kaksi päällekkäistä projektia, joista toisen deadline oli lähestymässä häkellyttävällä tahdilla. Päivärytmi muodostui omalta osaltani melko hektiseksi: aamulla ylös noin 15-30 minuuttia ennen lapsia, jotta sain muokattua itsestäni osapuilleen ihmisen oloisen. Lasten herätys, aamutoimien suorittaminen ja päiväkotiin toimittaminen viimeistään puoli yhdeksäksi sujui aamusta riippuen vaihtelevalla painin määrällä. Konttorilla töitä korkeintaan neljään, jolloin viimeistään oli aika suunnata takaisin päiväkotiin noukkimaan jälkikasvu mukaan. Kotona perheen ruokkiminen, mahdollisesti lasten telkkarihetken aikana töiden jatkamista läppärillä, mutta viimeistään iltapesujen ja nukkumaan laiton jälkeen oli aika kaivaa työkone laukusta ja jatkaa hommia aina siihen asti, kunnes silmät eivät käytännössä pysyneet enää auki. Muutama tunti unta ja sama uudestaan.

Yksinhuoltajuusviikko oli merkitty kalenteriin jo hyvissä ajoin, joten siihen oli pystytty varautumaan mm. säilömällä pakastin täyteen ruokaa, jotta edes jostain arkiaskareesta selvittäisiin normaalia helpommalla. Lisäksi anoppi onneksi saapui hätiin maanantaina ja huolehti lapsista päivän ajan, jotta sain tehtyä töissä pidemmän rupeaman ja kasvatettua viikon tuntikertymää. Tästä huolimatta en loppuviikosta tarvinnut kollegoiden kommentointia muistuttamaan väsymystilastani; hoidin työt ja pakolliset askareet tutulla hyperaktiivisella tavalla, jonka osaan jo tässä iässä yhdistää liian lyhyisiin yöuniin.

Perjantain työpäivä jäi onneksi armeliaan lyhyeksi. Vaimoni huidellessa maailmalla sain kunnian toimia lasten vara-äitinä päiväkodin äitien iltapäivässä. Rastimuotoisena toteutettu tehtävärata huipentui kakkuun ja mehuun, joita syötiin lasten kanssa hyvällä ruokahalulla. Mukavaa vaihtelua teehen, kahviin ja colajuomiin, joiden suhteen saavutin henkilökohtaisen kulutusennätykseni viikon aikana.

Vaimoni palasi kotiin lauantai-iltapäivänä ja olimme koko perheen joukolla lentokentällä vastassa. Viikko lasten kanssa oli mennyt mielestäni hyvin, eikä äidin perään oltu huudeltu puolin eikä toisin. Silti lasten riemu äidin kotiinpaluusta oli silmin nähtävissä ja pinnan alla majaillut ikävä tuli näkyviin äidin seuran kärttämisenä. Isi sai olla rauhassa seuraavaan päivään saakka ja jopa kuopus, jonka mielestä isi on yleensä ehkä maailman tärkein henkilö, halusi lähinnä vain istua äidin sylissä ja veti äidin kädet uudestaan ympärilleen, jos ne sattuivat hetkeksi hairahtumaan tekemään jotain muuta.

Sunnuntaina vietettiin äitienpäivää. Tänä vuonna lasten arvostus äitiään kohtaan taisi näkyä normaalia voimakkaammin ja aamulla sängyn viereen kannettiin legokukkia sekä käperryttiin äidin viereen köllöttelemään. Viikon isiannostus oli jo täynnä.

Elin yksinhuoltajan elämää vain viikon, senkin ajan hyvin valmistautuneena. Kokemusta toki vahvisti kiireinen tilanne työpaikalla, mutta onneksi mitään akuutteja kriisejä ei sattunut matkan varrelle. Tämä lyhytkin kokemus saa allekirjoittaneen nostamaan hattuaan kaikille yksinhuoltajille, jotka hoitavat päivittäisen arjen joka päivä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, ilman vapautusta edes iltaisin. Erityinen kiitos omalle äidilleni, joka kasvatti minua ja siskoani yksinhuoltajana vuosikausia. Vasta nykyään alan ymmärtää vaaditun työmäärän suuruuden. Kiitos ja myöhästyneet äitienpäiväonnittelut.

Arki muuttuu

Sunnuntaiaamu valkeni tänään samanlaisissa merkeissä kuin ennenkin. Heräsin perheestämme ensimmäisenä ja sain nauttia auringonnoususta tovin yksikseni, ennen kuin esikoisemme alkoi huutelemaan sängystään vanhempiensa perään. Tytön siirryttyä pikkuveljeään tai äitiään herättämättä olohuoneen puolelle leikkimään legoilla, aloin valmistella aamupalaa itselleni sekä lapsille.

Kaikesta tavanomaisuudestaan huolimatta päivän olisi pitänyt tuntua jotenkin erikoiselta. Tänään on hoitovapaani viimeinen päivä ja huomenna on jälleen paluu työympyröihin, leveämmän leivän ääreen. En kuitenkaan kokenut tarvetta aloittaa päivää shampanjalla, surkutella aikakauden loppua tai liimailla "Ohi on 259"-tarroja pitkin ympäristön roskiksia ja puhelinpylväitä.

Elämä kotivanhempana on hyvinkin rutiininomaista ja arki noudattelee vahvasti tiettyjen päivän hetkien määrittelemää kiertokulkua. Päivittäinen työrupeama muistuttaa draaman kaareltaan linjastotyöläisen arkea, sillä erotuksella, että työpäivän päättymistä ei ilmoiteta kellon soitolla ja työrupeamat kestävät periaatteessa aamun koitosta iltaan saakka.

Pyhistä lupauksista ja hoitovapaan alun vastaan pyristelystä huolimatta päivittäinen arki asettui uomiinsa hyvinkin nopeasti. Vaikka tarkoitus oli keksiä kaikenlaista tekemistä sekä itselle että lapsille, kesti vain muutamia viikkoja kunnes päivät koostuivat ruokailujen ja päiväunien välissä olevista lyhyistä hetkistä, joiden aikana ei mitään kirjasto-, leikkipuisto- tai kauppareissua kummoisempaa ollut aikaa tehdä. Lisäksi on pakko myöntää, että elämä lasten kanssa on sujuvampaa, kun on tietyt rutiinit, joista pitää kiinni. Lasten on helpompi hahmottaa päivän kulkua, kun ateriat ilmaantuvat lautasille osapuilleen samaan aikaan päivittäin ja hampaiden pesu tarkoittaa joko päivän alkua tai loppua. Omat lapsemme ovat onneksi suhteellisen mukautuvaisia, mutta siitä huolimatta saamme iltaisin kärsiä seuraukset päivistä, joiden kulku poikkeaa oleellisesti normaalista.

Huomisesta alkaen arjen kuviot pitää määritellä ja keksiä taas uudestaan, ainakin osittain. Nuorimmaisemme on ollut isosiskonsa mukana tutustumassa päiväkotiin jo edellisen kahden viikon ajan ja henkilökunnan mielestä asettunut taloksi hyvin. Tästä huolimatta odotan jännityksellä huomisaamua, kun tosipaikka tulee eteen ja jätän molemmat lapseni toisten hoidettavaksi kokonaisen työpäivän ajaksi. Tietoisuus siitä, että lapset ovat todella hyvässä hoidossa, ei välttämättä kanna loppuun asti, kun takana on 10 kuukauden yhtäjaksoinen rupeama lasten kokopäiväistä hoitovastuuta. Todennäköisintä silti on, että ensimmäisen aamun erohetki tulee olemaan vaikeampi isälle kuin kummallekaan lapsista.

Työ- ja päivähoitokuvioiden järjestelyistä on kotonamme puhuttu loppujen lopuksi verrattain vähän. Periaatteet siitä, kuka vie lapset aamulla ja kuka hakee iltapäivällä, ovat selvillä, mutta käytäntö näyttää, millaiseksi arki näiltä osin muodostuu. Kuviossa pitää ottaa vielä huomioon sekä lasten että vanhempien harrastukset, jotka saattavat sekoittaa hakukuvioita. Vielä on hiomatta muun muassa se, miten hoidetaan ruoanlaitto siten, että perheen iltaruoka on osapuilleen valmiina tarjolla, kun iltaisin kokoonnutaan tahoiltamme yhteisen pöydän ääreen. Viime aikoina tarvittavat kokkaukset on hoidettu nuorimmaisen päiväunien aikana, mutta nyt tähänkin järjestelyyn tulee pakon edessä muutos.

Lasten päivittäinen rytmi saanee entistä tarkemmin säädellyn rungon päiväkodin rutiinien seurauksena. Äidin arki selviää pienimmillä muutoksilla, mutta allekirjoittaneen kohdalla ero on huomattava. Hyvästi aamupalan keskeytyminen kuopuksen vessahätään, tervetuloa häiriötön lounastauko. Tervemenoa keskustelut eri prinsessojen tanssiaisasuista, kääntyköön puhe ITIL-prosessien implementoimiseen globaaleissa yritysfuusioissa. En kai missään vaiheessa väittänyt, että kaikki muutokset olisivat parempaan suuntaan...

Aivan täysin en koti-isän roolista hennonnut päästää irti, vaan jatkan tekemällä nelipäiväistä viikkoa ainakin kuluvan vuoden loppuun. Tästä huolimatta arki määritellään jatkossa työpäivien perusteella, pelkästään jo siitä syystä, että niiden osuus viikon päivistä on aavistuksen verran suurempi. Tuleva viikko, todennäköisesti vielä seuraavakin, menee perheeltämme uuteen tilanteeseen totuttautuessa ja arkirutiinien hakiessa muotoaan.

Vaikka olen ollut vastaavassa tilanteessa kerran aiemminkin, jännittää alkava viikko tavanomaista enemmän. Osoittautuupa muutos hyväksi tai huonoksi, on kyseessä kuitenkin yhden ajanjakson loppu. Hoitovapaasta käteen jääviin asioihin palaan tuonnempana, jahka saan itse summattua asioita yhteen.

Vielä malja iltateetä hoitovapaan päättymisen johdosta ja pää tyynyyn odottelemaan uuden arjen alkamista.

*****

Kun perustin Sakkokierroksen, oli ideana kirjoittaa koti-isän mieltä askarruttavista asioista hoitovapaan aikana. Aiheet ovat vaihdelleet (erityisesti alussa) ruokareseptien jakamisesta syvällisempiin pohdintoihin, kunnes oma tyyli on alkanut pikku hiljaa löytyä syksyn loppua kohden. Tarkoitus oli pitää kirjoitusprojekti hoitovapaan mittaisena ja viime aikoina, koti-isyyden lähestyessä loppuaan, ovat ystävät ja kylänmiehet kyselleet Sakkokierroksen tulevaisuuden suunnitelmia. Asiaa pintapuolisesti pohdittuani, on pakko sanoa, että en todella tiedä, mitä jatkossa tapahtuu. 

En ainakaan vielä ole valmis puhaltamaan pilliin ja lopettamaan tätä projektia tähän. Lähitulevaisuudessa kangastelee muutamia aiheita, joista voisin kuvitella kirjoittavani, kuten varsinainen töihinpaluu, työelämän sovittaminen isän roolin kanssa sekä tuo mainitsemani tilinpäätös hoitovapaan saldosta.

Kiitokset kuitenkin jo tässä vaiheessa lukijoille, jotka olette jaksaneet näitä kirjoitelmia käydä lukemassa. Toivon mukaan muutamia kiinnostuneita löytyy jatkossakin, vaikka koti-isä liittyykin taas osaksi tietotyöläisyhdyskunnan harmaata massaa. Kotivanhemmuus on ohi, mutta isyys jatkuu. 

Vuoden isä

Aiemmin viikolla YLE uutisoi Sosiaali- ja terveysministeriön jakaman "Vuoden isä"-palkinnon myöntämisestä. Palkinto on jaettu vuodesta 2006 saakka isille, jotka ovat omalla esimerkillään edistäneet isyyden arvostusta sekä työn ja perheen yhteensovittamista. Tänä vuonna YLE mainitsi perusteluiksi mm. isyysvapaan, isäkuukauden ja vieläpä vanhempainvapaankin käytön sekä ajoittaisen koti-isyyden.

Uutinen vääjäämättä lähti leviämään sosiaalisessa mediassa ja kirvoitti ansaitusti humoristisia kommentteja kunniamaininnan myöntämiskriteereistä. Pohjimmiltaan ihmeteltiin sitä, kuinka lakisääteisten oikeuksien käytöstä voidaan palkita komealta kalskahtavalla "Vuoden isä"-arvonimellä.

Allekirjoittanutta uutinen kiinnosti siinä määrin, että kävin etsimässä ministeriön alkuperäisen tiedotteen, josta onneksi selvisi hieman tarkemmat perustelut kolmen valitun ansioista. Kävi ilmi, että työn ja perhe-elämän yhdistämisen lisäksi ansiolistalta löytyy isien perhevapaiden ilosanoman levittämistä sekä työpaikkojen isäystävällisten käytäntöjen edistämistä. Erityisesti koskettivat perustelut kolmannen palkinnon saajan kohdalla. Tom Björkfors hoitaa yksinhuoltajana kahta autistista poikaansa ja tekee työnsä lyhennetyn työajan ja etätöiden puitteissa. Hänen tekemistään ratkaisuista voi kuka tahansa isä ottaa opiksi ja harkita omalla kohdallaan, mihin tärkeysjärjestykseen elämänsä palaset asettaa.

Vaikka YLE:n tiivistelmä alkuperäisestä tiedotteesta osoittautui vähintäänkin puutteelliseksi, sai se silti pohtimaan, kuinka hyvin itse on suoriutunut isyyden vaatimuksista, erityisesti kuluneen vuoden aikana.

"Vuoden isä"- tai "Vuoden vanhemmat"-palkintoja on meidänkin perheessämme jaettu huumorimielessä jo esikoisen syntymästä saakka. Tämän vuoden puolella palkinnon on voinut voittaa mm. antamalla kolmivuotiaan valvoa uuden vuoden aattona reilusti puolen yön yli, viemällä lapset epähuomiossa kuumeisina uimaan, antamalla esikoisen syödä 12 palloa jäätelöä laivan jälkiruokabuffetista tai sallimalla lasten katsoa piirrettyjä tuntitolkulla, koska itse ei ole jaksanut keksiä jälkikasvulle mitään tekemistä.

Vakavasti puhuen, lasten kanssa kotona vietetty aika on ollut arvokasta ja sen vaikutukset toivottavasti näkyvät vielä vuosienkin päästä. Pelkästään sen varjolla ei kuitenkaan ainakaan allekirjoittaneen onnistumista isänä voi arvioida. Hoitovapaiden käyttäminen ei ole itseisarvo, jonka perusteella isä voidaan luokitella "paremmaksi" kuin töissä käyvä ilta- ja viikonloppuisä. Välillä tuntuu, että hoitovapaan kuluessa vääjäämättä loppuun, tekee pelkästään rutiineihin leipääntyminen isänä olemisesta tarpeettoman työlästä. Toivoisin todella pystyväni olemaan enemmän henkisesti läsnä ja mukana lasteni arjessa, mutta ajoittain he joutuvat valitettavasti tyytymään lähes pelkkään fyysiseen läsnäoloon ja säännöllisesti ruokapöytään ilmaantuviin aterioihin.

En silti koe, että olisin millään lailla epäonnistunut vanhempana. Arvioin itseni kyllä hyväksi isäksi, vaikka toivoisinkin pystyväni vielä jollain lailla parempaan. STM:n "Vuoden isä"-palkinto antaa itse asiassa jonkinlaisen ulkoisen mittariston oman panoksen arviointiin ja noiden mittareiden perusteella olen vähintäänkin hyvää keskitasoa. Tom Björkforsin tasolle en mitenkään pääse, mutta toivon myös syvästi, etten koskaan päädy lähellekään vastaavaan tilanteeseen. Nostan hänelle hattua ja onnittelen hyvin ansaitusta kunniamaininnasta.

Omaa suoritustani arvioiva raati koostuu kahdesta äänioikeudettomasta jäsenestä sekä välillisesti näiden äidistä ja muista sukulaisista neuvonantajien rooleissa. Palaute on yleensä välitöntä, suoraviivaista ja kaikkea muuta kuin objektiivista. Toistaiseksi arvosana häilyy jossain rasittavan ja korvaamattoman välimaastossa ja päivittäiset, jopa hetkittäiset vaihtelut ovat suuria. Paradoksaalisesti teot, joita itse pidän hyvän isyyden tunnusmerkkeinä, saattavat hetkellisesti heilauttaa suosioni täysin pohjamutiin.

Ministeriö otsikoi Vuoden isä-tiedotteensa toteamuksella: "Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen on mahdollista." Tämä tuskin tuli kenellekään enää uutisena. Uskon kaikkien kansalaisten tuntevan ainakin yhden sotien jälkeisen Suomen äidin, joka on sovittanut yhteen perheenhoidon ja työssä käymisen.

Isien kohdalla tilanne on toki edelleen toinen. Omassa tuttavapiirissäni perhevapaiden käyttö on onneksi jo arkipäivää ja vaikka isäkuukausi ilmeisesti käytetäänkin yleensä lähinnä perheen kesken lomailuun, on suuntaus silti oikea. Hoitovapaiden käyttö on selvästi harvinaisempaa, mutta näitäkin esimerkkejä alkaa jo löytymään. Muistan itse aina kysyttäessä ja kysymättä mainostaa hoitovapaan autuutta ja positiivisia vaikutuksia, mutta ymmärrän kyllä tiettyyn rajaan asti perheitä, joissa lastenhoitovastuu kaatuu perinteiseen malliin pääasiassa äidin harteille. 

Isien oikeus ja velvollisuus kantaa kortensa kekoon lastenhoidollisissa tehtävissä on toki oleellista, mutta isän käyttämissä perhevapaissa on mielestäni pohjimmiltaan kyse yhdestä asiasta: lapsilla on oikeus isänsä tarjoamaan aikaan ja hoivaan. Nyky-Suomessa tilanne on edelleen heikossa jamassa ja vain murto-osa kaikista isistä käyttää lakisääteistä oikeuttaan perhevapaisiin isyysvapaan ja isäkuukauden lisäksi. Petrattavaa siis on ja toivon mukaan vireillä oleva lainsäädäntö saa asiaan pysyvää muutosta. Pelkkä asennekasvatus ja median kautta tapahtunut valistustyö ei ole siihen pystynyt.

Hoitovapaakin loppuu aikanaan ja jo tässä vaiheessa olen ehtinyt harmittelemaan asioita, joita en saanut toteutettua sekä asioita, joita olisin halunnut tehdä toisin. Hoitovapaan päättymisen aiheuttamaa ahdistusta on helpottanut merkittävä havainto siitä, ettei isänä oleminen lopu koti-isyyden loppumiseen. Aikaa asioiden toteuttamiseen tulee vielä tulevaisuudessakin. Virallisia "Vuoden isä"-mitaleita tuskin voitetaan työssä käyvänä perheenisänä, mutta niitäkin tärkeämpiä palkintoja on edelleen mahdollista saada päivittäin.

Näissä tunnelmissa toivotan kaikille blogia lukeville isille (ja muillekin lukijoille) onnellista ja hauskaa isänpäivää! Olet sitten alati lapsia paimentava, pullantuoksuinen koti-isä tai kalenteriisi lasten leikkihetket merkitsevä uraohjus, olet juhlapäiväsi ansainnut. Muistakaa, kenen takia juhlaa oikeasti vietetään ja käyttäkää päivä lastenne kanssa.

Nelivuotissynttärit

Tyttäreni saavutti neljän vuoden iän tällä viikolla ja synttäreitä juhlittiin peräti kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kierroksella talon valtasivat tyttären omat kaverit ja viikonloppuna kestittiin sukulaisia.

Kaverisynttärit olivat tyttärelle ensimmäiset, joissa hän itse toimi emäntänä. Pariin otteeseen hän on osallistunut kavereidensa syntymäpäiväjuhliin kutsuttuna vieraana, mutta tällä kertaa totesimme tytön kasvaneen jo sellaiseen ikään, että kaverisynttärien järjestäminen tuntui luontevalta. Vieraiden määrä rajattiin ikävuosien määrään, mutta neuvottelujen jälkeen venyimme antamaan luvan vielä yhteen ylimääräiseen kutsuun. Loppujen lopuksi yksi kutsutuista ei päässyt paikalle, joten vierasmäärä jäi etukäteen ajateltuun.

Juhlat järjestettiin arkipäivänä illansuussa ja tuolla varjolla saatiin juhlien kesto näppärästi rajattua kahteen tuntiin. Kovin paljon pidempään juhlia ei käytännössä olisi voinutkaan jatkaa, sillä sekä sankari itse että vieraat alkoivat jo osoittaa hyytymisen merkkejä juhlien loppupuolella. Ohjelmanumeroita ei ollut paljon, mutta kaikesta päätellen kuitenkin riittävästi. Viimeiseksi suunniteltu onginta oli jopa lähellä unohtua, mutta muistettiin kuitenkin järjestää juuri ennen ensimmäisten vieraiden poistumista.

Juhlien ensimmäinen osuus oli pöytäliinan koristelu. Tähän saatiinkin kulumaan lähes 10 minuuttia.

Viime vuonna synttäreille valmistettiin tyttären toiveesta auton muotoinen kakku, jossa päällinen oli muotoiltu sokerimassasta. Tällä kertaa toimittiin taas sankarin toiveiden mukaan ja leivottiin kakku, jonka täytteinä oli vaniljaa, suklaata ja mansikkaa. Koristeilla saatiin aikaan etäisesti kruunua muistuttava luomus, prinsessakauden teeman mukaisesti. Kakun maussa ei ollut valittamista, mutta koostumus olisi voinut olla parempi. Lisäksi opin taas yhden ohjeen elämää varten. Kakkupaperin käyttöä kannattaa välttää, mikäli kakun jättää kostumaan jo selvästi aiemmin. Vettyneen paperin palasia suusta onkiessa saatoin vain toivoa, etteivät vieraat saa kakusta vatsanväänteitä tai suolitukosta.

Kun ensimmäisistä juhlista oltiin selvitty, oli hetki aikaa hengähtää ennen seuraavien kekkereiden valmistelujen aloittamista. Sukulaiset saapuivat paikalle lauantaina ja tarjoilut noudattivat melko lailla samaa kaavaa aiempien juhlien kanssa. Kakun suhteen oltiin otettu opiksi ja toinen yritys oli kaikin puolin onnistuneempi. Sukulaisjuhlat sujuivat vanhempien näkökulmasta kevyemmin, sillä lapsia oli vähemmän ja leikkisetiä ja -tätejä enemmän. Itse pystyimme keskittymään lähinnä tarjoiluista huolehtimiseen ja kahvin riittävyyden varmistamiseen.

Lahjoja tuli taas ovista ja ikkunoista ja päivänsankari oli saamistaan paketeista ikionnellinen. Erityisesti Einolta saatu prinsessamekko, Empun tuoma käsirengas ja Mummin paketista löytynyt tiara on ollut voittamaton yhdistelmä jatkuvassa prinsessaleikissä. Lahjatoiveita oli muutenkin kuunneltu ja pikkutyttöjen Friends-legot ovat olleet suosiossa heti paketin avaamisesta lähtien.

Pikku hiljaa alkaa juhlaviikko olla paketissa ja sunnuntaita on vietetty kohtuullisen laiskoissa tunnelmissa oman perheen kesken. Kirjan lukeminen on tervetullutta vaihtelua jatkuvaan ruoanlaittoon, leipomiseen ja paikkojen siistimiseen. Kunnes on taas aika alkaa laittaa ruokaa ja siistiä paikkoja.

Elämä lasten kanssa sujuu nykyään melko ripeässä tahdissa ja ajan kulumista seurataan lähinnä lasten kehittymisen kautta. Välillä on kuitenkin virkistävää hengähtää ja muistella menneitä. Tyttären syntymäpäivä antaa loistavan aasinsillan muistella sitä lokakuista päivää ja yötä vuonna 2009, jolloin perheemme valtiomuoto vaihtui puolisoiden näennäisdemokratiasta lasten diktatuuriin. Tänään tuntuu edelleen aivan käsittämättömältä, että pienestä, ryppyisestä kääröstämme on kasvanut neljävuotias pikkutyttö, joka leikkii omia leikkejään prinsessamekko päällä ja tiara päässä. Uskon ja toivon, ettei tuon ihmeen suuruus lakkaa hämmästyttämästä tulevienkaan syntymäpäivien myötä ja mieli palaa aina niihin ensimmäisiin hetkiin esikoisemme kanssa.

Tää näitä aamuja on

Vaimollani oli aikainen aamukokous töissä ja normaalirutiineista poiketen esikoisen päiväkotiin vienti lankesi allekirjoittaneen harteille. Niinpä perheen miesväen heräämisaika aikaistui toista tuntia, jotta ehdimme viedä tyttären päiväkodin lihapatojen ääreen ennen aamupalatuokion loppumista.

Normaali herättely valot sytyttämällä ja kyljestä kutittamalla ei riittänyt, vaan päiväkotilainen halusi itsensä kannettavan peittoon käärittynä sohvalle pötköttelemään. Tapa alkoi käytännön sanelemana päiväkotiarjen alkaessa, jottei kuopuksemme joutuisi turhaan heräämään kesken uniensa, mutta siitä on tullut erottamaton osa päiväkotiaamujen rutiineja. Pojan jouduin herättämään kylmästi sängystä nostamalla, mutta aamurutiinit hänen kanssaan sujuivat hämmästyttävän jouhevasti. Käsissä pyöritelty tablettitietokone ja lasten pelit saattoivat edesauttaa asiaa.

Lastenohjelma-addiktoinut esikoiseni sen sijaan heittäytyi vastarintaan ja vaati samaa kohtelua pikkuveljensä kanssa. Lahjomalla sain kuitenkin häneenkin hieman vauhtia ja pukeminen sujui verrattain hyvin aina siihen saakka, kunnes puuttui enää päällystakki ja kengät. Tyttäreni käveli pitkin kotia ja selitti kulkiessaan ummet ja lammet. Eteenpäin kävely ja taaksepäin puhuminen sujui melko hyvin, mutta pään kääntyessä takaisin kulkusuuntaan olikin eteen sattunut oven karmi, johon tyttö törmäsi suoraan naama edellä. Isku sattui melko tarkkaan nenään ja ensi töikseen tyttäreni pyyhkäisi pienen veritahran huolella valitun päiväkotimekkonsa hihansuuhun. Itkuisen lapsen lohduttelun ja mekon vaihtamisen jälkeen saatoin todeta bussilla ehtimisen mahdottomaksi. Ulos päästyämme tunnustelin maan olevan sen verran kohmeessa, etten arvannut lähteä autoilemaan kesärengastetulla menopelillä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi viereinen taksitolppa. No, jonkinlaista joukkoliikennettä kait sekin.

Talvi ei yllättänyt autoilijaa. Renkaiden vaihto on jo varattu, mutta ensimmäinen vapaa aika löytyi harmillisesti vasta reilun viikon päähän.

Matka ei onneksi ollut järin pitkä ja päiväkotiin päästyämme hommat alkoivat kaiken kaikkiaan sujua paremmin. Tyttö suikkasi suukon isälle ja jäi iloisena viettämään päivää kaveriensa kanssa. Me lähdimme pojan kanssa takaisin kotikulmia kohti. Bussissa syötin lapselle aamupalaa ja matka sujui rattoisasti.

Kun kerran olimme liikkeellä hyvissä ajoin, niin päätin jäädä tekemään tarpeellisia vaatehankintoja Tapiolaan. Itselleni kävin etsimässä villahanskoja Stockmannilta, mutta miesten hansikkaista ei löytynyt tarpeeksi pientä kokoa. Mitä sanotaankaan miehistä, joilla on pienet kädet?

Pojan tarvitsemien talvikenkien suhteen sen sijaan kävi parempi tuuri. Sopivista kengistä perusvalikoiman malli maksoi totuttuun tapaan melko paljon ja hieman jo itaruuksissani nikottelin hintalappua silmäillessä. Sattumalta myyjä oli nostanut saman merkkiset, varauksessa olleet, vasta päättyneiden Hullujen Päivien tarjonnasta ylijääneet kengät pöydälle ja tämä ainokainen pari oli täsmälleen oikean kokoinen pikkumiehen jalkaan. Hintakin oli jäänyt keltaisen kuvaston tasolle, joten nappasin popot mukaan ja kassan kautta pois.

Kaupan päälle myyjä vielä lykkäsi pojalle mukaan pienen lumilapion ja antoi valita kahden Angry Birds-pehmolelun väliltä, jotka olivat jääneet ylitse jostain kampanjasta. Poika valitsi mukaansa mustan linnun keltaisen sijasta. Tässä vaiheessa kävin mielessäni nopean sisäisen keskustelun, jonka päätteeksi totesin, etten voi välttää kotona odottavaa konfliktia perheen naisväen kanssa. Voin ainoastaan valita haluanko keskustella vaimon kanssa siitä, miksi kotiin päätyi jälleen kerran lisää pehmoeläimiä vai yrittää selittää tyttärelleni, miksi pehmoja päätyi kotiin kahden sijasta vain yksi. Vaimon kanssa käytävä keskustelu tuntui tällä kertaa pienemmältä pahalta ja pyysin myyjältä mukaan keltaisenkin linnun.

Lopuksi vielä muutama korvapuusti mukaan kahvilasta ja suunnistin Elinan luokse aamupalalle. Loppu aamupäivä sujui rattoisasti kahvitellessa ja asuntokuvioita ruotiessa.

Ai niin, mitä niistä pienikätisistä miehistä sitten sanotaan?

Ne tarvitsevat pienet hanskat. Ostin omani naisten osastolta.

Prinsessoja ja hoviväkeä

Sakkokierroksen puolella on vietetty hiljaiseloa lähes kuukauden ajan. Vankka aikomukseni kyllä oli kirjoittaa tännekin säännöllisesti, mutta remonttikiireet ja niistä raportointi on kuitenkin vienyt enimmän puhdin ja vähäisen vapaa-ajan. Hoitovapaan hupenemisen säikäyttämänä yritän kuitenkin päästä uudelleen hevosen selkään myös tällä rintamalla ja jatkaa lapsiperheen arjen ihmeellisyyksistä kirjoittamista koti-isän näkökulmasta.

***

Viime aikoina tyttärelläni ovat vierähtäneet prinsessaleikit käyntiin oikein isolla vaihteella ja eri prinsessat, prinssit sekä muut satujen hahmot esiintyvät leikeissä käytännössä päivittäin. Välillä tyttäreni leikkii itse prinsessaa ja muu perhe saa toimia kuninkaallisen perheen jäseninä tai hoviväkenä. Toisinaan taas nukeista, pehmoeläimistä ja legoukoista muotoutuu kokonaisia maailmoja täynnä erilaisia kuninkaallisia hahmoja, joille rakennetaan asumuksia ja järjestetään tanssiaisia tai kutsuja.

Vasemmalta oikealle: Horst sai tällä kertaa olla Jörö, lentäjäpoika Lystikäs ja seilorista tehtiin metsästäjä

Rungon leikeille muodostavat lukuisat klassiset prinsessatarinat Disneyn kuvittamina. Päiväkodissa päivä saattaa vierähtää välillä Tuhkimona, toisinaan taas Lumikkina tai Tähkäpäänä. Lastenohjelmahetket kuluvat usein jonkin prinsessaelokuvan parissa ja on päivänselvää, mistä vaikutteet leikkeihin on imetty. Elokuvat on tähän mennessä katsottu läpi riittävän monta kertaa, jotta juonenkäänteet, laulut ja suuri osa repliikeistä osataan kertoa ulkoa.

Tällä hetkellä vanhemmilla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin ottaa osaa leikkeihin jollain tavalla. Kumartelu, niiaus ja tyttären kutsuminen "teidän korkeudeksenne" saattaa välillä alkaa tulla korvista ulos, mutta toisaalta siivoushetket helpottuvat, kun tyttö haluaa leikkiä Tuhkimoa, jota paha äitipuoli äidin esittämänä komentaa korjaamaan lelunsa pois.

Välillä kuninkaallisuus saa hivenen koomisia piirteitäkin, kuten äskettäin mummolareissulla, jossa tyttö sai hepulin, koska ei saanut syödä "juhlalusikalla". Kiukkuaan rääkyvää lasta on vaikea ottaa vakavasti, kun itkun lomasta erottuu ainoastaan vaatimuksia saada ruokailla hopealusikalla. Lapsemme eivät todellakaan ole syntyneet kultalusikka suussa, mutta pyhäpäivien aterimia on ilmeisesti käytetty riittävän usein.

Esikoisena syntyneen tyttölapsen isänä tytön leikit ovat aina olleet normi siitä, miten lapset leikkivät ja muiden vanhempien kertomukset poikalasten touhuista on voinut kuitata osittain kasvatuksen tuloksena. Olemme pyrkineet välttämään tiukkoja sukupuolirooleja lastemme leikeissä sekä harrastuksissa ja leluiksi tyttäremme on saanut niin junarataa kuin vauvanukkejakin. Vasta kuopuksen kasvettua hieman isommaksi on lapsen oman sukupuolen vaikutus suosikkileikkeihin tullut toden teolla vasten kasvoja.

On ollut merkillistä huomata, kuinka kahden vuoden ikää lähestyvä poika havainnoi kaikki taivaalla lentävät lentokoneet, työmailla tonkivat kaivinkoneet sekä kaduilla jyrisevät kuorma-autot. Kotona innostutaan lähes kaikista pyörällisistä leluista ja kirjoista kivoimpia tuntuvat olevan kaikki sellaiset, joissa on kuvia moottoriajoneuvoista. Puhetta ei pojan suusta vielä juurikaan kuulu, mutta auton ja mopon nähdessään alkaa pikkumies päristä ja osoitella huomaamiaan kulkupelejä. Samaan aikaan isosisko leikki prinsessaleikkejään tai hoitaa milloin minkäkin nuken tai pehmoeläimen esittämää vauvaa lastenvaunuissa.

Myös vaatteiden suhteen olemme pyrkineet hankintoihin, jotka käyvät ainakin väriensä puolesta sekä tyttö- että poikalapselle. Täysin tämä ei ole onnistunut ja viimeistään isovanhemmat ovat pitäneet huolen, että esikoiselle löytyy myös todella tyttömäisiä vaateparsia. Nykyisin tyttäremme valitsee kaapista vaaleanpunaista sekä lilaa ja suosii hameita sekä mekkoja housujen sijaan, kun pääsee itse vaikuttamaan käyttämiinsä vaatteisiin. Kuopus lienee edelleen riittävän nuori ollakseen yhtä tyytyväinen tai tyytymätön mihin tahansa asukokonaisuuteen, jonka vanhemmat pukevat päälle. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan vaatevalinnat kallistuvat, kun ikää karttuu noin vuosi lisää.

En tietoisesti kohtele lapsiani eri tavalla sukupuolen mukaan. Pidän silti täysin mahdollisena, jopa todennäköisenä, että alitajuisesti olen tottunut roolittamaan ihmisiä kahteen peruskategoriaan pelkästään sukupuolen perusteella ja tästä tavasta on ilmeisen vaikea päästä eroon kasvattajankaan roolissa. Sukupuolineutraalista kasvatuksesta on viime vuosina raportoitu eri medioissa aina aika ajoin, mutta en itse kuulu siihen joukkoon, joka vannoo sen nimeen. Päinvastoin, uskon sen pienen eron olevan pikemminkin rikkaus kuin jotain, minkä vaikutusta tulisi pyrkiä kasvatuksellisesti vähättelemään. Aion joka tapauksessa jatkaa lasten kannustamista minkä tahansa harrastuksen ja leikin pariin, mikäli lapsella itsellään vain on kiinnostusta ja taipumusta niiden kokeiluun.

Jako "tyttöihin" ja "poikiin" on kuitenkin alkanut jo kuulua tyttäreni puheissa ja ainakin juttujen perusteella hän suosii tyttömerkkisten kaveriensa seuraa. Käytännössä on kuitenkin yhdentekevää mitä housuista löytyy, kun leikit oikeasti pyörähtävät vauhtiin. Sohvamajan voi hyvin rakentaa pojan kanssa ja palloa potkia tyttöjen kesken. Jonain päivänä asialla tulee olemaan iso merkitys, mutta siihen asti annan jälkikasvuni leikkiä toisten lasten kanssa tekemättä eroa sukupuolten välillä.

Uusi aika koittaa

Ensimmäinen askel matkalla hoitovapaan loppua kohti on otettu, kun esikoistyttäreni aloitti taas päiväkodin lähes parin vuoden tauon jälkeen. Hän ehti elää päivähoitoarkea reilun kolmen kuukauden ajan edellisen hoitovapaani ja vaimoni uuden äitiysloman välissä, mutta tällä kertaa näyttää siltä, että tyttö on toden teolla astunut yhteiskunnan tarjoamaan koulutusputkeen, eikä uutta kotijaksoa ole enää tiedossa.

Päiväkotiura ei alkanut lupaavasti. Edellisellä viikolla ensimmäinen tutustumiskerta päättyi noin kolmen minuutin jälkeen tyttäreni käveltyä lavuaarille ja oksennettua aamupuurot altaan pohjalle. Kiitoksia ja uusi yritys parin päivän päästä. Pahoinvointi jäi päivän ainoaksi, eikä syy missään vaiheessa oikein selvinnyt. Itse epäilen vain tavallista voimakkaampaa jännitysreaktiota, mutta varmuutta tuskin koskaan saadaan.

Seuraavat tutustumiskäynnit menivät oikein mallikkaasti ja melko luottavaisin mielin jäimme odottamaan viikon alkua ja päiväkotiarkea. Ainoastaan päivän lepohetkien sujuvuus arvelutti, sillä tyttäreni ilmoitti päiväkodin johtajalle jo tutustumispäivänä, ettei nuku päiväunia ja karkaavansa sängystä heti, kun huoneen ovi menee kiinni.

Kun ensimmäinen aamu sitten koitti, sujui kaikki pääasiassa hienosti heti heräämisestä alkaen. Ujous tosin iski päälle siinä vaiheessa, kun isä ja pikkuveli olivat häipymässä päiväkodin ovesta ulos, mutta tyttö jäi silti ilman itkua hoitajan syliin ja lähti hakemaan aamupalaa. Iltapäivällä hoidosta hakiessa hän ei olisi halunnut lähteä minnekään ja oli selvästi nauttinut olostaan sekä omanikäisestään leikkiseurasta.

Hoitovapaa on nyt selvästi kääntynyt kohti loppuaan ja edessä on enää noin kaksi kuukautta lasten täysipäiväistä hoitoa ennen paluuta työelämään. Tällä hetkellä tuntuu, että tyttären päivähoidon aloitus tuli koko perheen kannalta hyvään saumaan, sillä muuton jälkeen on tutusta pihayhteisöstä poistuminen ja siitä seurannut seuran puute alkanut selvästi hiljalleen kiristämään kotona olijoiden keskinäisiä välejä. Lapsien leikkikaverien ja isän juttukaverien vähyys alkaa valitettavasti näkyä monilla tavoin. Lapset kapinoivat kieltoja sekä rajoituksia vastaan ja isä reagoi herkemmin sekä voimakkaammin lasten tottelemattomuuteen. Lapsien keskinäiset leikit ovat tosin selvästi aktivoituneet uuden asuinpaikan myötä, mutta ylilyöntejä ja leluista kiistelyä on vastaavasti huomattavasti entistä enemmän. Lopputuloksena on usein päiviä, joiden lopussa erityisesti vanhemmilla on veto poissa ja pinna kireällä. Lapsilla onneksi näyttää olevan kyky unohtaa erimielisyydet ja antaa anteeksi isän ärhentely päivän mittaan. 

Täytyy myös myöntää, että olen odottanut päivähoidon aloitusta muutenkin. Kolmena päivänä viikossa on hoitotaakka selvästi normaalia kevyempi, kun kotona on ainoastaan alle kaksivuotias lapsi huollettavana. Ehkäpä nyt jää enemmän aikaa vaikkapa ruoanlaittoon, joka on ollut hieman retuperällä viime aikoina. Todennäköistä kuitenkin on, että kuopus pääsee usein isän mukana erilaisille kauppareissuille, koska lähestyvää remonttia on pakko viedä jollain lailla eteenpäin.

Pienempi sisaruksista selvästi kaipaa isosiskonsa seuraa, mutta osaa silti nauttia leikkiajasta, jolloin kukaan ei ole määräämässä mitä leikitään tai viemässä leluja käsistä. Aika erossa tiiviistä perheyksiköstä on varmasti kaikille tervetullutta. Päivän mittaan on hyvä kaikkien tahoillaan ladata akkujaan sekä tuulettaa päätään, jotta yhteisestä ajasta osataan illalla ottaa kaikki irti ja jättää turha nipottaminen vähemmälle.

Tämän rajapyykin saavuttamisen yhteydessä lupaan joka tapauksessa panostaa jäljellä oleviin kahteen kuukauteen erityisellä tarmolla. Vietän aikaa kuopuksen kanssa päivisin, luen kirjoja ja leikin hiekkalaatikolla. Iltaisin ja tyttären kotipäivinä keksimme jotain hauskaa tekemistä ja suon tytölle enemmän hänen ansaitsemaansa huomiota. Lupaan myös ladata omia akkujani silloin, kun tilanne antaa siihen mahdollisuuden, enkä keksimällä keksi jotain tekemistä.

Ja se tyttären huolta herättänyt lepohetki... Aikaisesta heräämisestä, aamupäivän touhuista ja pienoisesta vastarannan kiiskeilystä väsähtänyt pikkutyttö nukkui reilun tunnin päiväunet. Sairasteluja lukuunottamatta oikeastaan ensimmäiset päiväunensa osapuilleen puoleentoista vuoteen.